Perheväkivalta

Perheväkivallalla tarkoitetaan perheen sisäistä väkivaltaa, joka voi kohdistua kehen tahansa perheenjäseneen. Perheväkivaltaan kuuluu puolisoiden keskinäinen väkivalta, vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta ja lasten vanhempiinsa ja toisiinsa kohdistama väkivalta.

Turmiolan Tommi käy humalassa perheensä kimppuun, Alexandra Frosteruksen piirros vuodelta 1858.

Perheväkivallan käsite ja lähikäsitteitä

Perheväkivalta-käsitteen historia on tapana aloittaa vuodesta 1971, jolloin englantilaisen tv-reportterin vaimo Erin Pizzey perusti Lontoon esikaupunkiin Chiswickiin naisten toimintakeskuksen. Keskukseen alkoi tulla kotonaan pahoinpideltyjä naisia. Pizzeyn keskuksessa alkoi niin sanottu naisten turvakotitoiminta. Myöhemmin Pizzey kirjoitti myös kirjan Scream quietly or the neighbours will hear ('Huuda hiljaa etteivät naapurit kuule'), josta tuli aikansa myyntimenestys[1][2]. Tämä toiminta toi esiin kodeissa tapahtuvaa miesten harjoittamaa väkivaltaa, ja sen katsotaan laskeneen ja jopa poistaneen naiselta kynnyksen puhua asiasta tai hakea apua.

Perheväkivalta on käsitteenä vakiintunut suomen kieleen.[1] Sille läheinen käsite on lähisuhdeväkivalta, joka eroaa perheväkivallasta siinä, että tekijä ja uhri eivät välttämättä ole saman perheen jäseniä. Paljon käytetty käsite on myös ”parisuhdeväkivalta” (engl. IPV, intimate partner violence). Erityisesti feministinen tutkimus[3][4][5][6][7] on pyrkinyt systemaattisesti käyttämään ensin "hakatun vaimon" käsitettä (engl. battered wife) ja myöhemmin "naisiin kohdistuvan väkivallan" ja "sukupuolistuneen väkivallan" käsitteitä[8][9].

Erityyppisten käsitteiden ansioina on nähty, että niillä on tuotu ansiokkaasti esiin vaiettua väkivaltaongelmaa perheissä ja lähisuhteissa erityisesti naisten kokemana. Lapsiin kohdistuva perheväkivalta on ollut vähäisemmän huomion kohteena ja sitä on tutkittu lähinnä lapsen kaltoinkohtelun, laiminlyönnin tai lapsen hyväksikäytön käsitteiden kautta. Uusia käsitteitä on kritisoitu siitä, että ne eivät anna relevanttia kuvaa perheväkivallan eri muodoista[10][11][12][13][14][15].

Suuri osa tutkimuksesta on mahdollista jaotella karkeasti kahteen eri näkökulmaan, joita voidaan nimittää sukupuolittuneen parisuhdeväkivallan näkökulmaksi ja konfliktilähtöisen parisuhdeväkivallan näkökulmaksi. Yksinkertaistettuna näkökulmien keskeinen ero on siinä, nähdäänkö parisuhdeväkivalta yksi- vai kaksisuuntaisena ilmiönä. Sukupuolittuneen väkivallan näkökulmasta parisuhdeväkivalta on asymmetristä, pääosin miehen naiseen kohdistamaa väkivaltaa, kun taas konfliktilähtöinen näkökulma tutkii parisuhdeväkivaltaa symmetrisenä, yleisimmin molempien osapuolten harjoittamana väkivaltana.[15][16]

Sukupuolittuneen parisuhdeväkivallan näkökulma perustuu ajatukselle siitä, että parisuhdeväkivallan tekijä on mies ja kohteena on nainen. Tutkimusperinne nojaa vahvasti feministiseen paradigmaan, jossa väkivalta nähdään miehisen vallankäytön ilmenemismuotona. Samoin parisuhdeväkivallan syynä pidetään miehen halua kontrolloida naista sekä käyttää valtaa suhteessa. Parisuhdeväkivalta ja joskus jopa perheväkivalta esitetään useimmin jo lähtökohtaisesti ja määritelmällisesti miehen naiseen kohdistamaksi väkivallaksi. Näin ollen sukupuolittuneen parisuhdeväkivallan paradigmasta käsin tarkasteltu parisuhdeväkivalta on itse asiassa naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa, jossa muun muassa lasten tai miesten naisten taholta kokema parisuhdeväkivalta jätetään usein huomiotta.[15][16]

Perheväkivallan muotoja

Perheväkivallan muodot vaihtelevat perheenjäsenten fyysisestä vahingoittamisesta (kuten lyöminen ja tukistaminen) seksuaaliseen ja henkiseen väkivaltaan. Fyysinen väkivalta itsessään on aina samalla myös henkistä väkivaltaa, sillä se loukkaa ja alistaa kohdettaan.[17] Myös perheessä tapahtuva väkivalta on rikos. Suomessa kaikki perheen sisäinen väkivalta on kriminalisoitu pahoinpitelyinä ja on virallisen syytteen alaista. Tämä tarkoittaa sitä, että tapauksen tullessa poliisin tietoon se tutkitaan ja saatetaan syyttäjälle syyteharkintaa ja mahdollista rikossyytettä varten riippumatta siitä, haluaahko väkivallan kohde itse nostaa asiasta syytettä.[18]

Väkivallan muodoissa erityisesti naisilla korostuu erityyppisten aseiden käyttö, joilla he pyrkivät kompensoimaan fyysistä voimaa. Esimerkiksi naisten tekemissä henkirikoksissa keittiöveitsi oli tekoväline 44 prosentissa tapauksista.

Perheväkivallan tekijöiden ja uhrien auttamiseen keskittyvän Ensi- ja turvakotien liiton sekä A-klinikkasäätiön[19] mukaan perheväkivaltaa voidaan jakaa muun muassa seuraavanlaisiin muotoihin:

  • Fyysinen väkivalta
    • Pahoinpitely (kuten lyöminen, potkiminen, töniminen tai kuristaminen)
    • Fyysinen kurittaminen (ollut kiellettyä vuodesta 1984) ja pahoinpitely (kuten lyöminen, tukistaminen, läpsiminen tai repiminen)
  • Seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö ja lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö
  • Kodin ja henkilökohtaisten esineiden rikkominen tai tärvely
  • Henkinen väkivalta
    • Vähättely (ulkonäön, ymmärryksen tai muun ominaisuuden pilkkaaminen)
    • Uhkaileminen (esimerkiksi väkivallalla, selkäsaunalla, hylkäämisellä tai itsemurhalla)
    • Uhkaileminen katkaista toisen vanhemman yhteys yhteisiin lapsiin (esimerkiksi aiheettomilla pahoinpitely- tai insestisyytöksillä)
    • Nöyryyttäminen (kuten nimittely, nalkuttaminen, alistaminen, järjestelmällinen loukkaaminen)
    • Mitätöinti (kuten nimittely, julkinen halventaminen, haukkuminen, nalkuttaminen, kiusaaminen)
    • Eristäminen (esimerkiksi sukulaisista, ystävistä tai työssäkäynnin estäminen)
    • Uskonnollinen fanatismi (kuten ehdottomat uskonnolliset toimintavaatimukset)
    • Kontrollointi (kuten liikkumisen valvonta, oman rahankäytön estäminen, uskonnollinen fanatismi)
    • Mustasukkaisuus (esimerkiksi aiheeton ja korostunut epäluulo puolisoa kohtaan)
  • Taloudellinen väkivalta
    • Rahankäytön kontrollointi
    • Työssä- tai koulussakäynnin estäminen tai hankaloittaminen
    • Toisen omaisuuden
    • Velan ottaminen toiseen nimeen luvatta
    • Yhteisvarojen käyttö omiin tarkoituksiin
    • Toisen pankin- tai luottokortin poisottaminen tai käyttö luvatta
    • Elatusavun jättäminen maksamatta
  • Laiminlyöminen
    • Taloudellinen laiminlyönti (esimerkiksi rahavarojen vastuuton käyttö omiin tarkoituksiin, omaisuuden myyminen tai varastaminen)
    • Hoidon laiminlyönti (esimerkiksi epäasiallinen vaatetus ja ruoka, neuvolakäyntien tai sairauden hoidon laiminlyönti)
    • Puolison hyvinvoinnin laiminlyönti (kuten liiallinen päihteiden käyttö, valvottaminen, mielenterveysongelman hoidon laiminlyönti ja parisuhteen laiminlyöminen)
    • Alistaminen kaoottisuudelle ja väkivallalle (kuten epäsäännöllinen elämänrytmi, liiallinen päihteiden käyttö, lapsi vanhempien välisen väkivallan todistajana tai asuinolojen epämääräisyys)
    • Psyykkisten perustarpeiden laiminlyönti (kuten lapsen jättäminen yksin, rajattomuus, lapsi joutuu aikuisen rooliin)
  • Digitaalinen väkivalta
    • digitaalisten laitteiden avulla tehtävä väkivalta, kuten
    • salakuuntelu, salakuvaaminen
    • vainoaminen digitaalisten laitteiden tai netin välityksellä (esim. gps-paikannin, vakoiluohjelmat)
    • väkivallan kohteen digitaalisten laitteiden/netin käytön kontrollointi
    • puhelinterrori eli ylenmääräinen soittelu/viestittely
    • intiimien kuvien/videoiden luvatta levittäminen tai sillä uhkailu [20]

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta mielletään usein samassa osoitteessa asuvien ihmisten väliseksi ilmiöksi. Perheväkivalta päättyy kuitenkin vain harvoin erilleen muuttamiseen[21]. Uhrien mukaan eron jälkeinen perheväkivalta saattaa saada uusiksi muodoikseen muun muassa huoltajuuskiistoilla uhkailun, läheisten ja elinympäristön mustamaalauksen lapselle, lasten hakujen ja palauttamisten kriisiyttämisen, toistuvat perusteettomat oikeudenkäynnit esimerkiksi huoltajuusasioissa, perusteettomat ilmiannot viranomaistahoille, lasten eristämisen toisesta vanhemmasta, isovanhemmista, sisaruksista ja ystävistä, lapsikaappaukset.

