Lauri Kivekäs

Gustaf Laurentius Stenbäck kuului tunnettuun pohjalaiseen Stenbäckin sukuun, jossa on paljon kirkollisia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia.[3] Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherra Karl Fredrik Stenbäck, joka tunnettiin kansanvalistajana sekä maltillisesti suomenmielisenä ja liberaalina valtiopäiväedustajana. Äiti Emilia Ottilia Christina oli syntyjään kuuluisaa von Essenin aatelissukua. Setä Lars Stenbäck oli tunnettu runoilija ja herännäispappi. Gustaf Stenbäck oli kymmenes vanhempiensa kaikkiaan kolmestatoista lapsesta.[2] Hänen sisaruksiaan olivat muun muassa pappi ja valtiopäivämies Karl Emil Stenbäck, fennomaanina tunnettu sanomalehtimies Konrad Fredrik Stenbäck (myöh. Kivekäs), kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck, koulunjohtaja Ottilia Stenbäck sekä kirjailija ja suomentaja Lydia Stenbäck.[3]

Stenbäck ei alkuun menestynyt koulussa, vaan hänet tunnettiin levottomana ja häiriköivänä oppilaana. Opiskeltuaan ensin kotona ja Vaasassa hän meni Jyväskylässä maan ensimmäiseen suomenkieliseen oppikouluun. Hän kuitenkin jäi luokalle ja hänet erotettiin koulusta määräajaksi, ilmeisesti juopottelun vuoksi.[2] Hän valmistui ylioppilaaksi yksityisopintojen avulla, aloitti opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1871 ja sai lopullisen ylioppilastodistuksensa seuraavan vuoden tammikuussa.[2][1] Stenbäck opiskeli yliopistossa pääaineenaan historiaa ja valmistui filosofian kandidaatiksi 1875. Hänen opintonsa etenivät tuon ajan mittapuun mukaan hitaasti, pääasiassa muiden harrastusten ja kasautuneiden velkojen vuoksi. Tullessaan yliopistoon hän oli esiintynyt svekomaanina, mutta kääntyi fennomaaniksi ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Konrad-veljen esimerkin vaikutuksesta.[2]

Stenbäck nousi kansalliseen maineeseen vuosina 1875–1877 pantuaan alulle oikeusprosessin juhannustansseissa mielivaltaisesti riehunutta Alavuden varanimismiestä Theodor Westerstrandia vastaan. Kanne johti kielipoliittisesti sävyttyneeseen oikeusprosessiin, jossa Stenbäck toimi kantajien asianajajana, ja lopulta odottamattomaan voittoon ylimmässä oikeusasteessa, kun senaatin oikeusosasto tuomitsi Westerstrandin sakkoihin. Stenbäckillä ei tuolloin ollut asianajajan pätevyyttä, mutta prosessi johdatti hänet lakiopintoihin.[2]

Kesällä 1876 kourallinen radikaaleja fennomaaniopiskelijoita teki jotain ennenkuulumatonta suomentamalla sukunimensä. Joukkoon kuulunut Gustaf Laurentius Stenbäck suomensi samalla etunimensäkin ja hänestä tuli siten Lauri Kivekäs.[4] Sukunimi viittasi isonvihan aikaisiin sissitalonpoikiin, joita kutsuttiin kivekkäiksi.[5] Saman sukunimen otti tuolloin myös Konrad-veli ja myöhemmin useat muutkin Stenbäckin sukuun kuuluneet.[3] Syksyllä 1876 Lauri Kivekäs valittiin hiljattain perustetun suomenmielisten ylioppilaiden opiskelijajärjestön Suomalaisen Nuijan puheenjohtajaksi,[2] ja samoihin aikoihin hän esitteli Pohjalaisessa osakunnassa radikaalin kieliohjelmansa, jonka mukaan suomen kieli tulisi kohottaa Suomessa hegemoniseen asemaan: suvereeniksi valtakieleksi julkisessa hallinnossa ja opetuskieleksi kaikissa oppikouluissa. Ruotsinkielisten tarpeet turvattaisiin vaatimalla virkamiehiltä ruotsin kielen taitoa samassa määrin kuin tuolloin vaadittiin heiltä suomen kielen osaamista.[4] Kivekäs nousi pian niiden opiskelijoiden sankariksi, jotka kannattivat Suomalaisen Puolueen valtalinjaa hyökkäävämpää kielitaistelua.

