Lattialämmitys
Lattialämmitys on rakennusten lämmönjakotapa, jossa rakennuksen lattiassa kiertävä lämmitysaine tai sähkövastus luovuttaa lämpöään lattiaan ja lattiasta lämpö edelleen siirtyy huoneilmaan. Yleisimmät toteutustavat ovat vesikiertoinen ja sähköinen lattialämmitys. Lisäksi on olemassa ilmakiertoinen lämmitys.
Lattialämmityksen käyttö
Lattialämmitys perustellaan yleensä sen hyvällä lämmönvarauskapasiteetilla, sekä mukavuussyillä, sillä jalan alla lämmin lattia koetaan miellyttäväksi. Toisaalta korkeissa huonetiloissa lämpö saadaan helposti sinne mihin pitääkin, eli ihmisten käyttämälle tasolleselvennä.
Lattialämmitystä käytetään muun muassa omakotitaloissa, sillä se soveltuu parhaiten rakennuksiin, joissa tarvitaan jatkuvaa lämmittämistä. Lämpölaajenemisen estämiseksi lämmitys asennetaan usein koko lattiapinta-alalle. Lattialämmitys lämmittää sisäilmaa tasaisesti, mikä on otettava huomioon esimerkiksi rakennuksen ilmastointia suunniteltaessa. Lattialämmitys kuivattaa lattian, joten sitä käytetään usein kosteissa tiloissa, vaikka rakennuksen muut huoneet lämmitettäisiin muulla tavalla tai lämmitystä ei tarvittaisi (esimerkiksi tropiikissa).
Vesikiertoinen lattialämmitys
Vesikiertoisessa lattialämmityksessä vesi lämmitetään yleensä erillisellä lämpökattilalla tai sitten kaukolämmöllä. Keskeisin osa lämmitysjärjestelmää on lattiavalun sisään valettu kokonaan muovinen tai muovilla päällystetty kuparinen putkisto. Kokomuovinen putkisto on kuparia sisältävää putkistoa edullisempi, koska muovi on kuparia huomattavasti edullisempaa. Aikaisemmin on käytetty lattialämmitykseen kokokupariputkia, mutta niiden asentamisesta on luovuttu edullisempien ratkaisujen vuoksi.
Putki asennetaan 150–300 mm:n välein, riippuen tarvittavasta lämpötehosta. Lisäksi tarvitaan jakotukki, jonka kautta kukin putkisilmukka kiertää. Jakotukissa säädetään kullekin alueelle menevää vesivirtaa. Lämmitystehoa säädetään jakotukissa olevalla säätöventtiilillä, joka saa yleensä ohjausviestin huonetermostaatilta.
Etenkin lämpöpumppua käytettäessä vesikierron tulee olla matalalämpöinen kohtuullisen hyötysuhteen saavuttamiseksi. Kiertoveden lämpötilaa rajoittaa myös lattian pintamateriaali.
Vesikiertoista lattialämmitystä voidaan käyttää myös viilennykseen, jos lämmönlähteenä käytetään maalämpöä tai muuta viileää vettä antavaa lämmönlähdettä. Lattiaviilennys perustuu suureen viilentävään pinta-alaan ja pieneen lämpötilaeroon verrattuna huoneen lämpötilaan. [1]
Sähkötoiminen lattialämmitys
Sähkötoimisessa lattialämmityksessä lattiavalussa oleva kaapeli toimii vastuksena ja lämpenee sähkövirran tehohäviöllä. Lämmitystehoa voidaan säätää huonekohtaisella termostaatilla.
Sähkölämmityksessä voidaan käyttää hinnaltaan edullisempaa yösähköä. Tämä tapa vaatii tavallista massiivisemman lattialaatan, johon lämpö yöllä varataan. Jos yöllä varattu lämpö ei riitä, voidaan käyttää lisäksi kalliimpaa päiväsähköä.
Vesikeskuslämmitteisissä kerros- ja rivitaloissa käytetään sähkölattialämmitystä kylpy- ja saunatiloissa mukavuutta lisäävänä varusteena, mukavuuslämpönä. Jälkiasennuksena asennettava lämmitys korottaa lattiaa vähintään muutamia senttimetrejä.
Ilmakiertoinen lattialämmitys
Ilmakiertoinen lattialämmitys on periaatteelta kuin vesikiertoinen mutta kiertoaineena on ilma. Ilma kiertää putkessa suljetusti eli se ei sekoitu sisäilman kanssa. Ilman ominaislämpökapasiteetti on huomattavasti alhaisempi kuin veden eli sama massa ilmaa samalla lämpötilan muutoksella luovuttaa tai sitoo vähemmän lämpöä kuin vesi. Kun lisäksi ilma on huomattavasti harvempaa on tarvittava tilavuusvirta vesikiertoista suurempi. Virtausnopeutta ei voi erityisemmin nostaa, joten tarvitaan halkaisijaltaan noin 50 mm putkia. Lämpö siirretään kiertoilmaan yleensä erityisillä lattiaan upotetuilla lämmönsiirtoyksiköillä.
Kiertoputken puhkeaminen esimerkiksi remontissa ei aiheuta suuria ongelmia kuten vesiputken puhkeaminen tai kaapeliin osuminen. Yleensäkin ilmakiertoinen lattialämmitys on huoltovapaa.
Katso myös
Lähteet
- Energiatehokas viilennys Uponor. Viitattu 18.8.2014.