Perheväkivallan esiintyvyydestä

Kumppani oli vähintään läimäissyt 1,9 % miehistä ja 2,1 % naisista vuonna 2015 (suomalaiset 15-74-vuotiaat) ja yhteensä väkivallan kohteeksi oli joutunut 2,6 % miehistä ja 5,0 % naisista. Suurin ero oli väkivallalla uhkaamisessa. Vakavammassa parisuhdeväkivallassa sukupuolieroja ei ollut.[22] Vuonna 2009 miehistä 5,6 % ja naisista 4,3 % on kokenut parisuhdeväkivaltaa. Koko silloisen suhteen ajalta luvut olivat 16 % ja 17 %.[23] Pelkoa kotona tapahtuvaa väkivaltaa kohtaan tuntee miehistä 4 % ja naisista 2 %.[24]

Kumppanin pahoinpitelemistä 20-64-vuotiaista on ollut terveydenhuollon hoidettavana kaksi kertaa niin paljon miehiä kuin naisia. Koska tilastoiduista törkeistä parisuhdepahoinpitelyistä vain reilut 40 % tekijöistä oli naisia, tutkimusprofessori Hannu Lauerma arvelee, että miehillä on korkeampi kynnys ilmoittaa itseensä kohdistuneesta väkivallasta. Suomen perheväkivallassakin alkoholi on yhä usein mukana, kuolemaan johtavassa yleensä.[25]

Vamman aiheuttanut väkivalta on vähentynyt selvästi viime vuosikymmeninä. Vuonna 1980 naiset sai vamman perheväkivallasta 30 000 kertaa ja jo 2000-luvun alussa enää 8 000 kertaa, ja miestenkin luvut ovat vähentyneet.[25]

Vuonna 2005 tehdyn tutkimuksen mukaan naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta ei ole Suomessa harvinaista. Tutkimukseen vastanneista 18–74-vuotiaista naisista noin 20 % oli joutunut miehen tekemän väkivallan kohteeksi nykyisessä parisuhteessaan. Vastanneista 49 % oli kokenut väkivaltaa vähintään kerran entisessä suhteessaan.[26] Miehiin kohdistuu perheväkivaltaa suunnilleen yhtä paljon kuin naisiin.[27]

Puolisoon kohdistuvasta perheväkivallasta naiset ilmoittavat useammin poliisille kaikkein vakavinta lukuun ottamatta, mutta kyselyissä tulee toisenlaisia tuloksia. Lapsiin kohdistuvassa perheväkivallassa taas näyttää korostuvan naisten osuus. Sen sijaan siinä, mikä osa perheväkivallasta tulee ilmi, on todennäköisesti suuria eroja. Poliisin tietoon tulevat tapaukset käsittelevät useimmin avo- ja aviomiehen vaimoonsa tai avopuolisoonsa kohdistamaa väkivaltaa, mutta myös vaimojen ja avovaimojen miehiään tai lapsiaan kohtaan harjoittamaa väkivaltaisuutta on aina esiintynyt.[28] Perheväkivaltaan luetaan myös lapsiin kohdistuva väkivalta. Tämä väkivallan laji on ollut ehkä vaietuin perheväkivallan laji[29][30][31]. Lapsiin kohdistuvan väkivallan osalta käytetään perheväkivalta-käsitteen ohella käsitteitä lapsen kaltoinkohtelu.

Perheväkivallan kaikissa muodoissa esiintyy myös piilorikollisuutta. Kaikki tapaukset eivät siis tule poliisin tietoon. Varsinkin Suomessa perheväkivalta, erityisesti henkirikokset, liittyvät usein alkoholin käyttöön[1][32][33][34]. Kaikkein vakavimpaan ja kuolemaan johtaneeseen väkivaltaan liittyy valtaosassa tapauksia alkoholinkäyttöä ja väkivallanteot on tehty humalassa[34][35]. Perheväkivallan syihin kuuluu myös väkivallan sukupolvinen periytyminen ("väkivallan sukupolvinen kierre") eri muodoissaan[17][14][36][37][38][39][40][41] Äidin ja isän väkivaltaisuuden näkemisen ja kokemisen sekä erityisesti suoran lapsen kaltoinkohtelun lapsen laiminlyönnin tai lapsen hyväksikäytön kautta näyttää olevan merkittävimpiä väkivallan taustasyitä myös Suomessa.

Tutkija Venla Salmen mukaan parisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista 8–14 % ja miehistä vain 1–3 % ilmoittaa viranomaisille.[15]

Oikeuspsykiatri Hannu Lauerman kertoo, että viranomaiset eivät tahdo uskoa miesten uhrikertomuksia vaan jopa nauravat. Miehet kärsivät pitkään ennen kuin hakevat apua. Vuosien 1997, 2003, ja 2006 uhritutkimusten mukaan miesuhreista vain 4 % ilmoittaa teon poliisille, naisuhreista 10 %. [42]

Tutkimus- ja tilastotietoa perheväkivallan esiintyvyydestä

Perheväkivallan yleisyydestä on annettu monentyyppistä tietoa. Uusimmassa HEUNI-tutkimus "Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa"[27] haastateltiin sekä miehiä että naisia. Raportti on miespainotteinen väkivaltaraportti. Koska miehistä ei ole Suomessa aiemmin tehty vastaavaa väestötason tutkimusta, naisia koskevat tulokset tarjoavat mahdollisuuden vertailuun.

Raportin mukaan miehet kokevat naisia kolmanneksen enemmän väkivaltaa nykyisessä parisuhteessaan; sekä joskus sen aikana, että viimeisen vuoden aikana. Naisten kokema väkivalta suhteen päättyessä oli kaksinkertaista miehiin verrattuna. Myöskään fyysisen väkivallan kohteeksi joutumisessa ei sukupuolten välillä ollut eroa, mutta miehet olivat kohdanneet useammin uhkailua ja naiset enemmän seksuaalista väkivaltaa parisuhteessa.[27] Naisille aiheutui parisuhdeväkivallasta yli kaksi kertaa useammin fyysisiä vammoja kuin miehille ja yli kolme kertaa useammin psyykkisiä seurauksia. Naisilla oli myös miehiä enemmän parisuhdeväkivallan tapahtumakertoja. Nainen jää usein fyysisesti heikompana alakynteen väkivaltatilanteissa ja kärsii vakavammat seuraukset[43]

Yleisin, aiemmin esitetty virheellinen, näkemys, joka ilmenee myös "Usko, toivo, hakkaus" -kyselytutkimuksen esipuheessa[44] korosti sitä, että uhri on 90 % tapauksista nainen ja tekijä mies. (Tutkimus toistettiin vuonna 2005 nimellä ”Naisiin kohdistunut väkivalta 2005”.[45]) Ennen HEUNI-tutkimusta (2010)[27] Suomessa ei ollut aikuisten miesten osalta tehty vastaavaa tutkimusta lukuun ottamatta Suomen lääkärilehdessä julkaistua Niemisen, Heloman ja Pihlajamäen (2008) tutkimusta varusmiehillä[46] sekä uutta Nuorten seurusteluväkivaltatutkimusta 2009 [16].

Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -tutkimuksen mukaan naisten väkivaltakokemukset ovat jonkin verran vähentyneet parisuhteissa. Esimerkiksi naisten väkivalta- tai uhkakokemukset kotona olivat noin puolittuneet vuodesta 1980. Erityisesti vammoja aiheuttava väkivalta oli vähentyi noin neljännekseen. Väkivallan muodoista esimerkiksi läimäyttäminen oli vähentynyt. Myös niiden naisten osuus, joita nykyinen puoliso oli vuoden aikana lyönyt tai potkinut, laski vuoden 1997 1,8 prosentista 0,8 prosenttiin vuonna 2005.[45]

Suomessa fyysisen perheväkivallan määrä on vähentynyt viime vuosikymmeninä aivan viime vuotta lukuun ottamatta. Myös aiemmissa 1980-luvun jälkeen toistetuissa niin sanotuissa uhritutkimuksissa[47][48] sekä miehiin että naisiin kohdistunut vamman aiheuttanut väkivalta on vähentynyt voimakkaasti. Esimerkiksi naisiin kohdistunut fyysisen vamman aiheuttanut perheväkivalta on vuoden 1980 vajaasta 30 000 tapauksesta vähentynyt noin 8 000 tapaukseen vuonna 2003[27][48]. Tiedot ovat samansuuntaisia muiden tietolähteiden kuten henkirikollisuustilastojen ja poliisin tekemien kansallisten uhritutkimusten kanssa. Myös niiden mukaan vakava naisiin kohdistuva fyysinen perheväkivalta on vähentynyt. Muista lähteistä kuten Tilastokeskuksen tiedoista v. 1997–2005 on saatu viitteitä, että samaan aikaan esimerkiksi miehiin kohdistuva vakava perheväkivalta on joiltain osin jopa lisääntynyt [27][49]. Myös lapsiin kohdistuvan perheväkivallan eräät muodot ovat poliisilähteiden mukaan lisääntyneet.

Poliisin rikostilastoista selviää, että vuosina 1997–2005 parisuhdeväkivaltatapauksissa asianomistajana tai uhrina oli 11 prosentissa tapauksista mies. Läänien poliisijohdon koordinoimassa Suomalaisten turvallisuus -tutkimuksessa[50] oli esillä myös miesten osuus perheväkivallasta, joka oli 30 %. Tämän tutkimuksen perusteella ei eritellä tekijää. Yli puolet miesuhreista on ollut alle 25-vuotiaita tai yli 55-vuotiaita. Mitä vakavampaan perheväkivallan muotoihin mennään, sitä enemmän henkirikoksia lukuun ottamatta korostuu myös ilmitullut naisten tekemä parisuhdeväkivalta.[27] Esimerkiksi naisten osuus parisuhteessa tehdyistä törkeistä puolison pahoinpitelyistä on ollut viime vuosinamilloin? keskimäärin hieman yli 40 prosenttia vuodessa. Vuosien 1997–2005 tilastojen mukaan luku oli jo 43 prosenttia. Vuonna 2009 tilastot osoittivat, että törkeä perheväkivalta kohdistuu miehiin naisia useammin[49]. Vuonna 2008 perheessä törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen kohteeksi joutui 116 miestä ja 111 naista [49]. Nämä ovat poliisin tietoon tulleita tapauksia. Vielä edellisvuonna naiset olivat uhreina useammin, mutta luvut olivat melko lähellä toisiaan silloinkin [49]. Kun tarkastellaan myös henkirikoksen yrityksiä niin vuonna 2007 poliisin tietoon tulleista, parisuhteessa tehdyistä törkeistä pahoinpitelyistä ja henkirikoksen yrityksistä 38 % kohdistui miehiin (Salmi ym. 2009, s. 9)[16]. Sairaalalähteiden mukaan (Stakes HILMO, ICD 9 / ICD 10) yli kaksi kolmasosaa hoitoa tarvitsevista perheväkivallan uhreista on miehiä.

