Lauri Stark

Starkin vanhemmat olivat filosofian maisteri Mathias Alfred Stark ja Anni Pahlman. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1930 Lilly Emilia Blomsterin kanssa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1908 ja liittyi Hämäläis-osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Teknillisessä korkeakoulussa ja suoritti diplomininsinööritutkinnon vuonna 1913. Hän kävi Saksan sotakoulun A-kurssin vuonna 1917 ja kävi vuosina 1920–1922 Ranskan sotateknillisen koulun Versaillessa (École militaire du genie).[1][2]

Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppania.

Stark liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 2. helmikuuta 1915 ja sijoitettiin 1. komppaniaan. Myöhemmin hänet sijoitettiin Jääkäripataljoonan 27:n pioneerikomppaniaan 31. elokuuta 1915 alkaen. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen hän suoritti sotakoulun A-kurssin. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana yliluutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan komppanianpäälliköksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudussa ja rajaseudulla.[1][2]

Stark saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana yliluutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi komppanianpäälliköksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 4. komppaniaan, josta hänet siirrettiin komppanioineen 25. maaliskuuta 1918 alkaen koillisrintamalle, missä komppania liitettiin Kuolajärven pataljoonan 2. komppaniaksi ja Stark jatkoi sen päällikkönä. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kuivitsassa, missä hän haavoittui pahasti 7. huhtikuuta 1918. Hänen sisällissotansa oli näin sodittu ja häntä hoidettiin sotilassairaalassa joulukuuhun 1918 saakka.[1][2]

Stark siirrettiin sisällissodan jälkeen 13. joulukuuta 1918 alkaen Savon jääkärirykmentti 3:een, josta muodostettiin myöhemmin Uudenmaan rykmentti. Hän toimi rykmentissä ensin rykmentinkomentajan apulaisena, josta tehtävästä hänet määrättiin 23. lokakuuta 1919 alkaen 7. komppanian päälliköksi ja 9. tammikuuta 1920 alkaen 2. pataljoonan komentajaksi. Stark lähti Uudenmaan rykmentistä sotilasoppiin Ranskaan 4. lokakuuta 1920. Opiskeluaikanaan hänet siirrettiin 22. heinäkuuta 1921 alkaen Pioniiripataljoona l:n (myöhemmin Pionieeripataljoona) komentajaksi, johon toimeen hän Ranskasta palasi. Stark perusti Pionieeripataljoonassa Hakku-nimisen joukko-osastolehden vuonna 1923.[1][2] Hän oli sen päätoimittajana lehden ensimmäisestä paonoversiosta vuonna 1925 alkaen ja vuoteen 1927 saakka.[3] Pioneeripataljoonasta hänet siirrettiin 12. toukokuuta 1928 alkaen puolustusministeriön teknillisen osaston päälliköksi, missä tehtävässä hän toimi aina talvisodan loppuun asti, jolloin osasto siirrettiin Puolustusvoimain Pääesikunnan alaisuuteen Starkin siirtyessä organisaatiomuutoksessa osastonsa mukana. Edellä mainittujen tehtäviensä ohella hän oli johtajana ja opettajana Sotateknillisellä kurssilla 2. marraskuuta 1927 – 1. huhtikuuta 1928 välisenä aikana sekä tuntiopettajana Suojeluskuntain päällystökoulun komentajakursseilla vuonna 1926 ja 1928. Stark on haudattu Helsingin Hietaniemeen.[1][2]

Stark toimi 2. divisioonan kunniatuomioistuimen jäsenenä vuonna 1920 ja Teknillisten joukkojen kunniatuomioistuimen puheenjohtajana vuonna 1925 ja oli puolustusministeriön edustajana Suomen standardisoimislautakunnassa vuonna 1931. Hän toimi myös sotilasmoottoriajoneuvojen käyttöä koskevia määräyksiä tarkastaneen toimikunnan puheenjohtajana vuonna 1931 ja valtioneuvoston asettamien Helsingin ja Viipurin aluevaihtoa käsitelleiden toimikuntien jäsenenä vuosina 1929–1931 sekä oli Valtion lentokonetehtaan rakennustoimikunnan jäsenenä vuosina 1933–1934.[1][2]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer 2. syyskuuta 1915 Gruppenführer 8. joulukuuta 1915 Yliluutnantti (Kapteeni) 11. helmikuuta 1918 Majuri 16. toukokuuta 1920 Everstiluutnantti 6. joulukuuta 1925 Eversti 6. joulukuuta 1928		Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkki Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera Vapaussodan muistomitali soljen kera Jääkärimerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.