Laukon torpparihäädöt 1907

1900-luvun alussa Laukon ja Tottijärven kartanot omisti vapaaherra, paroni Herman Standertskjöld-Nordenstam, joka oli perinyt tilan isältään Carl August Standertskjöldiltä 1885. Laukon ja Tottijärven kartanoihin kuului noin 150 torppaa, joista suurin osa sijaitsi Tottijärven puolella. Torppien viljelypinta-alat vaihtelivat 1–35 hehtaarin väliltä. Keskimäärin yhdessä torpassa oli viljeltyä maata 8,5 hehtaaria. Isoimmat torpat saattoivat pitää renkiä, jonka tehtävänä oli torpalle määrättyjen päivätöiden tekeminen kartanossa.

Suurimmalla osalla Laukon torpista oli vain suulliset vuokrasopimukset. Tyypillinen torpan vuosivuokra saattoi olla seuraavanlainen (esimerkkinä Laukon kartanon Murron torppa):

• 5 hehtolitraa ruista
• 38 markkaa rahaa
• 20 kananmunaa
• 5 litraa puolukoita
• 30 heinäseivästä
• 194 hevospäivää (mies ja hevonen työssä kartanossa)

Suurimman osan torpan vuokrasta muodostivatkin päivätyöt eli taksvärkki. Päivätyöt olivat joko miestyöpäiviä tai hevostyöpäiviä. Lisäksi eräillä torpilla oli sopimuksissaan käskettäessä tehtäviä naistyöpäiviä sekä lisätyöpäiviä, joista jälkimmäisistä maksettiin palkka. Torpparien oli myös pidettävä kunnossa kartanon maantieosuuksiin kuuluneita maanteitä, ja heidän oli tietenkin myös suoritettava asunnoistaan menevät kruunun-, kunnan- ja kirkollisverot.

Vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstam oli luonteeltaan jäykkä ja ylpeä. Koska hän ei osannut suomea, hän ei voinut eikä halunnutkaan olla henkilökohtaisissa suhteissa alustalaistensa kanssa, ja torpparit jäivät hänelle täysin tuntemattomiksi. Tuon ajan sosiaalipoliittiset virtaukset olivat hänelle kokonaan vieraita. Vapaaherran ja hänen perheensä suhdetta alustalaisiin kuvasi, että näiden oli aina sivuuttaessaan kartanon vieraskuistin tai vapaaherran työhuoneen ikkunan – riippumatta siitä, oliko kuistilla tai ikkunassa ketään näkyvissä vai ei – otettava lakki päästään.[2]

Koska vuokrasopimukset eli kontrahdit olivat valtaosin suullisia, oli niihin kartanon puolelta jälkeenpäin lisätty päivätöitä, postinkuljetuspäiviä ja "laasopäiviä" (kartanon puiston lakaisua). Päivätyöt olivatkin raskain osa vuokrasta. Tätä rasitusta lisäsi se, että useimmat torpat olivat melko kaukana Laukon kartanosta, jonne päivätyöt täytyi mennä suorittamaan. Aikaisemmin nämä päivätyöt oli tehty lähempänä olleessa Tottijärven kartanossa. Urakka- eli tinkitöissä käytettiin myös vain kartanon omien hevosten tekemiä työsuorituksia mittapuuna myös torppareilta vaadittaville työsuorituksille. Kartanon hevoset olivat kuitenkin paremmin ruokittuja ja hoidettuja kuin torpparien omat hevoset.

Kartanoon tuleville päivätyöläisille ja heidän hevosilleen oli varattu majapaikaksi taksvärkkipirtti ja hevostalli. Laukon kartanossa nämä molemmat olivat kuitenkin heikkokuntoisia, eikä niitä siivottu kartanon puolesta. Taksvärkkipirtti oli päivälläkin hämärä, sillä siinä oli vain yksi 9-ruutuinen ikkuna, jonka alimmat ruudut oli peitetty laudoilla. Pirtin makuulaverit, joilla pitkän matkan takaa tulleet joutuivat yöpymään, olivat piintyneet mustiksi liasta ja vanhuuttaan. Samoin lavereilla olevat makuuoljet olivat pehkuuntuneet. Pirtin lattiaa ei myöskään ollut pesty vuosikausiin.

Torppareilla oli jatkuva häädön uhka, koska vuokrasopimukset olivat juoksevia, toisin sanoen sopimus voitiin irtisanoa milloin vain. Tämä lisäsi elämän epävarmuutta ja esti tekemästä mitään pitkän ajan suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Häätö saattoi tapahtua hyvinkin pienten asioiden vuoksi. Vuonna 1902 häädettiin kaksi Laukon torpparia siksi, että heidän lehmänsä olivat kerran päässeet rikkinäisestä aidasta kartanon metsään. Eräs toinen torppari häädettiin samana vuonna taas sen vuoksi, että häneltä oli sairauden takia jäänyt 20 päivätyötä tekemättä.