Tutkija Venla Salmi Oikeuspoliittisesta tutkimuslaitoksesta on todennut, että perheväkivallan miesuhrien näkökulma on suomalaisessa tutkimuksessa jäänyt syrjään [49] ks myös[27]. Myös ulkomaisissa tutkimuksissa on havaittu, että parisuhdeväkivallan kohteiden ja tekijöiden osuuksien erot sukupuolittain mitattuna ovat olleet useimmiten myös huomattavasti pienempiä kuin aikaisemmin on uskottu ja naisten osuus tekijöinä on yhtä suuri ellei suurempikin kuin miesten[51][52][53][54][55][56][57][58]. Tutkimuksissa joissa on käytetty Murray Strausin (CTS) -tyyppistä menetelmää, joita käytettiin myös osin em. Usko, toivo, hakkaus- ja Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 –tutkimuksissa, erot sukupuolten välillä ovat olleet pieniä[12][13][14][14][59].

Esimerkiksi muutaman vuoden takaisten Tilastokeskuksen lukujen mukaan vuonna 2004 poliisin kirjaamista parisuhdeväkivaltatapauksista 87 prosentissa epäiltiin tekijäksi miestä ja 13 prosentissa naista. Vuonna 2005 poliisin kirjaamista perheväkivaltarikoksissa oli 4 109 uhria, viisi prosenttia edellisvuotta enemmän. Naisia perheväkivallan uhreista oli 3 195. Miehiä uhreista oli 914 tapauksessa. Näissä nainen oli epäiltynä 444 kertaa.[60]

Miesten kohdalla kulttuuriset syyt kuten poliisin haluttomuus kirjata miehiin kohdistuvia väkivaltatapauksia ja häpeä naisen väkivallan kohteeksi joutumisesta vaikuttanevat lisäksi ilmiön esille tuomiseen[11][61]. Naisten määrä parisuhdeväkivallan tekijöinä lienee suurempikin, sillä miesten kynnys puhua aiheesta ulkopuoliselle – saati sitten ilmoittaa viranomaisille – on korkeampi. Esimerkiksi yhdysvaltalaisaineistojen perusteella on arvioitu, että parisuhdeväkivaltaa kokeneista naisista 8–14 prosenttia ja miehistä 1–3 prosenttia ilmoittaa viranomaisille itseensä kohdistuneesta parisuhdeväkivallasta[62][63]. Tämä on tullut esille muun muassa Helsingissä sijaitsevan Ensi- ja turvakotien liiton koordinoiman Miesten kriisikeskuksen toiminnassa jossa tuli esille ettei sinne hakeutuneista parisuhdeväkivaltaa kokeneista miehistä juuri kukaan ollut tehnyt asiasta rikosilmoitusta[64][65][66][67][68][69][69][70][71].

Usein myös ajatellaan, että vain miesten tekemä perheväkivalta on uhrille tuhoisaa, että kun nainen lyö, seurauksena on korkeintaan mustelma. Naiset syyllistyvät kuitenkin varsin paljon myös vakavaan parisuhteissa tapahtuvaan väkivaltaan miesten ohella[10][35][27][49][58][72][73]. Vuonna 2000 Tilastokeskus julkaisi raportin, jonka mukaan vuonna 1998 poliisin tietoon tulleista parisuhteessa tehdyistä törkeistä pahoinpitelyistä 37 prosentissa nainen oli pahoinpidellyt miestä. Tilastokeskuksen tiedoista v. 1997–2005 voidaan laskea, että naisten osuus parisuhteessa tehdyistä törkeistä pahoinpitelyistä on ollut keskimäärin hieman oli 40 prosenttia vuodessa. Lisäksi Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen Stakesin ylläpitämän WHO:n ICD-10 koodistoon perustuvan hoitoilmoitusrekisterin Hilmo Stakes: Hoitoilmoitukset / terveydenhuolto 1994–2003 (Ulkoiset syyt ikä- ja sukupuoliryhmittäin, pahoinpitelyt eritelty ilmoitetun suorittajan mukaan) luokassa "X85-Y09 Pahoinpitely 0 puoliso/partneri" ikäryhmässä 20–64 oli hoidettavana vuosina 2002–2003 noin kaksi kertaa enemmän miehiä kuin naisia. Vielä vuosina 1995 ja 1996 tilanne oli toisinpäin. Samoin edellä mainitusti vuonna 2008 poliisin tietoon tulleissa tapauksissa perheessä törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen kohteeksi joutui 116 miestä ja 111 naista [49]. Ja, että edellisvuonna naiset olivat uhreina useammin, mutta luvut olivat melko lähellä toisiaan silloinkin [49].

Naisten osuus pahoinpitelyrikoksiin syyllisiksi epäillyistä on kasvanut seitsemästä prosentista viiteentoista vuosien 1985 ja 2004 välisenä aikana. Tuoreen nuorten seurusteluväkivaltaa kartoittaneen Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen tuloksista voidaan havaita, että väkivallan kokeminen nuorten seurustelusuhteissa on pojille yleisempää kuin tytöille. Kun 22 prosenttia kyselyhetkellä seurustelevista pojista ilmoitti seurustelukumppaninsa läimäisseen häntä, tytöistä 6 prosenttia oli kokenut vastaavaa. Pojista 15 prosenttia ilmoitti, että kumppani oli heittänyt heitä esineellä ja tytöistä 7 prosentilla oli vastaava kokemus. Ainoa tytöille poikia yleisempi kokemus oli se, että kumppani oli estänyt liikkumasta tai tarttunut kiinni. Tämän oli vähintään kerran nykyisen kumppanin tekemänä kokenut 19 prosenttia tytöistä ja 14 prosenttia pojista. Vakavinta fyysistä väkivaltaa kartoitettiin kysymyksellä nyrkillä tai kovalla esineellä lyömisestä tai potkimisesta. Pojista 9 prosenttia ja tytöistä 2 prosenttia oli kokenut tämän nykyisen tyttö- tai poikaystävän tekemänä. Pojat joutuivat tyttöjä useammin myös kumppaninsa väkivallalla uhkailun kohteeksi. Vähintään yhden edellä mainituista teoista oli kokenut 28 prosenttia seurustelevista nuorista9; 32 prosenttia pojista ja 24 prosenttia tytöistä. Kun Nuorisorikollisuuskyselyn tuloksia verrataan naisuhritutkimuksen tuloksiin, voidaan suuntaa antavasti arvioida, että suomalaiset nuoret näyttävät joutuvan seurustelusuhteissaan aikuisia naisia useammin väkivallan kohteeksi. Havainto koskee erityisesti poikia. Vastaavaa vertailutietoa ei valitettavasti ole satavilla aikuisten miesten osalta.[16]

Henkirikosten osalta perheväkivalta näyttää esimerkiksi vuosina 2002–2003 oheiselta, lähteenä on Tilastokeskuksen ”Väkivallan uhrina kuolleet tekijän mukaan 2002–2003” luokassa ”tekijänä puoliso tai partneri”:

2002 Miehet 4 (21 %)
Naiset 15 (79 %)
2003 Miehet 5 (28 %)
Naiset 13 (72 %)

Vuonna 2004 kaikista henkirikoksista epäillyistä 86 % oli miehiä ja 14 % oli naisia[35]. Perheväkivaltaan liittyen on kuitenkin mielenkiintoista, että tuoreimmat saatavilla olevat tiedot naisten osuuksista vankipopulaatioista ja henkirikollisuudesta kertovat henkirikoksista tuomittujen naisten osuuden olevan suurempi kuin esimerkiksi Ruotsissa ja jopa Yhdysvalloissa (Suomi 12 %, Ruotsi 11 %, Iso-Britannia 10 %, Yhdysvallat 11,4 %)[35]. Elinkautisvankeja oli vuoden 2005 lopulla 124, joista 9 oli naisia. Kasvua on tapahtunut kolmessa vuodessa peräti 68 %. Naisvankeja oli keskimäärin 242 eli 17 % edellisvuotta enemmän. Keväällä 2005 tehdyn kartoituksen mukaan vajaa kolmannes naisvangeista oli tuomittu henkirikoksesta tai sen yrityksestä[74]. Henkirikoksen yrityksistä, henkirikoksista tuomittuja oli naisvankien keskuudessa esimerkiksi 2005 tehdyn selvityksen mukaan suhteellisesti enemmän kuin miesvangeissa[74][75]. Kun samaan aikaan tiedetään naisten henkirikosten kohdistuvan pääosin juuri läheisiin ja miesten osalta useimmin toisiin miehiin on naisten osuus myös henkirikollisuuteen luettavassa perheväkivallassa varsin huomattava[10][35][72][73] Henkirikoksen tehneet naiset kärsivät usein persoonallisuushäiriöestä ja ovat usein kyvyttömiä välittämään muiden tunteista. Heillä on vaikeuksia solmia läheisiä ihmissuhteita, noudattaa yhteiskunnan sääntöjä ja kestää turhautumista. Naisen uhri on yleensä hyvin läheinen. Useammin kuin joka toisessa tapauksessa naissurmaajan uhri on oma aviomies tai miesystävä[73][76]. Naisvangeista 21 %:lla esiintyi neurooseja, 27 %:lla persoonallisuushäiriöitä ja 6 %:lla psykooseja ja 33 % oli alkoholisteja, vaikka yleisemmin henkirikoksiin syyllistyvät naiset ovat harvoin varsinaisia alkoholisteja.[75]. Henkirikosten osalta asiaan liittyy vielä Putkosen ja Collanderin[35] sekä Martti Lehden tutkimuksissa esiin noussut seikka, että miehiin kohdistuvien naisten tekemien henkirikosten osalta "onnistuneiden" surmien lisäksi korkean terveydenhuoltoteknologian maassa, kuten Suomessa henkirikoksen yritykset esimerkiksi keittiön terä-aseella johtavat usein uhrin henkiin jäämiseen hyvästä hoidosta johtuen. Täten selittyy se seikka, että sekä sairaalassa hoidetuista että henkirikoksen yrityksen kohteista huomattava määrä on miehiä, jopa yliedustetusti naisiin nähden, ja joissa naisten osuus tekijöinä on huomattavan korkea[35][49][77].

