Latinalaistanssi

Samba tanssitaan aina kilpailukierroksen ensimmäisenä tanssina. Tanssityylin alkuperä on Afro-brasiliassa ja se on sekoitus useista eri tansseista. Maailmalle levinnyt samba on saanut rytminsä ja musiikillisen tyylinsä kansanomaisesta brasilialaisesta Sambasta, joskin musiikin tempo on hitaampi kuin alkuperäisessä muodossa. Tanssi vakioitiin 1950-luvulla brasilialaisperäinen Maxixe-, Carioca- ja Lundu-tanssin pohjalta.[1]

Samba on nelijakoinen ja sen kuviomateriaalista löytyy huomattavasti vaihtelevampaa askelrytmiikkaa kuin muista latinalaistansseista.

Cha-cha tanssitaan kilpailukierroksen toisena tanssina. Cha-cha on latinalaistansseista nuorin ja sen rytmi on otettu mambosta. Joissain lähteissä tanssia kutsutaankin triple-mamboksi. Cha-cha levisi Kuubasta Amerikan kautta maailmalle vuonna 1953. Cha-cha nimityksen kerrotaan tulleen matkimalla tanssijoiden jaloista lähtevää ääntä.[2]

Cha-cha on nelijakoinen ja tanssille luonteenomaista on perusrytmi, joka tulee synkooppiaskeleesta (nel-et-yks).

Rumba tanssitaan kilpailukierroksen kolmantena tanssina. Se on lähtöisin Kuubasta 1600-luvulta ja Euroopassa se tuli tunnetuksi 1920-luvulla. Tanssina autenttinen Rumba on kahden henkilön välinen rituaalitanssi. Alkuun tanssittiin amerikkalaista ns. Neliörumbaa, joka sai nimensä peruskuvionsa muodosta.[2]

Rumba on nelijakoinen. Tanssiessa liike on pehmeää, hidasta ja tunnelmallista.

Paso doble tanssitaan kilpailukierroksen neljäntenä tanssina. Se on espanjalaista alkuperää oleva "härkätaistelua" kuvaava tanssi, jossa mies esittää härkätaistelijaa ja nainen on ajoittain "muléta" (härkätaistelijan punainen viitta) ja ajoittain härkä.

Paso doble on 2/4-jakoinen ja tanssin liikekielessä on vaikutteita myös flamencosta, mm. käsien liikkeet ja erilaiset koputukset jaloilla.

Jive tanssitaan aina kilpailukierroksen viimeisenä eli viidentenä tanssina. Jive rantautui Eurooppaan 2. maailmansodan aikana amerikkalaisten sotilaiden mukana. Sen syntyyn on vaikuttanut vahvasti Lindy Hop, joka kehittyi 1920-1930 luvuilla Harlemissa, josta se siirtyi Manhattanille tanssisaleihin ja teattereihin. Samasta tanssista on käytetty myös nimitystä Jitterburg. Englantilaiset tanssinopettajat kehittivät kesytetymmän version tästä railakkaasta akrobatiaa käyttävästä tanssista ja uusi versio nimettiin Jiveksi.[3]

Jive on nelijakoinen ja perusmuodossaan sen kuviot on tehty tanssittaviksi swingpohjaiseen musiikkiin. Lindy Hopista vaikutteita saaneet potkusarjat ovat mukana nykyisessä muodossa.

Tuomarointi on vertailevaa, jolloin yhtä aikaa lattialla olevien parien suorituksia verrataan toisiinsa. Jotta vertailu käytännössä olisi mahdollista ei pareja saa olla lattialla yhtä aikaa liian monta. Kilpailun tuomaripaneeli koostetaan aina parittomasta määrästä tuomareita. [4]

Latinalaistanssissa tuomarit arvioivat tanssia suhteessa tuomarointikriteereihin neljässä eri kategoriassa: tekniikka, musiikkiin tanssiminen, parityöskentely ja koreografia.

Mikäli johonkin kilpailuun osallistuu enemmän kuin seitsemän paria joudutaan näiden parien kesken järjestämään karsinta loppukilpailuun pääsemiseksi. Parimäärästä riippuen joudutaan ehkä järjestämään useampi karsintakierros. Kullakin kierroksella voidaan korkeintaan puolet pareista karsia pois. Parit voidaan jakaa myös useampaan rinnakkaiseen erään. Erässä ei kuitenkaan suositella enempää kuin 10-12 paria kerrallaan.

Alkukilpailuissa on suljettu arvostelu, jossa tuomarit merkitsevät jokaisessa tanssissa rastilla jatkoon pääsevät parit. Yhteenlaskettuna eniten rasteja saaneet parit pääsevät seuraavalle kierrokselle sen mukaan kuin kilpailunjohtaja on määrännyt jatkoon pääsevien lukumäärästä.[5]

Loppukilpailuissa tanssivat alkukilpailuista karsintojen kautta selviytyneet kuusi parasta paria. Suomessa järjestettävissä GP-kilpailuissa pyritään karsimaan semifinaaliin tasan 12 paria. Loppukilpailussa tuomarit sijoittavat pari paremmuusjärjestykseen antamalla parhaimmaksi katsomalleen parille sijaluvun 1., toiseksi parhaalle sijan 2. jne.[6]