Kartanon metsien käyttö aiheutti myös kitkaa. Aiemmin Laukon metsiä oli myyty hyvin runsaasti, ja sen jälkeen oli jouduttu tekemään laajoja metsänistutustöitä. Nämä metsänistutukset rajoittivat torppareiden mahdollisuuksia käyttää kartanon metsiä laiduntamiseen. Myös hirsien saanti kartanon metsistä rakennusten korjaamista varten oli tiukasti säännelty. Jokainen hirsi täytyi anoa erikseen, ja se täytyi käyttää heti sille tarkoitetussa kohteessa, sillä "paroni ei voinut katsella hirsiläjiä".

Paroni Herman Standertskjöld-Nordenstamin autoritäärinen ja etäinen persoona vaikutti myös hänen suhteisiinsa alustalaisiinsa. Torppareilla ja muilla alustalaisilla piti esimerkiksi aina olla lakki kädessä heidän kulkiessaan kartanon verannan ohi riippumatta siitä, oliko paikalla isäntäväkeä vai ei. Paroni ei myöskään puhunut suomea, joten kaikki keskustelut hänen ja alusväen välillä tapahtuivat tulkin välityksellä. Vuonna 1907 suomalaisen puolueen edustaja, senaattori Kairamo, luonnehti Laukon omistajaa seuraavasti: "Itsepäinen, mahtipontinen, vieraskielinen, epäkansallinen, turhanpäiväisesti ylvästelevä ja ylimielinen aatelisherra, joka ei ole, eikä tahdo, eikä voikaan olla minkäänlaisessa persoonallisessa suhteessa alustalaistensa kanssa, sanalla sanoen senmallinen paroni, joita niin viljalti tunnetaan Itämerenmaakunnista ja jotka siellä ovat tulleet surullisen kuuluisiksi." Myös Laukon pehtooriin August Vilhelm Vikströmiin oltiin tyytymättömiä, häntä kuvattiin pikkumaiseksi ja ärhenteleväksi.

Vuoden 1905 suurlakon jälkeinen poliittinen kuohunta saavutti myös Laukon torpparialueet. Tammikuussa 1906 pidettiin Siurossa torpparikokous, johon osallistui myös Laukon torppareita. Tämän seurauksena keväällä 1906 perustettiin Tottijärvellä sekä torppareiden että palvelijoiden ammattiosastot. Huhtikuussa Tampereella järjestetyn yleisen torpparikokouksen jälkeen, johon Laukon torppareiden edustajina ottivat osaa Nestori Telkkä ja Kaarle Yli-Lammi, Tottijärvelle saapui entinen koneenkäyttäjä, Pirkkalasta kotoisin ollut Ville Leskinen, johtamaan toimintaa yhdessä palvelijain ammattiosaston esimieheksi valitun torppari Nestori Telkän kanssa.

6. toukokuuta 1906 pidettiin Telkän torpassa torppareiden ja palvelijoiden yhteinen kokous, jossa esitettiin seuraava vaatimuslista lähetettäväksi Laukon paronille:

• 10-tuntinen työpäivä kesällä ja 7-tuntinen talvella; työt aloitettava kello 6 aamulla ja lopetettava kello 18 illalla; ruokatunnit klo 8–9 ja 13–14;
• kartanon ja torpparien hevosten kilpailuttaminen ja tinkityöt lopetettava;
• ihmisellinen kohtelu työnantajien taholta, työväellä oikeus erottaa epäinhimillisesti käyttäytyvät työnjohtajat;
• taksvärkkipirtti kunnostettava, eri huoneet peseytymistä ja vaatteiden kuivausta varten; nämä tilat siivottava kartanon puolesta joka päivä;
• jokaiselle taksvärkkipirttiin majoittuvalle hankittava rautasänky vuodevaatteineen;
• torpparien hevosille varattu talli saatava kuntoon, samoin erillinen suojapaikka työkaluille.

Tämä vaatimuskirjelmä lähetettiin paronille ja siihen odotettiin vastausta 12. toukokuuta mennessä. Kun vastausta ei määräaikaan mennessä tullut päättivät torpparit 13. toukokuuta ryhtyä lakkoon vaatimustensa ajamiseksi läpi. Asia alistettiin kuitenkin ensin torppareiden keskustoimikunnalle Helsinkiin, mutta sieltä 17. toukokuuta tulleessa vastauksessa kehotettiin välttämään lakon aloittamista viimeiseen saakka.

