Lasiharmonikka

Lasiharmonikka (italian sanasta armonia, suom. yläsävel) on soitin, jossa on pyöreitä lasisia renkaan muotoisia osia. Ääni syntyy, kun kellomaiset renkaat pyörivät ja niitä sivellään märillä sormilla. Lasiharmonikan ääni on hento. Ääni on dokumentoitu renessanssiajalla: Galileo huomioi ilmiön kuten myös Athanasius Kircher.

Thomas Bloch ja hänen lasiharmonikkansa.

Lasiharmonikan ääni

Lasiharmonikan hauras äänenlaatu johtuu ihmisen tavasta aistia äänialaa. Yli 4000 hertsin taajuuksilla äänilähteen suunnan aistiminen perustuu vasemman ja oikean korvan kuulemien äänien voimakkuuseroon. Alle 1000 hertsin taajuuksilla taas suunta-aistimus syntyy oikean ja vasemman korvan kuulemien vaihe-eroperusteella. Lasiharmonikan ääni sijoittuu pääosin 1000–4000 Hz taajuusalueelle. Aivot eivät ole täysin varmoja äänilähteen sijainnista eikä siitä, millainen äänilähde äänen on synnyttänyt.[1]

Teoksia

Muun muassa Mozart, Hasse, Carl Philipp Emanuel Bach, Beethoven, Donizetti ja Richard Strauss ovat luoneet teoksia lasiharmonikalle. Uudempaa musiikkia sille ovat säveltäneet esimerkiksi Jan Erik Mikalsen, Regis Campo, Etienne Rolin, Philippe Sarde, Damon Albarn, Tom Waits, Michel Redolfi, Cyril Morin, Stefano Giannotti, Guillaume Connesson...

Eurooppalaiset monarkit nauttivat lasiharmonikkamusiikista ja jopa Marie Antoinette on ottanut lasiharmonikkatunteja Marianne Daviesin lapsena. Yksi tunnetuimmista lasiharmonikkakappaleista on Tšaikovskin baletin Pähkinänsärkijä kappale "Makeishaltijattaren tanssi". Ensimmäiset nuotit oli kirjoitettu lasiharmonikalle, mutta hän muutti ne vastikään keksitylle celestalle ennen ensi-iltaa vuonna 1892. Säveltäjä Camille Saint-Saëns käytti tätä soitinta orkesterisarjansa Eläinten karnevaali osissa 7 (Aquarium) ja 14 (Finale).

Lähteet

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.