Kalervo Kurkiala

Hänen vanhempansa olivat kamreeri Karl Johan Gabriel Groundstroem ja Aina Fredrika Widbom. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Elisabeth Rolfsin kanssa.[3] Jääkärikapteeni Ensio Groundstroem oli Kalervo Kurkialan veli.[4][5]

Groundstroem kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin suomalaisesta normaalilyseosta vuonna 1913 ja liittyi Hämäläiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuosina 1913–1915 ja 1919. Hän suoritti jumaluusopillisen alkututkinnon vuonna 1914 ja erotutkinnon vuonna 1919. Pastoraalitutkinnon hän suoritti vuonna 1922 ja jatkoi filosofian ja teologian opintoja Saksassa Greifswaldin yliopistossa vuosina 1920–1921. Groundstroem auskultoi Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa vuonna 1928 ja suoritti kasvatusopin tutkinnon vuonna 1932.[4][5]

Kurkiala toimi ylioppilaaksi tultuaan jääkärivärvärinä.[6]

Jääkärikapteeni Kalervo Groundstroem.

Groundstroem liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 29. joulukuuta 1915.[7] Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Missejoella, Riianlahdella ja Aajoella.[4][5][8]

Katso myös: Suomen sisällissota

Groundstroem saapui takaisin Suomeen, Vaasaan, jääkäreiden pääjoukon mukana luutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissodan aluksi adjutantiksi 3. Jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonaan, mistä hänet siirrettiin 25. maaliskuuta 1918 komppanianpäälliköksi pataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin Tampereella, Aitolahdessa, Lyykylässä, Mannikkalassa ja Talissa, missä hän haavoittui lievästi.[4][5][9]

Groundstroem palveli sisällissodan jälkeen 3. kesäkuuta 1918 alkaen Yleisesikunnan järjestelyosaston adjutanttina ja toimistoupseerina, kunnes hän erosi armeijasta 26. kesäkuuta 1919, mutta hänet määrättiin jo 1. elokuuta 1919 Keski-Suomen rykmentin ja Hämeen ratsurykmentin pastoriksi. Toistamiseen hän erosi armeijasta 1. huhtikuuta 1920, mutta jo seuraavana vuonna 1. elokuuta 1921 hänet nimitettiin Jääkäritykistörykmentin pastoriksi. Tehtävässä hän toimi 15. huhtikuuta 1922 saakka, jolloin hän matkusti Australiaan ja toimi siellä merimiespappina vuoteen 1926 saakka.[10] Vuonna 1926 hänet nimitettiin Merimieslähetysseuran apulaissihteeriksi.[11] Tässä elämänvaiheessa hän vaihtoi sukunimensä Kurkialaksi. Ikaalisten kappalaiseksi hänet nimitettiin 1. toukokuuta 1931 alkaen ja Hattulan kirkkoherraksi 1. toukokuuta 1938 lähtien.[12] Kirkollisten tehtäviensä lisäksi hän työskenteli myös englannin kielen opettajana Ikaalisten yhteiskoulussa vuosina 1931–1938 eikä hän ollut unohtanut sotilaallistakaan puolta vaan toimi Ikaalisten suojeluskunnan esikunnan jäsenenä vuosina 1934–1938.[4][5] Kurkiala oli Isänmaallinen kansanliikkeen ehdokkaana eduskuntavaaleissa 1933 mutta jäi vaaleissa varasijalle.[13] Hän oli aktiivinen puhuja IKL:n tilaisuuksissa ja kirjoitti hartauskirjoituksia puolueen lehteen Ajan Suuntaan.[14]

Kurkiala osallistui talvisotaan sotilaspastorina Jalkaväkirykmentti 15:ssä ja osallistui sotatoimiin Summassa. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Karjalan Armeijaan johtavaksi sotilaspastoriksi ja hän osallistui sotatoimiin Itä-Karjalassa vuoteen 1941 saakka. Kurkiala lomautettiin kenttäpiispan toimesta 31. lokakuuta 1941, hänen suoritettuaan siviiliväestön keskuudessa luterilaisia kasteita, vastoin päämajan määräyksiä.[5][15]

Sotilaspastori, SS-Obersturmbannführer Kalervo Kurkiala pitää muistopuheen kaatuneille tovereille Hietaniemessä vuonna 1943.