Kun alustalaiset pitivät 20. toukokuuta taas kokousta, tuli sinne tieto, että Nestori Telkkä oli kutsuttu paronin puheille. Koko kokousväki, noin 150 henkeä, päätti lähteä Telkän mukaan kartanoon. Kun kartanon pihalle saapuneet alustalaiset kohtasivat paronin, ilmoitti Ville Leskinen torppareiden edustajana, että lakko alkaa, jos esitettyihin vaatimuksiin ei suostuta. Paroni puolestaan vastasi tulkin välityksellä, että hän kyllä keskustelisi yksityisesti niiden alustalaisten kanssa, joilla oli hänelle asiaa, mutta ei joukkojen eikä varsinkaan ulkopuolisten kanssa. Paroni syytti torppareita myös kotirauhan rikkomisesta. Vastauksena tähän kuului väkijoukosta alas-huutoja, ja tilanne päättyi hälinöintiin väkijoukon poistuessa kartanon pihalta.

Lakko alkoi 21. toukokuuta. Siinä oli alussa mukana 115 Laukon ja Tottijärven kartanoiden torpparia, ja vain 4 torpparia jäi sen ulkopuolelle. Lakon johtajina toimivat torpparit Telkkä, Yli-Pihnala, Siuvo ja Joenperä. Lakkolaiset asettivat aluksi lakkovahdit kartanon päivätyöläispirttiin, mutta 23. toukokuuta Hämeenlinnasta saapunut maaherran lähettämä poliisikomennuskunta karkotti vahdit. Samassa yhteydessä annettiin lakkolaisille paronin haasteet käräjille. Paroni ei suostunut keskustelemaan torppareiden keskustoimikunnan lähettämän edustajan J. Märisen kanssa, vaan sanoi neuvottelevansa vain työhön palanneiden alustalaisten kanssa.

19. heinäkuuta 1906 pidetyillä välikäräjillä torppareita edusti varatuomari Eino Nyyssölä Lahdesta. Kihlakunnanoikeus tuomitsi lakon johtajat vankeuteen ja kaikki lakossa olevat torpparit häädettäviksi. Hovioikeus vahvisti myöhemmin tuomiot. Nyyssölä yritti vielä neuvotella paronin kanssa, mutta tämä ei suostunut antamaan anteeksi sitä, että hänelle oli 20. toukokuuta huudettu "ale, ale".

Oikeuden päätöksen saatua lainvoiman ei paroni kuitenkaan heti kiirehtinyt häätöjen toimeenpanoa odottaen lakkolaisten taipuvan. 35 torpparia palasikin tässä vaiheessa työhön. Syksyllä 1906 jätettiin ensimmäiset häätötuomiot viranomaisille toimeenpantaviksi, ja ensimmäiset väkivaltaiset häädöt tapahtuivat Yli-Lammin ja Stenvikin torpissa marraskuussa 1906.

Ensimmäiset joukkohäädöt tehtiin 14. tammikuuta|14.–19. tammikuuta 1907 joulun pyhien ja vuoden vaihteen aiheuttaman viivästyksen jälkeen. Näinä päivinä häädettiin 19 torpparia. Kruununvoudin ja paikallisten poliisien apuna häädöissä oli Hämeenlinnasta lähetetty poliisikomennuskunta ja Helsingistä tullut ratsupoliisiosasto. Erityisesti jälkimmäisten toiminta aiheutti yleistä pahennusta. Häätöjen yhteydessä talojen uunit ja ikkunat rikottiin, jotta häädetyt eivät olisi voineet palata niihin asumaan. Lähestyvien vuoden 1907 eduskuntavaalien vuoksi häätöjä oli seuraamassa myös lehtien toimittajia ja ne saivat paljon julkisuutta tiedotusvälineissä.

Huhti- ja toukokuussa 1907 häädettiin 71 torpparia, 5 lampuotia ja 2 mäkitupalaista. Mukana olivat myös ne torpat, joissa häätö oli tehty ensimmäisen kerran jo tammikuussa. Häätöjen seurauksena kaikkiaan noin 500 ihmistä menetti asuntonsa. Paroni antoi Yli-Pihnalan ja Peränojan torpat vanhuksien ja kaikkein avuttomimpien tilapäisiksi asuinpaikoiksi.

Vesilahden ja Tottijärven kunnat esittivät senaatille, että valtio ostaisi Laukon kartanon ja jakaisi ja myisi sen maat kaikille halukkaille ostajille kuoletuslainoja vastaan. Tähän ei senaatti kuitenkaan suostunut, koska pelättiin sitä tulkittavan lakkolaisten voitoksi. Samoin se olisi ollut ennakkotapaus muille vastaaville häädöille. Senaatti yritti kyllä välittää asiassa, mutta paroni kieltäytyi yhteistyöstä.