Marraskuussa 1876 Kivekkään johtama ryhmä järjesti Helsingin ruotsalaisessa teatterissa huomiota herättäneen häiriköintitapauksen eli niin sanotun Lepakko-skandaalin, minkä seurauksena Kivekäs erotettiin puoleksi vuodeksi yliopistosta. Hän vietti välivuoden 1877–1878 Saksassa ja palasi takaisin juhlittuna.[2] Kivekäs opiskeli Saksassa yhteiskuntatieteitä ja mahdollisesti suunnitteli jo tulevaisuuttaan suomalaisen puolueen johtajana. Hänen on arveltu saaneen aatteellisia vaikutteita Adolph Wagnerin niin sanotusta kateederisosialismista.[6] Kivekäs kävi kuuntelemassa myös sosialistien esiintymisiä, mutta hänestä itsestään ei tullut sosialistia, sillä hän oli kiinnostuneempi talonpoikien kuin työläisten asiasta. Suomeen palannut Kivekäs valittiin uudelleen Suomalaisen Nuijan johtajaksi vuonna 1879.[2] Lahjakkaana agitaattorina hän nostatti samana syksynä kaksikin taktisia tarkoituksia palvellutta kiistaa ylioppilaiden parissa. Ensin hän vaati ruotsinkielisten rinnakkaispöytäkirjojen pitämisen lopettamista suomenkielisten hallitsemassa Pohjalaisessa osakunnassa ja sitten ruotsinkielisen Nylands Nationin jäsenten sulkemista Akateemisen lukuyhdistyksen ulkopuolelle. Nämä kiivailut saivat ylioppilaskunnan ruotsinmieliset järjestäytymään X. Y. Z. -nimiseksi poliittiseksi yhdistykseksi.[6] Pian tämän jälkeen radikaalisiipi alkoi yhä selvemmin erottautua maltillisista fennomaaneista ylioppilaskunnassa ja keskeiseksi linjajaon kannalta muodostui nimenomaan suhtautuminen Kivekkään henkilöön. Keväällä 1880 hän oli ollut yhtenä ylioppilaskunnan edustajista vierailulla Tukholmassa, missä hänen katsottiin käyttäytyneen humalassa sopimattomasti. Maltillisten fennomaanien johtaja J. R. Danielson totesi Kivekkään sopimattomaksi edustustehtäviin ja alkoi pitää tätä vaarallisena nuorison kiihottajana ja populistina.[7]

Kivekäs opiskelija-aikoinaan.

Syksyllä 1880 virallistettu ylioppilaskunta valitsi itselleen ensimmäisen puheenjohtajan ja fennomaanit voittivat vaalin. Puheenjohtajaksi valittu Danielson oli kuitenkin suostunut Suomalaisen Nuijan ehdokkaaksi vain sillä ehdolla, että Kivekäs jätettäisiin pois ehdokaslistalta. Hieman myöhemmin syntynyt kiista ylioppilastalon 10-vuotisjuhlien ohjelmakielestä oli viimeinen pisara, jonka jälkeen Kivekkään kannattajat perustivat omaksi järjestökseen K.P.T.:n. Nimen sanottiin olevan lyhenne sanoista ”Koko Programmi Toimeen”.[8][7] K.P.T. kannatti ruotsin kielen täydellistä marginalisoimista, oli myös muissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä vanhoja fennomaaneja radikaalimpi ja edusti aikansa politiikan vasenta laitaa. Yhdistyksen julkaiseman Kansan Pyhä Tahto -lehden ensimmäisen numeron kansikuvassa Kivekäs oli kuvattu vallankumouksen symboli, fryygialaismyssy päässään.[9]

Kivekäs toimi 1880–1881 Pohjalaisen osakunnan kuraattorina.[2] Yksi hänen näkyvimpiä hankkeitaan noihin aikoihin oli suuri J. V. Snellmanin 75-vuotisjuhla, jonka järjestäjäksi saatiin ylioppilaskunta fennomaanien enemmistön ansiosta, vaikka ruotsinmieliset sitä vastustivatkin. Kivekäs valjasti kuitenkin juhlaan liittyneen Snellmanin juhla-albumin K.P.T.:n oman propagandan käyttöön, ja häntä syytettiin arvostelukyvyn puutteesta. Snellman ei tiettävästi ollut arvostanut Kivekästä aiemminkaan tämän kokemattomuuden ja kiivailun vuoksi. Näyttävä Snellman-juhla jäi K.P.T.:n lyhytaikaisen toiminnan huipentumaksi.[10] Vuonna 1883 Kivekäs sai ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa suurimman äänimäärän, mutta yliopiston johto kieltäytyi nimittämästä häntä.[11] Samana vuonna hänen uransa ylioppilaspoliitikkona päättyi lopullisesti, kun hän sai lakiopintonsa suoritettua loppuun ja valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi.[2]