Viime aikoina myös kansainvälisissä meta-analyyttisissä tutkimuksissa on kiinnitetty kasvavaa huomiota siihen, että perheväkivatailmiön käsittely on ollut sekä lapsiin että miehiin kohdistuvan perheväkivallan osalta varsin puutteellista. Esimerkiksi Dutton ja Nicholls (2005)[78] sekä Carney (2007)[79] toteavat että esimerkiksi miesten kokeman perheväkivallan määrä että vammaantuminen perheväkivallassa on ollut huomattavasti luultua suurempaa. Samoin he toteavat että feminismiä lähellä oleva väkivaltatutkimus on osoitettavissa sekä metodeiltaan, aineistonvalinnaltaan, että johtopäätöksiltään tarkoitushakuiseksi. He myös tuovat esiin, että sen perusteella tehdyt yleistykset väkivallan määrästä ja jakaantumisesta sukupuolten välillä eivät anna ilmiöstä oikeaa kuvaa[78][79][80].

Tuoreimmat tulokset esimerkiksi EU:n Daphne-ohjelman tutkimuksista kertovat muun muassa sen, että kun Saksassa ja Kreikassa varusmiehille järjestetyn perheväkivaltakoulutuksen osana olleessa tutkimuksessa miehet olivat useammin pahoinpidelleet puolisoaan kuin toisin päin. Suomen osalta tilanne oli kuitenkin päinvastoin. Varusmieskyselyssä kumppaniaan oli lyönyt 1,1 % vastaajista ja 17,4 % oli joutunut kumppaninsa lyömäksi. Kumppaninsa oli pakottanut sukupuoliseen kanssakäymiseen 0,7 % ja kumppanini oli pakottanut vastaajan sukupuoliseen kanssakäymiseen 2,7 % tapauksista (Nieminen ym. 2008, 149)[46][81]lähde tarkemmin?[46].

Vuoden 2008 Tasa-arvobarometrin mukaan "[N]aisista kaksi ja miehistä neljä prosenttia sanoo pelkäävänsä perhepiirissä väkivaltaa tai joutuvansa olemaan varuillaan ainakin joskus".

Erään tutkimuksen mukaan vuonna 2007 perheen sisäisen väkivallan seurauksena kuoli 13 naista ja 9 miestä. Naisista kaksi kuoli vaikeasti sairaana ja heillä oli vakaa tahdo kuolla.[82]

Seksuaalivähemmistöjen parisuhdeväkivalta

Myös sateenkaariperheissä esiintyy parisuhdeväkivaltaa[83]. Seksuaalivähemmistöjen keskinäisten parisuhteiden arvioidaan joissakin tutkimuksissa olevan jopa väkivaltaisempia kuin heteroparien – jopa 30–40 prosenttia sateenkaariperheistä olisi joidenkin lähteiden mukaan väkivaltaisia [84].

Seksuaalivähemmistöjen parisuhdeväkivalta on usein vielä vaikeammin raportoitavissa ja vielä enemmän uhreissa vaikeita tunteita nostattavaa kuin heteroparien väkivalta. Seksuaalivähemmistöjen jäsenet useinkaan eivät voi luottaa vanhempiensa, sisarustensa ja yhteiskunnan tukeen – miehensä hakkaama heteronainen yleensä voi luottaa poliisin väliintuloon, mutta lesbopartnerinsa pahoinpitelemä nainen voi saada poliisilta kylmäkiskoista kohtelua [85][86].

Myös lasten kokeman perheväkivallan osalta on tuotu esiin, että esimerkiksi lesboperheissä tapahtuva parisuhdeväkivalta ja lapsen kaltoinkohtelu on lähes täysin vaiettu asia [87].

Transsukupuoliset nuoret joutuvat usein vanhempiensa tai sisarustensa väkivallan kohteeksi. Suomestakin tiedetään sairaalahoitoon johtaneita pahoinpitelytapauksia.lähde?

Lapsiin kohdistuva perheväkivalta

Lapsiin kohdistuva perheväkivalta[14][88] on pitkään ollut varsin vaiettu aihe. On myös viitteitä siitä, että perheväkivallan yleisin muoto on juuri lapsiin kohdistuva väkivalta.[16][89][90]. Jotkut ovat tuoneet esille väitteen, että tämä johtuisi siitä, että vallalla ollut pitkälti feminismin teorioihin nojannut perheväkivallan tutkimus on ollut varsin haluton puuttumaan tähän ongelmaan[10][11][12][13][14]. Lapsiin kohdistuvasta perheväkivallasta ei ole myöskään henkirikoksia lukuun ottamatta ollut kunnollista tilastointia tai tutkimuksia lukuun ottamatta 1990 luvulla tehtyä Tilastokeskuksen ja Lastensuojelun keskusliiton ”Lasten pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö” -tutkimusta [90] sekä uutta 2007 Lastensuojelun Keskusliiton Taloustutkimuksella teettämää ”Lapsiin kohdistuva väkivalta (Omnibus 2007)” -tutkimusta”[91][92]. ”Lasten pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö” -tutkimuksen mukaan vajaa 20 % 15-vuotiaista vastaajista kertoi joutuneensa vanhempiensa lievän väkivallan kohteeksi ja vajaa 5 % vakavan (nyrkiniskujen tai sitä voimakkaamman) väkivallan kohteeksi edeltäneen vuoden aikana. Elämänsä aikana lievää väkivaltaa oli kokenut 72 % ja vakavaa väkivaltaa 8 % 15-vuotiaista.

Sekä koti- että ulkomaisen tutkimuksen mukaan niin äidit kuin isätkin pahoinpitelevät lapsiaan[90][93] Tutkimuksissa ei ole havaittu eroja myöskään esimerkiksi siinä kuinka vakavaan väkivaltaan äidit tai isät syyllistyvät ollessaan päävastuullisessa vastuussa lasten hoidosta, vaikka usein erityisesti naisten osuutta yritetäänkin selittää pois sillä että he ovat enemmän vastuussa lapsista[93].

Niin sanotussa kuritusväkivallassa naisten osuus näyttää uskomuksista poiketen selkeästi ylittävän miesten osuuden. Esimerkiksi uusimman Lastensuojelun keskusliiton Omnibus-tutkimuksen mukaan [91][94] naiset ja äidit käyttävät ruumiillista väkivaltaa lasten kasvatuksessa miehiä useammin. Naisten yleisempiä lapsiin kohdistuvia väkivaltaisia tekoja ovat tukistaminen ja näpsäyttäminen esimerkiksi kasvoihin tai sormille. Naiset näyttävät asennetasolla vastustavan lapseen kohdistuvaa väkivaltaa ja kuritusväkivaltaa miehiä yleisemmin (naiset 19 %, miehet 32%), mutta tekojen tasolla he kuitenkin syyllistyvät lapsiin kohdistuvan väkivallan käyttöön useammin kuin miehet. Esimerkiksi lähes 60 prosenttia naisista tukisti lastaan, miesvastaajista puolet. Naiset myös esimerkiksi näpäyttävät lastaan sormille miehiä useammin (naiset 33 %, miehet 27 %). On huomattava, että erot miesten ja naisten käyttäytymisen välillä ovat tilastollisesti merkitseviä. Niin sanottuun piiskaamiseen, eli selkään tai takamukseen lyömiseen erilaisilla välineillä miehet ja naiset syyllistyvät yhtä usein.[91][91][94][95].

Naisten väkivaltaisessa käytöksessä lapsia kohtaan näyttäisi korostuvan erityisesti omien tunteiden ja impulssikontrollin heikko hallinta[96], kun pinna palaa lyödään lasta[94][95]. Tämä piirre on tullut esiin myös muussa naisten tekemässä perheväkivallassa.[51]

Suomalaiset näyttävät muutenkin hyväksyvän lapseen kohdistuvan väkivallan. Esimerkiksi ns. piiskaamista puolet vastaajista pitää ruumiillisena kurituksena, ei pahoinpitelynä. Myös lapsen tukistaminen on yleistä, 62 prosenttia ja läimäyttäminenkään ei 40 prosentin mielestä ole väkivaltaa vaan ruumiillista kurittamista. 50 % suomalaisista tukistaa lapsiaan, 27 % näpäyttää sormille, 16 % läimäyttää, 12 % nipistää ja 7 % piiskaa lapsiaan. Jopa hengenvaarallista vauvan tai lapsen ravisteluakaan ei kolmasosa suomalaisista pidä pahoinpitelynä.[91][91][94][95]

Yleisimmin ruumiillisen kuritusväkivallan hyväksyvät myös vastaajat, jotka edustavat yksinäistalouksia tai lapsettomia pareja, asuvat pienillä paikkakunnilla, Pohjanmaan maakunnissa tai Pohjois-Karjalassa/Kainuussa/Lapissa. Myös vastaajat, joilla on henkilökohtaista taustaa ruumiillisesta kurittamisesta omasta lapsuudestaan hyväksyvät keskimääräistä useammin ruumiillisen kuritusväkivallan.[91][91]