Häädettyjen hyväksi järjestettiin rahankeräyksiä Suomessa ja myös amerikansuomalaisten keskuudessa. Suurin ongelma häädetyillä oli uusien asuntojen saanti. Useat häädetyt asuivat kesäajan 1907 metsissä tai entisten kotiensa naapureissa ladoissa ja riihissä. Syksyllä heille tarjottiin valtion puolesta asuntoja Tuusulan ja Urjalan reservikasarmeissa, joihin osa muuttikin. Suurin osa häädetyistä jäi kuitenkin edelleen kotipaikkakunnalleen tai muutti naapurikuntaan Nokialle työn perään.

Kodittomiksi jättämien torpparien ja heidän perheidensä tukemiseksi perustettiin myös Laurila Osakeyhtiö, joka hankki omistukseensa Tottijärven Pajulahdessa sijaitsevan Laurila-nimisen tilan. Sen maille Laukon kartanon entiset torpparit pääsivät rakentamaan asumuksiaan ja viljelemään pieniä palstojaan.

Entisten torppareiden ja heidän tilalleen tyhjiin torppiin tulleiden välit pysyivät katkerina, jopa niin että Tottijärvelle perustettiin aikanaan oma suojeluskuntakin. Tämä oli ainutlaatuista entisillä torpparialueilla. Sisällissodan aikana punaiset hävittivät Laukon paronin kodin maan tasalle.

Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa äänestysaktiivisuus nousi Tottijärvellä vaalipiirin toiseksi korkeimmaksi Eräjärven jälkeen. Äänioikeuttaan käytti 489 tottijärveläistä, jolloin äänestysaktiivisuus oli 87,3 prosenttia. Koko maassa äänesti hieman yli 70 prosenttia äänioikeutetuista ja Hämeen läänin pohjoisessa vaalipiirissä äänestysaktiivisuus oli 76,4 prosenttia. Suurimman äänisaaliin Tottijärveltä keräsi SDP, 377 ääntä eli 77 prosenttia annetuista äänistä. Korkea äänestysprosentti kertoi Laukon häätöjen aiheuttamista kiihkeistä tunnelmista paikkakunnalla.[3]

Laukon häädöillä oli vaikutus myöhempään lainsäädäntöön, ensin vuoden 1909 maanvuokra-asetukseen, jossa muun muassa määrättiin lyhimmäksi vuokrasopimuksen kestoajaksi 50 vuotta ja sitten myöhempiin vuoden 1918 torpparivapautuslakiin ja vuoden 1922 Lex Kallioon (laki maan hankinnasta asutustarkoituksiin).

Lokakuussa 1918 julkaistun torpparivapautuslain eli lain vuokra-alueiden lunastuksesta tultua voimaan ilmoittivat kaikki Laukon ja Tottijärven kartanoiden torpparit haluavansa käyttää sitä hyväkseen, ja suurimman osan kanssa paroni Herman Standertskiöld-Nordenstam tekikin kaupat. Kaikkiaan Tottijärvelle syntyi 108 uutta tilaa, ja Laukon kartanosta erotettiin 10 tilaa.

Kun kävi ilmi, että Laukon isäntä olisi halukas myymään koko kartanonsa, perustivat vesilahtelaiset ja tottijärveläiset Osakeyhtiö Laukon vuonna 1921. Yhtiön osakkailla olisi ollut erioikeus kartanon maiden ostoon niiden jaon tapahtuessa. Herman Standertskiöld-Nordenstam myi kartanon kuitenkin 1923 pojilleen Rolf ja Gustav Standertskjöld-Nordenstamille. Kartanon maita myytiin tämän jälkeen halukkaille ottamatta huomioon asutuslainsäädännön määräyksiä, ja monet ostajat tekivät sitoumuksia, joita eivät sitten pystyneetkään täyttämään ilman apua. Vuonna 1925 näille vaikeuksiin joutuneille asutustilallisille järjestyi Vesilahden ja Tottijärven kuntien takaama 22 vuodessa takaisinmaksettava valtionlaina.

Lopullisesti Laukon kartano siirtyi pois Standertskiöld-Nordenstam-suvulta, kun se myytiin 1929 tamperelaiselle kauppaneuvos Rafael Haarlalle.

• Arajärvi, Kirsti: Vesilahden historia, s. 613–623. , 1950.
• Blomstedt, Yrjö ym. (toim.): ”Torppariongelma kärjistyy”, Suomen historia 6: Sortokaudet, itsenäistyminen, s. 230-236. Tapiola: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2495-7.
• Kaarninen, Mervi: Tottijärven historia 1689–1998: torpparipitäjästä kaupunginosaksi. Nokia: Nokian kaupunki ja Nokian seurakunta, 1998. ISBN 951-95972-2-0.
• Valkama, Minna: Vesilahden torppariajan historiaa

• Koskinen, Sirpa: Laukon lakkomailla muistellaan torppariaikaa. Kansan uutiset, 1.8.2000.