Lauri Kumlin

Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Nestor Ferdinand Kumlin ja Emma Maria Ryytsä. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Elin Gunborg Stackelbergin kanssa.[1][2]

Kumlin kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti seitsemännen luokan Helsingin suomalaisessa lyseossa vuonna 1927. Hän kävi Reserviupseerikoulun vuonna 1926 ja Kadettikoulun erikoiskurssin vuosina 1927–1928 sekä Taistelukoulun luutnanttikurssin vuonna 1932. Hän teki opintomatkan Saksan itärintamalle vuonna 1942. Kumlin oli opettajana Kymenlaakson suojeluskuntapiirin alipäällystökursseilla vuonna 1924 ja toimi Kymin yhteiskoulun poikien voimistelun opettajana kevät- ja syyslukukaudella vuonna 1923.[1][2]

Jääkäripataljoona 27:n tiedonanto-osasto, kuvaan merkitty osaston johtajat Birger Homén ja Eric Heimbürger.

Kumlin oli merenkulkuoppilaana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 10. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 53 muun miehen kera 2. lokakuuta 1917 perustettuun pataljoonan tiedonanto-osastoon.[3] Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella.[1][2]

Katso myös: Suomen sisällissota

Kumlin saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi Kenttälennätinpataljoonan 2. komppaniaan. Pataljoonasta muodostettiin myöhemmin 15. jääkäripataljoona. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella.[1][2]

kumlin palveli sisällissodan jälkeen joukkueenjohtajana 5. Jääkärirykmentin 8. komppaniassa, josta muodostettiin myöhemmin ensin Kuopion jalkaväkirykmentti 4 ja sitten Tampereen rykmentiksi. Hän erosi armeijasta 11. helmikuuta 1919 ja astui 10. toukokuuta 1920 alkaen suojeluskuntajärjestön palvelukseen, jossa hänet sijoitettiin ensin Kymenlaakson suojeluskuntapiirin harjoitusupseeriksi ja 20. kesäkuuta 1920 lähtien Kymin suojeluskunnan paikallispäälliköksi. Hänet nimitettiin 1. huhtikuuta 1924 alkaen piirin I alueen päälliköksi. Hän erosi suojeluskunnista ja astui takaisin armeijan palvelukseen 1. marraskuuta 1925 ja hänet sijoitettiin koulutusupseeriksi Uudenmaan rykmentin 2. komppaniaan. Uudenmaan rykmentissä hän toimi 16. syyskuuta 1927 alkaen nuorempana upseeritta. Hänet siirrettiin 1. heinäkuuta 1933 Viestipataljoona l:n 3. komppaniaan, jossa hän toimi nuorempana upseerina. Viestipataljoonasta hänet komennettiin 15. syyskuuta 1933 ja lopulta siirrettiin 1. toukokuuta 1934 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Pioneeripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin edelleen 25. syyskuuta 1936 alkaen Keski-Suomen rykmenttiin ja 31. joulukuuta 1936 alkaen Reserviupseerikouluun sekä 15. toukokuuta 1937 alkaen Pohjan rykmenttiin. Edellisistä siirroista huolimatta hän toimi edelleen 10. syyskuuta 1938 saakka komennettuna Reserviupseerikoulussa, jossa hän toimi pioneeriosaston johtajana.

Kumlin osallistui talvisotaan komppanianpäällikkönä 3. Prikaatin 2. pataljoonassa, josta hänet siirrettiin pataljoonan komentajaksi Jalkaväkirykmentti 8:aan, ja otti osaa taisteluihin Raudussa, Summassa, Yläsommessa ja Viipurissa.[2]

Välirauhan aikana Kumlin jatkoi edelleen tointaan samassa joukossa, kunnes myöhemmin siirrettiin Iisalmen suojeluskuntapiirin esikuntaan ensimmäiseksi yleisesikuntaupseeriksi ja toimistopäälliköksi.[2]

Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin pataljoonan komentajaksi Jalkaväkirykmentti 52:een. Vuonna 1943 hänet siirrettiin Iisalmen suojeluskuntapiirin komentajaksi. Kumlin osallistui jatkosodassa taisteluihin Rukajärven suunnalla.[2]

Sotien jälkeen Kumlin toimi toimistoupseerina Savo-Karjalan sotilasläänin esikunnassa vuoteen 1945 saakka, jolloin hänet siirrettiin samoihin tehtäviin Pohjois-Suomen sotilasläänin esikuntaan, missä hän teki myös esikuntapäällikön viransijaisuuksia. Vuonna 1945 hänet siirrettiin esikuntatehtävistä pataljoonan komentajaksi Jalkaväkirykmentti 5:een. Jalkaväkirykmentistä hänet siirrettiin seuraavana vuonna Rovaniemen sotilaspiirin komentajaksi, missä hän palveli kunnes erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1948. Armeijasta eronsa jälkeen hän työskenteli kansakoulunopettajana vuoteen 1950 saakka, jolloin hän siirtyi toimitusjohtajaksi Pohjois-Savon Kansallisliitoon, missä hän toimikin aina vuoteen 1961 saakka.[2]

Kumlin toimi Pioneeripataljoonan kunnianeuvoston varajäsenenä vuonna 1935 ja Pohjois-Suomen sotilasläänin kunnianeuvoston puheenjohtajana vuonna 1945 sekä Kansallisen Kokoomuspuolueen aluesihteerinä Pohjois-Savossa vuonna 1951.[1][2]

• Rukajärven suunnan taistelut, 1950.[1][2]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Varavääpeli 11. helmikuuta 1918 Vääpeli 7. toukokuuta 1918 Suojeluskuntaupseeri 12. huhtikuuta 1922 Reservin vänrikki 16. syyskuuta 1927 Vänrikki 31. tammikuuta 1929 Luutnantti 10. heinäkuuta 1930 Kapteeni 11. tammikuuta 1937 Majuri 1940 Everstiluutnantti 1942		Vapaudenristi 1. lk. Vapaudenristi 2. lk. Vapaudenristi 3. lk. Vapaudenmitali 1. lk. Suojeluskuntajärjestön ansioristi Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Jääkärimerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi Kansallisen Kokoomuksen kultainen ansiomitali

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Suomalainen, Jaakko, Sundvall, Johannes, Olsoni, Emerik ja Jaatinen, Arno (toim.): Suomen jääkärit: toiminta sanoin ja kuvin II, 2. painos. Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.