Lapsiin kohdistuvien henkirikosten osalta, joissa piilorikollisuus on pientä, lapsiin kohdistuva perheväkivalta on merkittävin, mutta vaiettu lasten kuolinsyy [97][98]. Vuosina 1990–1999 väkivallan seurauksena kuoli 4,4 alle 15-vuotiasta lasta 100 000:ta henkeä kohti (2). Suurin riski kuolla väkivallan seurauksena on alle yksivuotiailla; 2,6/100 000[35]. Vuosina 1970–1994 sai Suomessa henkirikoksen uhrina surmansa 292 alle 15-vuotiasta lasta. Äiti todettiin tekijäksi 41 prosentissa ja isä 26 prosentissa tapauksista. Tuija Vanamon, Anne Kaupin, Kari Karkolan, Juhani Merikannon ja Eila Räsäsen tutkimuksen mukaan[99] lapsella on suurin riski tulla surmatuksi alle vuoden ikäisenä: uhreja oli kaikkiaan 113. Äiti todettiin tekijäksi 73 prosentissa ja isä 23 prosentissa näistä tapauksista. Äiti oli tekijä 63 prosentissa ja isä 29 prosentissa tapauksista, joissa lapsi oli 1–4-vuotias. Isä todettiin tekijäksi 53 prosentissa ja äiti 41 prosentissa tapauksista, joissa lapsi oli 5–15-vuotias. Kun koko tutkimusaineistosta on suljettu pois vastasyntyneiden tapot ja laajennetut itsemurhat, jäljelle jäi 70 lapsen kuolemaa, joista 61 prosenttia oli äidin ja 37 prosenttia isän aiheuttamia. Sekä 1990 tehdyn Lastensuojelun keskusliiton että Unicefin julkaisemat tulokset ovat pääosin samansuuntaisia[90][98][100][101][102]. Vuonna 2014 julkaistun henkirikoskatsauksen mukaan vuosina 2003–2013 Suomessa surmattiin 61 alle 15-vuotiasta lasta. Äiti surmasi lapsista 34 (65 %) ja isä 23 (38 %).[103]

Putkosen ja Collanderin siteeraamassa Weizmann-Heneliuksen ja Viemärön vankila-aineistotutkimuksessa[35][72] lapsiuhreja oli 10 %, mutta mielentilatutkimusaineistossa heitä oli 20 % tapauksista (tähän sisältyvät myös seitsemän lapsensurmaa). Putkonen ja Collander kysyvätkin, että "vaikka lieneekin niin, että lapsen surmanneet määrätään useammin psykiatriseen hoitoon, herää kysymys, minkälainen on oikeuskäytännön vaikutus – ehkä lapsensa surmanneet naiset eivät saa niin pitkiä ehdottomia vankeustuomioita kuin aikuisen surmanneet?[35]" Voidaan tietysti perustellusti myös pohtia, koskeeko tämä ajattelumalli laajemminkin lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sen käsittelyä, ja erityisesti edelliseen perustuen tilanteissa joissa nainen on tämän väkivallan tekijänä.

Systemaattista ja vuosittaista tutkimusta tai tilastoja lapsiin kohdistuvasta perheväkivallasta Suomessa tai siitä, kuinka suuri osa eriasteisista lasten pahoinpitelyistä on äitien ja kuinka suuri osa isien aiheuttamia, ei ole[97]. Osin asian esilletuloa ja tutkimusta rajoittaa oikeuteen asti päätyneiden tapausten julistaminen lähes poikkeuksetta salaisiksi[97]. Vuonna 2004 poliisin tietoon tuli 111 alle 6-vuotiaisiin kohdistunutta pahoinpitelyä, joista suurin osa on törkeitä[97]. Poliisilähteiden mukaan paljon jää piiloon.

Selkeästi lasten fyysiseksi pahoinpitelyksi diagnosoidaan sairaaloissa noin 50 tapausta vuodessa. Todennäköisesti vakavia pahoinpitelyitä hoidetaan sairaaloissa paljon enemmän, mutta vammat kirjautuvat yleensä tapaturmamekanismin ja vammaluokituksen mukaisesti. Tähän on onneksi viime aikoina kiinnitetty kasvavaa huomiota. Esimerkiksi Unicefin ja The Body Shopin raportti esittää, että Suomi on lasten kokemassa ja näkemässä perheväkivaltatilastossa jopa maailmanlaajuisesti korkealla sijalla[30][31].

Perheväkivallan kriminalisointi

Vaikka aviomiehen kuritusoikeus vaimoaan kohtaan poistui oikeuskäytännöstä jo 1860-luvulla[104][105], perheväkivaltaa alettiin tunnustaa yhteiskunnalliseksi ongelmaksi vasta 1980-luvulla[106]. Lapsen ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla 1983[107]. Hallituksen esityksessä 94/1993 tavallinen väkivalta ehdotettiin muutettavaksi virallisen syytteen alaiseksi, jotta perhepiirin yksityisyydessä tapahtuvaa väkivaltaa ei jäisi tuomitsematta. Esitystä perusteltiin sillä, että perhepiirin pahoinpitelyissä sovinnot syntyvät usein painostuksesta, joka on vain jatkoa väkivallan käytölle perhesuhteissa.[106]

Seksuaalirikoskomitea (komiteanmietintö 1967:A12) ehdotti avioliitossa tapahtuvien seksuaalista väkivaltaa sisältävien tekojen rinnastamista seksuaaliväkivaltaan avioliiton ulkopuolella. Mietinnössä pohdittiin, kuinka avioliiton solmimisen ei enää voitu katsoa perustavan miehelle seksuaalista määräämisvaltaa vaimoonsa nähden, mutta avioliiton katsottiin oikeuttavan olettamukseen suostumuksesta. Rikoslaissa raiskaus jäi kuitenkin avioliiton ulkopuoliseksi teoksi vielä vuosikymmeniksi.[108] Hallituksen esityksessä 365/1992 perusteltiin avioliiton sisäisen raiskauksen kriminalisointia sillä, että avioliiton solmiminen silloisen lain mukaan heikentää naisen rikosoikeudellista suojaa väkisinmakaamista vastaan[108]. Esitys hyväksyttiin yksimielisesti naistenpäivänä vuonna 1994 ja avioliiton suojaama raiskaus poistui rikoslaista[109].

Sukupuoliyhteys lähisukulaisen kanssa on Suomessa laitonta rikoslain 22 § mukaan[110]. Hallituksen esityksessä 6/1997 sukurutsasäännöksen laajentamista perusteltiin tarpeella suojata lapsia ja perhesuhteita lasten ollessa vielä nuoria ja asuessa vanhempiensa kanssa yhdessä[111].

Perheväkivalta moniulotteisena ongelmana

Perheväkivalta on moniulotteinen ongelma. Perheväkivallan selitysteoriat jakaantuvat karkeasti neljään selitysteoriaan:

  1. psykopatologisiin, yksilökeskeisyyttä korostaviin
  2. perhedynaamisiin, vuorovaikutteisuutta korostaviin
  3. kulttuuriteorioihin, perheväkivalta osana kulttuuria
  4. rakenneteorioihin, esimerkkinä feministiset teoriat

Teorioiden tarkastelutaso vaihtelee välillä yksilö – ryhmä – yhteiskunta. Niitä jakaa myös käsitys rangaistus–sairaus–ulottuvuudesta ongelman hoidossa. Tieteenalan mukaan jaoteltuina psykologisia teorioita ovat muun muassa psykopatologiset ja perhedynaamiset teoriat, sosiologisia rakenne- ja kulttuuriteoriat. Samoin toisistaan eroavia ja toisaalta päällekkäisiä selitysmalleja tai teorioita perhe- ja parisuhdeväkivallalle on useita. Esimerkiksi evoluutioteoreettinen näkökulma painottaa evoluutiobiologisia tekijöitä perhe- ja parisuhdeväkivallan syntymekanismeina (Belsky 2001), kun taas sosiaalisen oppimisen näkökulma korostaa lapsuus- ja nuoruusajan kokemuksia myöhemmän perhe- ja parisuhdeväkivallan laukaisijana (Ehrensaft 2008). Kehitysteoreettisesta näkökulmasta tarkasteltu perhe- ja parisuhdeväkivalta nähdään yhtenä ilmentymänä henkilön antisosiaalisen ja aggressiivisen käytöksen ketjussa (Capaldi & Gorman-Smith 2003), ja vuorovaikutusnäkökulma korostaa yksilön sijasta suhdetta, jossa väkivaltaa ilmenee (Winstok 2007).

Suuri osa pari- ja seurustelusuhdeväkivallan tutkimusta voitaisiin kuitenkin karkeasti jaotella kahteen eri näkökulmaan, joita kutsun tässä sukupuolittuneen parisuhdeväkivallan näkökulmaksi ja konfliktilähtöisen parisuhdeväkivallan näkökulmaksi.[15] Sukupuolittuneen väkivallan näkökulmasta tarkasteltuna parisuhdeväkivalta on epäsymmetristä, pääosin miehen naiseen kohdistamaa väkivaltaa, kun taas konfliktilähtöinen näkökulma tutkii parisuhdeväkivaltaa symmetrisenä, yleisimmin molempien osapuolten harjoittamana väkivaltana. (Jaottelusta ks. esim.[51][78][112][113][114].) Erityisesti angloamerikkalainen tutkimuskenttä näyttää jakautuneen voimakkaasti näihin kahteen leiriin, joiden välillä on avointa kiistaa niin teoreettisista lähtökohdista, metodologiasta kuin tulosten luotettavuudestakin[15][16][78][112]

Viimeaikainen suomalainen parisuhdeväkivaltatutkimus voidaan joitakin poikkeuksia (Savolainen 2005, Flinck 2006, Rantala ym. 2008) lukuun ottamatta lukea sukupuolittuneen väkivallan näkökulmasta ja feministisestä paradigmasta käsin tehdyksi (esim. Lahti 2001, Husso 2003, Piispa 2004, Keskinen 2005).[15]

Perheväkivalta on kuitenkin niin laaja ja monimuotoinen ilmiö, että sen selittämiseen ei riitä mikään yksittäinen teoria, vaan tarvitaan yhtenäinen, eri teoriat kokoava malli.

Perheväkivallan ehkäisy moniulotteisena ongelmana

Useita eri malleja ja teorioita yhdistäen voidaan todeta, että sekä väkivaltaa että perheväkivaltaa on väkivaltaisten henkilöiden lapsuudessaan saama kohtelu ja kasvatus näyttäytyvät hyvin merkittävänä yksittäisenä taustasyynä sekä miehillä että naisilla[12][13][14][30][31][115][116][117][118]. Perheväkivallan eräänä hyvin tärkeänä syynä näyttää olevan useiden jopa eri taustateoriaan nojaavan tutkimusten mukaan ns. väkivallan sukupolvinen kierre, ts. hoivan ja huolenpidon sekä väkivaltaisuuden psykologis-sosiaalis-yhteiskunnallisen periytyminen kokemusten ja oppimisen kautta[92][117][118][119]. Tämä näyttää pitävän paikkansa myös paitsi ihmisellä niin myös ainakin hiirillä[17] ja useilla apinalajeilla[14][120][121]. Vauva-ikäisillä ja pienillä lapsilla väkivallan uhriksi joutuminen tai sen kohtaaminen voi johtaa elimistön ylikorkeisiin stressitiloihin ja ylikorkeaan ahdistukseen joka voi häiritä todennäköisesti myös aivojen normaalia kehitystä[122][123][124][125][126]. Isommilla lapsilla väkivaltakokemukset voivat ilmetä muun muassa oppimis-, persoonallisuus- ja käyttäytymishäiriöinä. Näitä voivat olla esimerkiksi yliärtyisyys, univaikeudet, masennus, yksin olemisen pelko ja itsetuhoiset taipumukset. Väkivaltaisissa kodeissa kasvaneilla lapsilla näyttää olevan myös suurentunut, jopa kolminkertainen todennäköisyys joutua tappeluihin tai päätyä itse tekijänä tai uhrina väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi muihin lapsiin verrattuna.[118][127]

Väkivallan kierre jatkuu tutkimusten mukaan ainakin noin joka kolmannessa tapauksessa aikuisikään asti, jolloin perheväkivaltaa kohdanneet lapset jatkavat käytösmallia joko lyömällä omaa puolisoaan, lapsiaan tai alistumalla uhriksi väkivaltaisessa suhteessa. Esimerkiksi Lastensuojelun Keskusliiton ”Lapsiin kohdistuva väkivalta (Omnibus 2006)” -tutkimuksessa ne jotka olivat kokeneet itse omassa lapsuudessaan ruumiillista kurittamista ovat keskimääräistä useammin sitä mieltä, että he aikovat käyttää (varmasti/luultavasti käyttää) ruumiillista kuritusväkivaltaa myös oman lapsen kasvatuksessa. Sama koski niitä, joiden mielestä ruumiillinen kuritusväkivalta on hyväksyttävää (ehdottomasti/melkein samaa mieltä). Myös he uskovat muita useammin käyttävänsä ruumiillista kuritusta kasvattaessa omaa lasta.[91][92]

Kirsti Lagerspetzin kokoaman useiden tutkimusten johtopäätösten tasolla sekä väkivaltaan että perheväkivaltaan altistavat taustatekijät näyttävät olevan[17]:

  1. Lapsi on itse joutunut toisten aggressiivisuuden tai väkivallan kohteiksi,
  2. hän on nähnyt muiden ihmisten, erityisesti läheisten ja hänelle merkityksellisten ihmisten käyttäytyvän aggressiivisesti tai väkivaltaisesti,
  3. hänellä ei ole ollut lähiympäristössä samastumiskohteina ja sosiaalisen oppimisen malleina aikuisia, jotka ratkaisevat ristiriitatilanteita harkitusti,
  4. hänen omaa aggressiivisuuttaan ei ole kontrolloitu ja ohjattu ilman väkivaltaa, kuritusta tms. väkivallattomaan konfliktinratkaisuun ja
  5. näiltä lapsilta on puuttunut lämpöä ja empatiaa sekä riittävän turvallisia kiintymyssuhteita[128].

Valtaosassa tällaiset seikat ovat yhteydessä juuri perheväkivaltaan ja perheen sisäisiin ongelmiin, mutta lapsi voi joutua kokemaan niitä myös muun ympäristön taholta. Myös muun muassa median mallien on todettu vaikuttavan erityisesti juuri lapsiin jolta puuttuu erityyppisiä väkivallattomuuteen ohjaavia vastavoimia. Väkivallan sukupolvien kierteen takia juuri lasten kokemaan ja näkemään perheväkivaltaan tulisi kyetä puuttumaan erityisen hyvin[14][92][115][116][117][118][120][121][129][130].

Perheväkivaltaa on myös typologisoitu sekä miesten että naisten osalta erityyppisiin alatyyppeihin[131][132][133]. Tämän perusteella on esitetty, että perheväkivaltaan syyllistyvät eivät ole yhtenäinen ryhmä vaan sekä miesten että naisten osalla se jakaantuisi useammantyyppisiin alaryhmiin. Näitä ovat muun muassa vain perheissään väkivaltaiset (family only), dysforinen/rajatilainen (dysphoric/borderline), joka on väkivaltainen sekä perheensä jäsenelle tai jäsenille mutta voi olla osin väkivaltainen/syyllistyä rikoksiin myös muualla, ja yleisesti väkivaltainen (generally violent/antisocial) ja jonka äärimuotona pidetään psykopatiaa[132][133]. Nämä tutkimukset ovat myös tukeneet kuvaa, että väkivalta periytyy edellä esitetysti sosiaalisesti ja usein sukupuolilinjassa, isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle[116]. Samoin on muun muassa havaittu, että lapsiaan pahoinpitelevät naiset esimerkiksi pahoinpitelivät usein myös puolisoaan ja että erityisesti puolisolleen ja lapsilleen väkivaltaisen naisen taustalta löytyi useimmiten väkivaltainen ja kaltoinkohteleva äiti[36][118][133][134][135]. Sama pitää paikkansa tutkimusten mukaan myös miehillä[116][136][137]. Asosiaalisella persoonallisuudella väkivaltaisine ilmenemismuotoineen on yhteys myös tyypin 2 alkoholismiin, joka oletettavasti siirtyy ainakin isältä pojalle. Muun muassa turvakotien ja muiden järjestöjen harjoittaman väkivaltatyön kokemukset ilmiöstä ovat yleisesti samansuuntaisia.

Keskustelua perheväkivallasta ja sen käsittelystä

Muiden kuin miesten tekemän naisiin tai lapsiin kohdistuvan perheväkivallan osuutta on käsitelty varsin vähän aina viime vuosiin saakka [10][11][15][16][59][27][138][139][140][141][142][143][144].

Viime aikoina jotkut ovat arvostelleet sitä, että perheväkivaltaa on tarkasteltu viime vuosina lähes yksinomaan tasa-arvokysymyksenä, ja selitysteoriana viitataan lähes yksinomaan miesten maskuliiniseen väkivaltaisuuteen tai patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi Salmi (2009)[15] toteaa että: "yleisissä mielikuvissa ja suomalaisessa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussakin perhe- ja parisuhdeväkivalta näyttäytyy yhä miltei yksinomaan miesten tekemänä. Suomalainen parisuhdeväkivallan tutkimus on niin ikään pääosin painottunut naisen kokemaan ja miehen tekemään väkivaltaan, jota on tutkittu feministisestä, sukupuolittuneen väkivallan paradigmasta käsin (esim. Lahti 2001, Husso 2003, Niemi-Kiesiläinen 2004, Piispa 2004, Keskinen 2005, Näre – Ronkainen 2008). ". Tämän on väitetty johtuvan siitä, että se sopii yhteen feminismin "tasa-arvotaistelun" kanssa[10][78][79][15][138][16][139][145][146][147][148][149][150][151]. Myös eräät naistutkijat ovat myöntäneet tämän[152]. Tässä yhteydessä on väitetty, että keskustelussa piilotellaan perheväkivallan moninaisuutta, monisyisyyttä, sen vaiettuja taustasyitä, kuten psykopatologisia, perhedynaamisia, kulttuurisia ja yhteiskunnan yleisiin rakenteisiin liittyviä selityksiä. Tähän liittyen on tuotu esille, että perheväkivaltaa käsitellessä yhden selitysteorian käyttö paljastaa todellisuudesta vain pienen osan[11][78][79][138][138].[10][11][15][16][30][31] Perheväkivalta-ilmiöstä on aivan viime aikoina käyty kasvavassa määrin keskustelua muun muassa iltapäivälehdistössä.[150][153] Keskustelussa ovat myös viime aikoina nousset esiin aikaisemmin vähälle huomiolle jääneet perheväkivallan muodot kuten lapsiin kohdistuva ja lasten näkemä perheväkivalta[12][13][14][30][31][91][92][154]. Aivan viime aikoina on muun muassa YK kiinnittänyt WHO:n ohella kasvavaa huomiota lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan ja perheväkivaltaan [30][31][155]. Myös miehiin kohdistuvasta perheväkivallasta naisiin kohdistuvan perheväkivallan ohella on puhuttu kasvavassa määrin[12][13][14][15][16][59][78][79][156].

Viime aikaisissa meta-analyyttisissä tutkimuksissa eri kulttuureista on myös havaittu, että naisten aseman voimistuminen jopa miesten asemaa paremmaksi yhteiskunnassa sekä perheväkivaltaan liittyvien tukipalvelujen tarjoaminen vain heille yhdessä yhteiskunnan yksilöllistymisen kanssa on vaikuttanut perheväkivalta-ilmiöön. Samaan aikaan kun näissä maissa jossa kehitys on näissä suhteissa edennyt pisimmälle, kuten Ruotsissa ja Suomessa naisiin kohdistunut perhe- ja parisuhdeväkivalta vähenee ja naisten mioehiin kohdistuva väkivalta samaan aikaan kasvaa ja on erittäin merkittävä, ja yllättävän yleinen ilmö.[15][16][157]. Tästä ilmiöstä keskustelu on kuitenkin herättänyt jopa raivoa sekä eräissä feminismin että profeminismin edustajissa. Ilmiötä näyttäisi leimaavan eräiltä osin vaikeneminen toisista väkivallan muodoista lähes kokonaan samaan aikaan kun toisia tuodaan voimallisesti esiin [15][16][27][46][51][157].