Vuonna 1941 Kurkiala liittyi vapaaehtoisena suomalaiseen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonaan, missä hän toimi yhdysupseerina ja pataljoonan pastorina osallistuen taisteluihin Ukrainassa ja Kaukasiassa.[16]

Kurkiala piti Hangossa pataljoonan vastaanottoparaatin puheen 2. kesäkuuta 1943, jossa hän syytti pääministeri Linkomiestä pataljoonan hajottamisesta ja häntä säestivät paikalle saapuneet IKL:n kannattajat.[17] Suomeen palattuaan Kurkiala oli SS-Aseveljet ry:n puheenjohtajana järjestön lakkauttamiseen asti.[18]

Poliittisen tilanteen muuttuessa vaaralliseksi 1944, hänen SS-yhteyksiensä vuoksi, Kurkiala muutti perheineen Ruotsiin, Kurkiala sai vuonna 1946 töitä kansakoulunopettajana Sunnersbergissä, missä työskenteli vuoteen 1947 saakka, jolloin hän siirtyi uskonnon ja filosofian nuoremmaksi lehtoriksi Karlstadin lyseoon.[19][20] Koulutustaan vastaaviin tehtäviin hän pääsi vuonna 1950, kun hänet nimitettiin Nordmarkin pitäjän vakanssikirkkoherran virkaan.[21] Tehtävässä hän toimi vuoteen 1953 saakka, jonka jälkeen hänet nimitettiin kirkkoherraksi Örin, Dalskogin ja Gunnarsnäsin pastoraatteihin.[22] Kirkkoherran virasta hän jäi eläkkeelle vuonna 1964.[23] Hänet haudattiin Nordmarkiin Ruotsiin. Kurkiala oli sotien jälkeen mukana myös kotimaansa auttamisessa toimien Ruotsissa Suomen avustusjärjestö Finlandshjälpenissä vuodesta 1944 alkaen. Suomenkielisten sielunhoidosta Ruotsissa hän piti huolta Karlstadin hiippakunnassa vuodesta 1950 alkaen aina kuolemaansa saakka.[5]

Kurkiala toimi pohjoismaiden merimieslähetyskonferenssin sihteerinä vuosina 1927–1929 ja Suomen Yleiskirkollisen toimikunnan sihteerinä vuosina 1928–1931.[4][5]

Kurkiala kirjoitti yhdessä A. Carlstedtin ja T. Vinterin kanssa hartauskirjat.

• Huuto hukkuvien puolesta, 1928
• Tee minkä voit, 1929
• Pidä mitä sinulla on 1938

Hän myös suomensi Sv. Schartumin kirjoittaman kirjan Merimiehen morsian, 1931 sekä saman kirjoittajan pienempiä kirjoitelmia. Kurkiala kirjoitti myös ahkerasti artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin.

Groundstroem perusti Australiassa ensimmäisen suomenkielisen lehden nimeltä Suomi, 1926.[24]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer 5. huhtikuuta 1916 Gruppenführer 1. kesäkuuta 1917 Luutnantti 11. helmikuuta 1918 Kapteeni 16. toukokuuta 1919 Majuri 1941 SS-Sturmbannführer 1941 SS-Obersturmbannführer 1942 Everstiluutnantti 1943		Vapaudenristi 3. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera (1918 ja 1940) Vapaudenmitali 1. lk. Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Jääkärimerkki Saksan Kotkan ritarikunnan 1. lk. kunniamerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi

• Mauno Jokipii: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet, Gummerus Jyväskylä 2002, ISBN 951-746-335-9.
• Mauno Jokipii: Panttipataljoona, Weilin-Göös Tapiola 1969.
• Edvin Linkomies: Vaikea aika: Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44. Helsinki: Otava, 1970.
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Rämä Iivari: Jääkäripapin pitkä marssi. Jyväskylä: Herättäjä-yhdistys, 1994. ISBN 951-878-056-0.
• toim. Matti Klinge: Suomen kansallisbiografia, 5. osa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0.
• Andre Swanström: Valkoisen uskon soturi. Jääkäri, pappi ja SS-mies Kalervo Kurkiala. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42337-9.

• Kalervo Kurkiala : Suomalaista siirtomaata etsimässä, Hakkapeliitta, 01.02.1930, nro 5, s. 11, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Kalervo Kurkiala : Jääkärien parissa Australiassa, Hakkapeliitta, 22.02.1930, nro 8, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot