Lauri Viljanen

Viljasen vanhemmat olivat puuseppä Stefan Viljanen (vuoteen 1895 Vilkman) ja Aina Sofia Mantere. Viljanen oli naimisissa toisen Tulenkantaja-runoilijan Elina Vaaran kanssa vuosina 1926-1930. Hänet ja Tyyne Maria Vuori vihittiin 1934, kun hän vietti kesän Travemünden saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa.[2]

Viljanen tuli ylioppilaaksi Turun suomalaisesta klassillisesta lyseosta 1920 ja opiskeli kirjallisuutta Turun yliopistossa 1922–1924. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1947. Turun yliopiston kirjaston amanuenssina Viljanen työskenteli 1921–1923 ja sen jälkeen opettajana muun muassa Haminan yhteiskoulussa 1924–1925. Viljanen julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Auringon purjeet 1924 ja toimi myös kirjallisuus- ja teatterikriitikkona eri lehdissä.[3] Vuonna 1926 Viljanen asettui Helsinkiin ja toimi Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkona vuodet 1926–1950.

Suoritettuaan tohtorin tutkinnon 1949 Viljanen työskenteli kirjallisuuden professorina Turun yliopistossa 1950–1954 ja Helsingin yliopistossa 1954–1967.[2] Kirjallisuudentutkijana hän keskittyi J. L. Runebergin ja Aleksis Kiven runouteen ja julkaisi teokset myös V. A. Koskenniemestä ja Henrik Ibsenistä. Ollessaan Parnasson toimittajana 1953–1955 hän julkaisi lehdessä modernistien kuten Paavo Haavikon, Veijo Meren ja Tuomas Anhavan tekstejä. Viljasen suomennoksiin kuuluu muun muassa Knut Hamsunin, J. V. Snellmanin, Heinrich von Kleistin ja T. S. Eliotin tuotantoa.

Viljanen sai runoilijana aluksi eniten vaikutteita Koskenniemeltä.[2] 1930-luvulla Viljanen ja kirjailija Mika Waltari kiinnostuivat muinaista Egyptiä 18. dynastian aikana hallinneesta faarao Ekhnatonista. Viljanen teki hänestä runon Ekhnatonin viimeinen laulu ja Waltari ensin näytelmän Akhnaton, auringosta syntynyt ja sitten romaanin Sinuhe egyptiläinen.[2] Sodan jälkeen Viljanen haki runouteensa aiheita muun muassa antiikin maailmasta ja Odysseuksen persoonasta. Viljasen runoudessa ilmenee kaksi taajaan käytettyä kielikuvaa, puut ja pilvet. Puuaiheisissa runoissa ydinajatuksena on usein se, että kohtalo tulee ottaa vastaan tyynesti sellaisena kuin se tulee. Runouden puu on Viljaselle vitaalisen elämän ja kehityksen tunnus. Pilvet ovat Viljasen nuoruudessa tunnelmakuvia eli auringonpurjeita. Toisen maailmansodan uhatessa pilvet ovat varoitus tulevasta. Sodan jälkeen Viljasen runojen alku on usein luonnontunnelma, josta kehkeytyy katsomuksellinen symboli. [4]

Kirjallisuustutkijana Viljanen tuotti uudistavaa ja kokoavaa analyysiä. Niinpä hän Runeberg-tutkimuksissaan valaisi kansallisrunoilijan ristiriitaisten vaikutteiden alaisena tekemää luomistyötä. Myös Aleksis Kiven runoista hän sai esille vahvan taiteellisuuden tekemällä runojen muotoanalyysiä ja tarkastelemalla niiden teemoja.[4] Eläkkeellä ollessaan Viljanen matkusteli Italiassa, josta hän keräsi aineistoa tutkimustaan Romanttinen Hellas ja Rooma varten, mikä jäi kuitenkin keskeneräiseksi.

• Koskela, Lasse: ”Viljanen, Lauri (1900–1984)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 539–540. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2. / Teoksen verkkoversio.
• Rantala, Risto (toim.): Suomalaisia kirjailijoita 1500-luvulta nykypäiviin. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-12854-X.

• Viljanen, Lauri hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)