Perheväkivallan uhrin tunnistaminen

Koska perheväkivalta on edelleenkin ainakin alkuvaiheessa asia, joka hävettää sekä tekijää, tekijän vanhempia ja sukua sekä myös perheväkivallan uhria tilanteet pääsevät usein kehittymään varsin pitkälle ennen kukaan ulkopuolinen osaa edes epäillä asiaa. Pitkällinen väkivalta myös usein lamaa uhriaan koska siihen liittyy usein myös vahvaa psyykkistä väkivaltaa. Lisäksi yleensä tekijä yrittää viimeiseen asti peitellä ja vähätellä omaa osuuttaan tapahtumiin.

Usein uhri on joutunut itse hakeutumaan terveydenhuollon piiriin erilaisten ongelmien vuoksi. Tyypillisiä esitettyjä ongelmia ovat uupumus, masentuneisuus, huimaus, neurologiset oireet, univaikeudet, painajaiset, paniikkikohtaukset sekä erilaiset kivut ja säryt sekä naisilla esimerkiksi gynekologiset vaivat. Monet perheväkivallan uhrit ovat kiertäneet eri terveydenhuollon systeemeissä ”tuloksetta”, koska itse asia on niin hävettävä.

Tämän vuoksi olisi tärkeää että uhrit saisivat informaatiota, jotta uskaltaisivat kertoa asiasta. Samoin hoitojärjestelmien pitäisi olla entistä valistuneempia ja ottaa huomioon myös se, ettei uhri ole aina nainen[158][143][159][67][68][69][69][70][71][27]. Esimerkiksi Flink ja Paavilainen toteavat, että esimerkiksi neuvoloissa tapahtuva naisiin kohdistuvan väkivallan seulonta on tärkeää. Nykyisellään se kuitenkin sulkee pois perheen vuorovaikutuksen, erilaiset väkivallan ilmenemismuodot, naisen väkivallan mahdollisuuden sekä lapsiin ja muihin perheenjäseniin kohdistuvan väkivallan. Väkivallan ilmiö yksinkertaistetaan[143]. Nykyisin kuitenkin omalääkärisysteemin ja julkisen terveydenhuollon rahoitusvajeen seurauksena perusterveydenhuollon lääkärit ovat aiempaa kokemattomampia ja vaihtuvat usein. Myös yksipuolinen kuva perheväkivallasta julkisuudessa rajoittaa erityisesti naisten tekemän lapsiin ja miehiin kohdistuvan väkivallan esilletuloa. On todennäköisempään että perheväkivallan uhrit uskaltaisivat kertoa asiasta paremmin esimerkiksi pitkään hoitaneella lääkärille ja toisaalta uhrin pidempään tuntenut lääkäri osaisi helpommin epäillä asiaa. Perheväkivallan osalta olisi perusteltua noudattaa menettelyä jossa asiaa vähänkin epäiltäessä lääkäri aina kysyy asiaa.

Lapsiin kohdistuvan väkivallan osalta tunnistamisessa on viime vuosina jossain määrin edetty kun asiaan on kiinnitetty huomiota. Erityisesti lasten pahoinpitely on todennäköisesti silti edelleen vahvasti alidiagnosoitu ongelma[92]. Lapsiin kohdistuvan väkivallan puutteellisella diagnostiikalla ja hoidolla on myös epidemiologisesti suuri negatiivinen terveysvaikutus. On osoitettu, että fyysiseen pahoinpitelyyn liittyy usein muita lapsen kaltoinkohtelun muotoja. Lisäksi lapsen ja vanhemman häiriintynyt varhainen vuorovaikutus helposti vaarantaa normaalin psyykkisen ja sosiaalisen kasvun. On myös arvioitu, että diagnosoimattoman pahoinpitelyn jälkeen tapahtunut uusi pahoinpitely johtaa pysyvään vammaan 30 %:ssa tai surullisimmissa tapauksissa lapsen kuolemaan 10 %:ssa. Toisaalta on ongelma ratkaista, kuinka suuri joukko ”turhia” tutkimuksia katsotaan hyväksyttäväksi, kun tavoitellaan pahoinpitelyselvitysten korkeaa sensitiivisyyttä.[160]

Usein uhrit ovat kertoneet asiasta lähipiirille, mutta reaktio on usein ongelman kieltävä tai torjuva ja kommenttina uhrit kuulevat usein ”kyllä se siitä” , ”no mitä sinä teit”, ”no.. sopikaa nyt”. Erityisesti lasten ja miesten kokeman perheväkivallan osalta vaarana on jopa sen kieltäminen kokonaan[161][162]. Voi olla että nämä vastaukset johtuvat siitä, että perheväkivallan uhrien lähipiirissäkin, ja jopa näitä asioita hoitavien sosiaali- ja terveyspalvelujen edustajien joukoissa voi usein olla normaalia enemmän perheväkivaltaa, jolloin mahdolliset ”tukihenkilöt” ovat usein joutuneet perhepiirissä vastaavanlaiseen salailun tilanteeseen tai suhtautuvat siihen hyvin sukupuolittuneesti. On esimerkiksi tutkimuksellisesti osoitettu että lapsena väkivaltaa kokeneet sosiaalityöntekijät jättivät useammin puuttumatta lapseen äidin taholta kohdistuvaan väkivaltaan kuin sosiaalityöntekijät jotka eivät lapsena olleet kokeneet väkivaltaa[163].

Perheväkivaltaa peitellään myös helpommin suljetuimmissa vähemmistökulttuuripiireissä (esimerkiksi uskonnolliset, poliittiset, etniset, kulttuuriset, seksuaaliset ym. yhteisöt), jotka ovat muutenkin vähemmän tekemisissä enemmistökulttuurin ja viranomaisten kanssa. Sama ilmiö näkyy muun muassa turvakotipalveluissa, niiden käyttäjistä eräät vähemmistöryhmät kuten romaniväestö ja maahanmuuttajat muodostavat väestöosuuttaan suuremman osuuden.

Perheväkivallan uhrin voi olla vaikeaa hakea apua itse ongelmaan, sillä hän saattaa pelätä avun hakemisen seuraamuksia (pahimmillaan tappouhkauksia, väkivallan laajeneminen lapsiin, itsemurhalla uhkailua).

Perheväkivallan seuraamukset uhrille

Tyypillisiä oireita fyysisten vammojen lisäksi ovat henkisen vammautumisen merkit[164][165][166](esimerkiksi psyykkinen traumatisoituminen tai dissosiaatio).

Tyypillisesti ainakin aluksi uhri syyttelee itseään siitä että on aiheuttanut tilanteet ja usein tilanne johtaa siihen, että uhrikin antaa hätätilanteessa takaisin esimerkiksi verbaalisesti tai lyömällä tai jopa teräaseilla uhkaamalla ja tämä lisää vielä syyllisyyttä ja ilmoittamiskynnystä. Lisäksi on usein niin, että väkivallan tekijällä on itselläänkin psyykkisiä ongelmia ja hän saattaakin jossain vaiheessa vedota esimerkiksi sanomalla ”jos kerrot asiasta jonnekin niin tapan sitten itseni”. Usein perheväkivallan tekijät ovat olleet itsekin väkivallan uhreja ja kotonakin kiusattuja. Perheväkivallan uhri saattaa hoitaa oireitaan esimerkiksi alkoholin turruttavalla vaikutuksella, jolloin kynnys hakea apua luonnollisesti kasvaa.

Perheväkivallan hoitaminen

Ensisijaista ja viime kädessä välttämätöntä on perheväkivallan ja sen uhan loppuminen. Muussa tilanteessa asian hoitaminen on lähes mahdotonta ja onkin ymmärrettävää että useimmat perheväkivallasta irti päässeet kehottavatkin uhreja eroamaan niin nopeasti kuin vielä voivat. Muitakin keinoja toki on, mutta väkivallan ja sen uhan loppuminen on ensisijaista riippumatta siitä mikä on syy.

Katso myös

Lähteet
  • Husso, Marita: Parisuhdeväkivalta: Lyötyjen aika ja tila. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Tampere: Vastapaino, 2003. ISBN 951-768-116-X.
  • Salmi, Venla: Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta. Artikkeli. Helsinki: Oikeus-lehti 38(2), s. 119–137, 2009.
  • Sariola, Heikki ja Uutela, A. The prevalence of child sexual abuse in Finland. Child Abuse & Neglect, 1994. 18(10)

