Lautanauha

Lautanauha on vanhimpia tunnettuja käsityötekniikoita. Lautanauhoja on tehty jo muinaisessa Egyptissä, varhaisin tunnettu lautanauha on löydetty faarao Ramses II:n haudasta ajalta 1197 eaa.[2] Nauhat ovat kehittyneet ajan myötä yksinkertaisista, hyötykäyttöön tarkoitetuista reunanauhoista monimutkaisiksi ja koristeellisiksi nauhoiksi. Vanhimmat lautanauhalöydöt ovat yksinkertaisia kankaan aloitus- ja lopetusnauhoja. Niitä käytettiin siihen aikaan loimipainoisissa pystykangaspuissa kudonnan aloittamiseen ja lopettamiseen. Erittäin koristeellisia ja monimutkaisia lautanauhoja on kudottu Keski-Euroopassa jo 500-luvulla eaa. Tekniikka eli kukoistuskauttaan varhais- ja sydänkeskiajalla (n. 400-1200). Erityisesti Pohjois-Euroopassa kudottiin taidokkaita lautanauhoja kansainvaellusajalta 500-luvulta alkaen. Viikinkiajalla Skandinaviassa lautanauhoihin saatettiin käyttää jopa silkki- kulta- ja hopealankaa, ja nauhankudontaan saattoi osallistua myös yhteiskunnan eliitti.[3] Arvellaan, että jo muinaisaikoina monimutkaisimpien lautanauhojen kutominen oli ammatti.[1] Varhaisella keskiajalla ylhäiset naiset tekivät ja käyttivät lautanauhoja, mutta myöhäiskeskiajalla lautanauhat menettivät suosiotaan Euroopassa. Suunnilleen 1500-luvulta alkaen ne ovat siirtyneet kansanpukuihin ja niitä kudottiin vain Euroopan syrjäisimmillä seuduilla.[3]

Suomessa tekniikka on tunnettu jo esihistoriallisina aikoina: vanhin tunnettu suomalainen lautanauha on Huittisista 500-luvulta jaa.[1] Rautakauden lopulla Suomessa ruumishautaukseen siirtyminen ja vaatteiden pronssispiraalikoristelu on säilyttänyt Suomesta tekstiili- ja myös lautanauha-aineistoa. Näiden löytöjen perusteella on havaittu, että suomalaiset myöhäisrautakautiset lautanauhat edustavat kehittynyttä kudonnan taitoa. Myöhäisrautakaudella nauhoja käytettiin sekä kudonnan yhteydessä kankaan aloitus- ja lopetus- ja huolittelunauhoina että koristenauhoina ja vyönauhoina. Nauhoja on säilynyt erityisesti naisten haudoista. [2]

Lautanauhan kudontaa kuusikulmaisilla laudoilla. Puikko ja nipistin pitävät lautojen takana olevat kierteet tiiviisti, jotta laudat kiertyisivät tarpeeksi jyrkästi viriön syntymistä varten.

Lautanauhan tärkein työväline on sarja lautoja eli säännöllisiä monikulmaisia (3—6 kulmaa) pahvi- tai puulevyjä.[1] Lautojen tulisi olla ohuita, sileitä ja kestäviä.[1] Kulmien olisi hyvä olla pyöristetyt lankojen kulumisen vähentämiseksi. Laudan jokaisessa kulmassa on reikä.[1] Kutomista helpottamassa kulmissa voi olla kirjain-, numero- tai värimerkintä, jotka helpottavat järjestyksen säilyttämistä. Nelikulmaiset laudat ovat yleisimmät.[1] Kude kierretään kävylle tai sormiolle.[1] Langaksi sopivat parhaiten sileät, kerratut luonnonkuitulangat. Työskentelytavasta johtuen niillä pitää olla myös vetolujuutta.

Lautanauha rakentuu monisäikeisestä kierteisestä loimesta, joka sidotaan yhteen kuteella.[1] Nauhan leveys riippuu käytettävien lautojen lukumäärästä sekä käytetyn langan paksuudesta, nauhan paksuus lautojen kulmien lukumäärästä. Useampikulmaisilla laudoilla nauhaan saadaan pidempi kuviokerta. Riippuen nauhan paksuudesta kuteen menekki on noin 130 % valmiin nauhan pituudesta, mihin lisätään tarvittava pituus tutkaimia ja alkusolmuja varten.^lähde?

Mikäli kaikki langat pujotetaan lautoihin samaan suuntaan (esimerkiksi vasemmalta oikealle), valmis nauha kiertyy. Siksi ainakin reunalautojen pujotussuunnan tulisi olla toinen kuin muissa. Lautanauhaa voidaan kutoa myös tuppiloksi, jos kude kudotaan aina samaan suuntaan (esimerkiksi oikealta vasemmalle) ja kiristetään niin, että nauhan reunat kohtaavat[1].

Kun loimi lautoineen on valmisteltu kutomista varten, sen toinen pää kiinnitetään tukevasti esimerkiksi ovenkahvaan tai pöydänjalkaan, sillä työskentelyn aikana lankoihin kohdistuu kova veto. Jotta työasento pysyisi työn edetessä hyvänä, sen toinen pää kiinnitetään kutojan vyötäisillä olevan vyön ympäri tai vyötäisille nauhaa kasaavaan louskuun.[4]

Lautanauhaa kudottaessa kude pujotetaan viriöstä, minkä jälkeen viriö vaihdetaan kiertämällä kaikkia lautoja yhdellä kertaa eteen- tai taaksepäin. Kuvio syntyy viriön ylä- ja alapuolella vaihtelevien eriväristen lankojen järjestyksestä, mikä puolestaan riippuu lankojen järjestyksestä laudoissa. Myös lankojen pujotussuunta lautoihin nähden vaikuttaa kuvioon. Lautojen kiertämissuuntaa vaihtamalla myös kuvion suunta vaihtuu.[1] Useimmiten lautojen kiertämissuuntaa vaihdetaan useita kertoja nauhaa kohden. On kyllä mahdollista kutoa lautanauha, jossa kuvion suuntaa ei vaihdeta kertaakaan, mutta tällöin kuteen menekki kasvaa ja kutojan on suoritettava erityistoimenpiteitä.^lähde?

• Pirtanauha

• Karisto, Maikki: Lautanauhan suunnittelu ja kutominen. Helsinki: Tammi, 2010. ISBN 978-951-31-5594-0.
• Karisto, Maikki & Pasanen, Mervi: Omenaisia ja revonneniä: Suomalaisia lautanauhoja. Helsinki: Salakirjat, 2013. ISBN 978-952-5774-49-8.
• Merisalo, Viivi: Nauhoja. 2. uusittu painos. Helsinki: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08583-9.
• Sahramaa, Jenni: Löydöstä muinaispuvuksi : arkeologisten tekstiilien ennallistaminen. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2011. Saatavilla pdf-muodossa.
• Talaskivi, Anni: Punapaula: Nauhojen ja nyörien valmistaminen. Vantaa: Kunnallispaino, 1985. ISBN 951-773-378-X.

• Kansanomaiset nauhat (Arkistoitu – Internet Archive). Suomen käsityön museo.
• Lautanauha-ohjeet. Kulttuurien museo. (JPG)
• Lautanauhan työohje (Arkistoitu – Internet Archive) Punomo.