Laulu

Laulu on ihmisäänellä aikaansaatua musiikkia. Sen erottaa puheesta äänen pysyminen tarkoituksellisesti valituissa sävelkorkeuksissa.

Arvid Liljelund, Virttä veisaava mies (1884).
Islantilainen laulaja Björk. Laulaja käyttää vahvistinlaitteisiin liitettyä mikrofonia, jotta hänen äänensä kuuluisi kauemmas.

Äänentuotto

Laulaja käyttää laulaessaan keuhkoja ilmavarastonaan ja palkeinaan, kurkunpäätä kielenä tuottamaan ilmaan värähtelyä, rintakehän ja pään onkaloita voimistamaan ääntä sekä kieltä, suulakea, hampaita ja huulia tuottamaan vokaalit ja konsonantit. Nämä neljä mekanismia toimivat itsenäisesti, mutta laulaja koordinoi niiden toimintaa.[1]

Laulu eroaa puheesta siinä, miten laulaja säätelee keuhkoistaan tulevaa ilmavirtaa äänihuulten värähdellessä. Laulaja tuottaa ilmaa sitä enemmän, mitä kovempaa, korkeammalta ja pitempään hän laulaa. Laulaja pyrkii myös tuottamaan ääntä tasaisena virtana. Laulaminen vaatii puhumista enemmän lisäksi kurkunpään hallintaa.[1]

Vibrato on yleinen tunnepitoinen laulutekniikka, jossa laulaja vaihtelee sävelkorkeutta viidestä seitsemään kertaa sekunnissa edestakaisin kahden puolisävelaskelen välillä. Vibratoa käytetään kaikentyylisessä musiikissa.[2]

Ihmisen normaali ääniala on noin neljä kolmasosaoktaavia. Sen ulkopuolella harjaantuneet laulajat pystyvät teknisen osaamisensa ansiosta laulamaan paremmin kuin harrastelijat.[1] Laulajat voidaan jakaa äänialan ja äänen värin mukaan alaluokkiin, kuten sopraanoihin, alttoihin, tenoreihin, baritoneihin ja bassoihin.[1]

Historia

Luonnontieteilijä Charles Darwinin mukaan kieli syntyi laulamisesta. Kognitiotieteilijä Steven Pinkerin mukaan laulu liioittelee puheen musikaalisia elementtejä ja on siksi nautinnollista, muttei kuitenkaan välttämätöntä ihmisille kuten kieli.[3]

Koska laulu herättää tunteita, se on aina ollut keskeistä monessa uskonnossa ja jumalanpalveluksissa.[4]

Nykyajan länsimainen laulutapa perustuu paljolti italialaiseen bel canto -lauluun 1600-luvulta 1800-luvulle. Sen alkuperä oli 1500-luvun polyfonisessa musiikissa, joka pyrki ilmentämään sanojen tunnetiloja ja sai laulajat tuomaan lauluunsa tunnetta. Bel canto -laulaja nosti rintakehäänsä ja veti vatsan sisään, nosti suulakeaan ja laski kurkunpäätään, sekä veti leuan taakse avatakseen kurkkua. Oikeaoppista hengitystä pidettiin laulamisen perustana, ja ylempiä vatsalihaksia jännittämällä hallittiin palleaa ja sitä kautta ilmavirran tasaisuutta.[1]

Bel cantoa seuranneet laulun koulukunnat korostivat äänen resonointia pään onkaloissa. 1800-luvun orkesterisäveltäjät rohkaisivat laulajia voimistamaan ääntään resonoimalla sitä nenän, kovan kitalaen ja hampaiden avulla. Etenkin Wagnerin oopperat vaativat erityisen kovaäänistä laulua.[1]

1900-luvulla populaarimuusikot alkoivat käyttää laulaessaan ääntä voimistavaa mikrofonia ja jazztyylistä improvisointia. Avantgardemusiikin laulajien äänenkäyttö on monipuolisempaa kuin perinteisessä oopperassa.[1]

Parhaatkaan opperalaulajat ja poplaulajat eivät normaalisti laula tarkalleen nuotissa, vaan heidän sävelkorkeutensa ja ajoituksensa liikkuu koko ajan nuotin molemmin puolin. 2000-luvulla populaarimusiikissa on alettu käyttää runsaasti Pro Toolsia, jolla laulajan äänenkorkeus pidetään koko ajan tarkalleen nuotissa. Se tekee laulusta puhtaampaa ja toisaalta konemaisen kuuloista.[5]

Laulutyylejä

Katso myös

Lähteet
  • Colapinto, John: This is the Voice. Simon & Schuster, 2021. ISBN 978-1-9821-2874-6.

Viitteet
  1. singing Encyclopaedia Britannica. Viitattu 13.4.2023.
  2. Colapinto 2021, s. 213–214.
  3. Colapinto 2021, s. 210.
  4. Colapinto 2021, s. 215–216.
  5. Colapinto 2021, s. 212–214.

    Aiheesta muualla

     

    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.