K.P.T. saavutti hetkeksi vahvan aseman suomenkielisten ylioppilaiden keskuudessa, mutta valmistuttuaan ja ryhdyttyään asianajajaksi suurena lupauksena pidetty Kivekäs alkoi ajautua itse sivuraiteelle. Hän pyrki valtakunnanpolitiikkaan ja hänet valittiin vuoden 1885 säätyvaltiopäivien porvarissäätyyn Tampereen edustajana.[12] Porvarissäädyssä hän tuki kieliasioiden ohella esityksiä suomenkielisten oppikoulujen määrän lisäämisestä, elinkeinovapauden laajentamista, aviopuolisoiden aseman tasavertaistamisesta kumoamalla aviomiehen edusmiehyys ja helpottamalla avioerojen saamista sekä varallisuuteen sidotun äänikynnyksen alentamisesta porvarissäädyn vaaleissa.[2] Keskustelupuheenvuorossaan hän myös aivan ensimmäisten joukossa Suomessa kannatti miehille yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta.[13] Liian radikaaleina nämä aloitteet eivät saaneet kannatusta edes muilta fennomaaneilta, joten Kivekkään aikaansaannokset valtiopäivillä jäivät vähäisiksi. Hänen tavoitteensa porvarissäädyn enemmistön valtaamisesta suomenkielisille oli tässä vaiheessa vielä utopistinen.[2] Kivekkään ongelmaksi muodostui se, että muiden kuin omiensa parissa häntä pidettiin fanaatikkona ja pyrkyrinä, jonka kanssa ei haluttu olla yhteistyössä. Kiivaudessaan lähinnä nuoriin vedonnut K.P.T.:läisyys hävisi melko nopeasti uusien kansainvälisten aatteiden tieltä ja nuorten fennomaanien johtoon astui uusi sukupolvi.[14]

Kivekäs valittiin vielä uudelleen valtiopäiville vuonna 1891, mutta hänen saavutuksensa jäivät nytkin vähäisiksi, ja hänen poliittinen uransa epäonnistui.[2] Suomalaisesta puolueesta alkoi noihin aikoihin erkaantua nuorsuomalaisten ryhmä, jonka johtajista monet olivat entisiä K.P.T.:läisiä.[15] Kivekäs jäi tässä jaossa väliinputoajaksi ja keskittyi uraansa lakimiehenä. Hän oli toiminut vuonna 1885 lyhyesti Viipurin ja Vaasan hovioikeuksien auskultanttina, mutta sen jälkeen hän työskenteli yksityisenä lakimiehenä Helsingissä. Hän saavutti viimeisinä elinvuosinaan ammatissaan mainetta ja tunnustusta varsinkin suomenkielisten asianajajana. Kivekäs oli vuonna 1889 perustamassa Kansallis-Osake-Pankkia ja kuului sen ensimmäiseen hallintoneuvostoon.[2] Hän johti syksyllä 1891 KOP:n hallintoneuvostossa ryhmää, joka järjesti ensimmäisen pääjohtajan Otto Hjeltin erottamisen.[16] Vuoden 1890 lopulla Kivekäs yritti myös vallata nuorsuomalaisten hieman aiemmin perustaman Päivälehden ja tehdä siitä oman äänitorvensa, mikä kuitenkin epäonnistui. Tämän seurauksena Kivekkään entisiin seuraajiin kuulunut kirjailija Juhani Ahokin alkoi pitää häntä ”suurena roistona”.[17]

Kivekäs oli vuodesta 1887 naimisissa näyttelijä Ida Aalbergin kanssa, jonka hän oli tuntenut jo nuoruudesta ja jota hän oli kannustanut näyttelijänuralle. Aalbergin ylellinen elämäntapa ja matkustelu aiheutti Kivekkäälle taloudellisia vaikeuksia. Heillä ei ollut lapsia.[2] Pariskunta asui puuhuvilassa Helsingin Kaivopuistossa osoitteessa Puistokatu 4.[18]

Kivekkään ura katkesi hänen kuollessaan 40-vuotiaana keuhkotautiin.[2] Hänen nimensä synnytti vielä kerran kiistoja ylioppilaskunnassa vuonna 1898, jolloin suomenmielisten ryhmä ehdotti Ylioppilastalon juhlasalin laajennusosan nimeämistä hänen mukaansa.[19]

Lauri Kivekäs arkussa, Akseli Gallen-Kallela, 1893