Latok

Latok (urduksi ‏لیٹوک‎, Laiṭok) on jyrkästi kohoavista kallionhuipuista koostuva vuorirypäs, joka sijaitsee Panmah Muztaghin osassa Keski-Karakorumissa, Pakistanissa. Latokin länsipuolella sijaitsee Ogren huipuista koostuva ryhmä, jonka korkein huippu Baintha Brakk tunnetaan myös nimellä The Ogre. Latokista suoraan etelään sijaitsee Baintha Lukparin jäätikkö, mikä johtaa pitkälle Biafon jäävirralle, yhdelle Karakorumin pääjäätiköistä. Latokin pohjoispuolella sijaitsee Choktoin jäävirta.

Ryhmä käsittää neljä päähuippua, jotka on lueteltu tähän niiden suhteellisen aseman mukaan. Nimien perään on ilmoitettu korkeus merenpinnan tasosta[1] sekä vuosiluku, jolloin huipulle on ensimmäisen kerran noustu:

  • Latok I, pohjoinen (keskellä), 7 145 m, kiivetty 1979
  • Latok II, länsi, 7 108 m, kiivetty 1977
  • Latok III, itä, 6 949 m, kiivetty 1979
  • Latok IV, kaakko, 6 456 m, kiivetty 1980

Vuorikiipeily

Jokainen huipuista on teknisesti äärimmäisen vaikea kiivettävä. Ne ovatkin olleet näyttämönä joidenkin maailman vaikeimmin kiivettävissä olevien korkeiden paikkojen joukossa.

Latok I

Latok I:n huipulle kiipesi ensimmäisen kerran 1979 Naoki Takadan johtama japanilainen retkikunta. Tähän ensimmäiseen huipulla käyneeseen ryhmään kuuluivat myös Sin'e Matsumi, Tsuneo Shigehiro ja Yu Watanabe, sekä heitä seuranneet Hideo Muto, Jun'ichi Oku ja Kota Endo, jotka saavuttivat huipun kolme päivää myöhemmin. He aloittivat kulkunsa Baintha Lukparin jäätiköltä, kiipesivät vuoren tukipilaria ja saavuttivat itäisen harjanteen.

Latok I:n jyrkän pohjoisharjanteen (2 500 m) pahamaineinen reitti on yhä kiipeämättä. Yhdysvaltalaisten kiipeilijöiden, Jim Doninin, Michael Kennedyn, George Lowen ja Jeff Lowen ensimmäinen yritys oli vähällä onnistua. Puutteista huolimatta kevyen kuorman pitäminen tässä kiipeämisessä oli tärkeää. Tämän jälkeen seurasi monia epäonnistuneita kiipeämisyrityksiä.[4]

Latok II

Latok II:lle noustiin ensimmäistä kertaa vuonna 1977, kun Arturo Bergameschin johtama italialainen ryhmä onnistuivat kiipeämään vuoren huipulle kaakkoisrinnettä pitkin. E. Alimonta, T. Mase sekä R. Valentini onnistuivat pääsemään huipulle.[3]

Vuonna 1997 tapahtui myös maininnan arvoinen nousu Latok II:lle, kun Alexander Huberin, Thomas Huberin, Toni Gutschin, ja Conrad Ankerin hyvin vahva joukkue kiipesi huipun jyrkkää länsirinnettä. He kuvailivat tätä samanlaiseksi kuin asettaisi "El Capitanin Mount McKinleyn päälle": 1 000-metrinen pystysuora kallioseinämä, jonka perustaselvennä on 6 100 metrin korkeudella merenpinnan tasosta. Kaiken kaikkiaan kiipeämistä ylöspäin oli yhteensä 2 200 metriä.[5]

Latok III

Ensimmäinen nousu Latok III:lle tapahtui vuonna 1979, kun Yoji Teranishin johtama japanilainen joukkue kiipesi huipulle lounaisen harjanteen reittiä. Huipulle olivat nousseet Teranishi, Kazushige Takami sekä Sakae Mori.[2] Samaa reittiä nousi 1988 italialainen ryhmä. Se oli ensimmäinen onnistunut uudelleennousu millekään Latok-ryhmän huipuista.[4]

Lähteet
  1. Tämän artikkelin korkeudet on saatu kartasta Karakoram, 1:250 000, Swiss Foundation for Alpine Research (SFAR). Professori Arturo Bergamaschi johtama maanmittaustutkimus on antanut seuraavanlaiset tulokset huippujen korkeuksista:
    • Latok I: 7 086 m
    • Latok II: 7 151 m
    • Latok III: 6 860 m
    Bergamaschi esitti, että Latok I:n ja Latok II:n nimikkeet vaihdettaisiin; kuitenkin suurinosa lähteistä viittaa edelleen siihen, että keskimmäinen huippu on Latok I ja läntinen huippu Latok II, kuten tämä artikkelikin sanoo. Katso teoksen American Alpine Journal (1998) sivut 320-321. Mikäli professori Bergamaschin tulokset osoittautuisivat oikeiksi, Latok II olisi ryhmän korkein huippu, ja se kohoaisi maastosta n. 1 481 m; Latok I:n kohouma olisi suuresti vähentynyt.
  2. American Alpine Journal (1980), sivut 647-648
  3. Jill Neate, High Asia: An Illustrated History of the 7000 Metre Peaks, ISBN 0-89886-238-8
  4. Andy Fanshawe ja Stephen Venables, Himalaya Alpine-Style, Hodder and Stoughton, (1995), ISBN 0-340-64931-3
  5. American Alpine Journal (1998), sivut 34-43
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.