Viitteet
  1. Teuvo Peltoniemi: Perheväkivalta [Family Violence]. Otava, 1984.
  2. Erin Pizzey: Scream Quietly or the Neighbors Will Hear. Penguin, 1974.
  3. Dobash, R. E. ja Dobash, R. P.: Violence against wifes: A case against patriarchy. New York: Free Press, 1979.
  4. Husso 2003
  5. Marita Husso: Hajoamiskokemuksia parisuhdeväkivallassa. Perheterapia, 1996, nro 12(3).
  6. Suvi Keskinen: Väkivaltainen avioliitto naisten omaelämäkerroissa. Naistutkimusraportteja 3/1996, 1996. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Tasa-arvoasiain neuvottelukunta.
  7. Sirkka Perttu ym.: Päänavaus selviytymiseen. Väkivaltaa kokeneiden naisten käsikirja. Naisten Kulttuuriyhdistys ry, 1999.
  8. Suvi Ronkainen: Sukupuolistunut väkivalta ja sen tutkimus Suomessa: Tutkimuksen katveet valokeilassa [Gender-related violence and related research in Finland]. Sosiaali- ja terveysministeriö, 1998.
  9. Suvi Ronkainen: Sukupuolistunut väkivalta ja uhriutumisen paradoksit. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 2001, nro 38/2001(38), s. 139–151.
  10. Sannemann, R.-L. ja Ghitta Weizmann-Henelius: Naisten väkivaltarikokset kasvussa: Normien murtuminen ja päihteet taustalla. Psykologi, 2005, nro 1/2005, s. 11–13.
  11. Mirja Karlsson: Naisen väkivalta jää usein piiloon (pdf) (s. 52) Dialogi. 6/2005. Stakes. Viitattu 13.4.2008.
  12. Survey finds male abuse approval: More than half of women questioned at a Glasgow university said they approved of wives hitting their husbands 2006. BBC.
  13. University of New Hampshire, Men are More Likely Than Women to Be Victims in Dating Violence newswise.com. 2006.
  14. Emily M. Douglas ja Murray A. Straus: Assault and Injury of Dating Partners by University Students in 19 Countries and its Relation to Corporal Punishment Experienced as a Child. European Journal of Criminology, 2006, nro 3, s. 293–318. Artikkelin verkkoversio (pdf). (englanniksi)
  15. Salmi 2009, s. 119–137
  16. Venla Salmi, ym. (2009) Perheväkivalta Suomessa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen verkkokatsauksia 12/2009, Helsinki.
  17. Kirsti Lagerspetz, Naisten aggressio [Female Aggression]. Tammi, 1998
  18. Perheväkivallan vastaisen työn kehitys (pdf)
  19. Heikki Sariola, Perheväkivalta. A-klinikkasäätiö, 2006.
  20. Hakkarainen, Louna: Digitaalinen väkivalta parisuhteessa ja sen jälkeen., s. https://www.naistenlinja.fi/digitaalinen-vakivalta-opas/. Naisten Linja, 2019.
  21. Husso,2003
  22. Danielsson, Petri; Kääriäinen, Juha: Suomalaiset väkivallan ja omaisuusrikosten kohteena 2016 – Kansallisen rikosuhritutkimuksen tuloksia (sivu10) Katsauksia 23/2016. 18.10.2016. Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti.
  23. Heiskanen, Markku & Ruuskanen, Elina: Tuhansien iskujen maa. Miesten kokema väkivalta Suomessa (Julkaisusarja no. 66. Sivu 19. Tuoreimman vuoden luvut koskevat väkivaltaa nykyisen kumppanin taholta. Tilastokeskus teki kyselyn lokakuusta 2009 tammikuuhun 2010 yli 3000 15–74-vuotiaalle suomalaiselle.) 2010. Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti (Heuni).
  24. Nieminen, Tarja: Tasa-arvobarometri 2008 (Sivu 63. ("Usein" 1 % miehistä ja 0 % naisista, "joskus" 3 % miehistä ja 2 % naisista)) Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2008:24. 2008.
  25. Hannu Lauerma kertoo, että nuori tai keski-ikäinen mies joutuu selvästi useammin puolisonsa pahoinpitelemäksi kuin samanikäinen nainen Aamulehti. 15.12.2018.
  26. (Piispa, Heiskanen, Kääriäinen & Sirén: Naisiin kohdistunut väkivalta 2005.) via http://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/tietoa+vakivallasta/pari-+ja+lahisuhdevakivalta/
  27. Heiskanen, M. and E. Ruuskanen, Tuhansien iskujen maa – Miesten kokema väkivalta Suomessa. Report series 66. 2010, Helsinki: Yhdistyneiden kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti (HEUNI).
  28. Lagerspetz, Kirsti: Naisen aggressio Tieteessä tapahtuu 1998/7. Viitattu 6.5.2014.
  29. Teuvo Peltoniemi, Child abuse and physical punishment of children in Finland. Child Abuse & Neglect, 1983. 7(1): s. 33–36.
  30. Suomen UNICEF, UNICEFin ja The Body Shopin raportti vahvistaa: Suomi korkealla lasten väkivaltatilastossa [Tiedotteet]. 2006: Helsinki.
  31. UNICEF & The Body Shop, Behind Closed Doors: The Impact of Domestic Violence on Children. 2006.
  32. Hannele Törrönen, Poliisi kotikeikalla: Perheväkivalta kotihälytysten näkökulmasta. 2000, Sisäasiainministeriön poliisiosasto: Helsinki.
  33. Koponen, A., Lastensuojelulaki ei toteudu päihdeäitien lapsilla: Väliaikaisilla huostaanotoilla pompotellaan lasta. 2006, Kehitysvammaliitto KoTu: Helsinki.
  34. STM, Koko perhe kierteessä: Lähisuhdeväkivalta ja alkoholi. Helsinki 2007. 80 s. (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä, ISSN 1236-2115; 2007:27). 2007, Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö (Yliopistopaino).
  35. Putkonen, H. and J. Collander, Naisten henkirikollisuus Suomessa. Suomen lääkärilehti, 2006. 61(14): s. 1581–1587.
  36. Coohey, C., Battered Mothers Who Physically Abuse Their Children. Journal of Interpersonal Violence, 2004. 19(8): s. 943–953.
  37. Haapasalo, J. and T. Aaltonen, Mothers' Abusive Childhood Predicts Child Abuse. Child Abuse Review, 1999. 8(4): s. 231–251.
  38. Haapasalo, J., ed. Väkivallan kierre. Vankienhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 5/99. 1999, Vankienhoidon koulutuskeskus (Tietosanoma): Jyväskylä.
  39. Haapasalo, J., Periytyykö väkivaltainen käyttäytyminen sosiaalisesti? [Is violent behaviour socially inherited?] [Katsausartikkeli]. Suomen lääkärilehti, 2005. 60(45): s. 4611.
  40. Haapasalo, J., Väkivallan perintö: Rikoksentekijöiden traumaattiset lapsuudenkokemukset [A Heritage of Violence: the Traumatic Childhood Experiences of Criminals]. Nuorisotutkimus, 2002. 20: s. 3–17.
  41. Hornor, G., Domestic Violence and Children. Journal of Pediatric Health Care, 2005. 19(4): s. 206–212.
  42. Hellan ja nyrkin väli - Tästä on väkivaltainen nainen tehty, City 22/2009.
  43. Tuhansien iskujen maa 2010, s. 46
  44. Heiskanen, M. and M. Piispa, Usko, toivo, hakkaus: Kyselytutkimus miesten naisille tekemästä väkivallasta. Oikeus, ISSN 0784-8366 ; 1998:12. 1998, Helsinki: Tilastokeskus.
  45. Piispa, Minna, et al.,: Naisiin kohdistunut väkivalta 2005. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, 2006. Teoksen verkkoversio.
  46. Nieminen, J., A. Heloma, and H. Pihlajamäki, Myös nuoret miehet joutuvat parisuhdeväkivallan uhreiksi: Lyhyellä koulutuksella voitiin vaikuttaa varusmiesten asenteisiin [Alkuperäistutkimus]. Suomen Lääkärilehti, 2008. 63(3): s. 147–152.
  47. Heiskanen, M., R. Sirén, and K. Aromaa, Suomalaisten turvallisuus 2003: vuoden 2003 haastattelututkimuksen ennakkotietoja suomalaisten tapaturmien ja rikosten kohteeksi joutumisesta ja pelosta. 2004, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos: Helsinki.
  48. Heiskanen, M., R. Sirén, and K. Aromaa, Naisten työpaikalla kokema väkivalta lisääntyy. Haaste, 2004. 1/2004.
  49. Aro, Sari & Räihälä, Leena: Törkeä perheväkivalta kohdistuu miehiin naisia useammin Yle Uutiset. 11.1.2010. Viitattu 6.5.2014.
  50. OPTULA, Suomalaisten turvallisuus 2003 -tutkimuksesta. 2004, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos: Helsinki.
  51. Archer, J., Sex Differences in Aggression Between Heterosexual Partners: [A Meta-Analytic Review]. Psychological Bulletin, 2000. 126(5), s. 651–680.
  52. O'Leary, K.D., Are Women Really More Aggressive Than Men in Intimate Relationships? [Comment on Archer (2000)]. Psychological Bulletin, 2000. 126(5): s. 685–689.
  53. Johnson, M.P., Domestic Violence: It’s Not About Gender – Or Is It? Journal of Marriage and Family, 2005. s. 67, 1126–1130.
  54. Hanson Frieze, I., Violence in Close Relationships Development of a Research Area [Comment on Archer (2000)]. Psychological Bulletin, 2000. 126(5), 681–684.
  55. Jacquelyn W~ White, et al., Intimate Partner Aggression What Have We Learned? [Comment on Archer (2000)]. Psychological Bulletin, 2000. 126(5), s. 690–696.
  56. Home Office and C. Mirrlees-Black, Domestic Violence: Findings from a new British Crime Survey self-completion questionnaire [HORS 191]. Home Office Research Study 191, ISSN 0072-6435. 1999, London: Home Office.
  57. BMFSFJ, Pilotstudie "Gewalt gegen Männer" [Violence against men: Men’s experiences of interpersonal violence in Germany – Results of the pilot study –]. 2004, Berlin: BMFSFJ, Bundesministerium für Familie, Senioren, Frauen und Jugend [Federal Ministry for Family Affairs, Senior Citizens, Women and Youth]
  58. Breiding, M. and e. al., Physical dating violence among high school students–United States, 2003. Morbidity and Mortality Weekly Report, 2006. 55: s. 532–535.
  59. Murray A. Straus, Dominance and symmetry in partner violence by male and female university students in 32 nations [Presented at the conference on Trends In Intimate Violence Intervention, sponsored by the University of Haifa and New York University, New York University, May 23, 2006]. 2006
  60. Tilastokeskus, Perheväkivalta 1997–2005. 2006: Helsinki
  61. Mirja Karlsson: Miesuhrin vaikea tunnustaa väkivaltaa (PDF) (s. 58) Dialogi. 6/2005. Stakes. Viitattu 13.4.2008.
  62. Fontes, D.L., Male victims of domestic violence, in Family interventions in domestic violence: A Handbook of gender-inclusive theory and treatment, John and H.T.L. Nicholls, Editors. 2007, Springer: New York.
  63. Fontes, D.L., Violent touch: breaking through the stereotype. Pro-Quest, LDO3897. http://www.ejfi.org/DV/dv-39.htm. 1998.
  64. Pulli, J., Miesten kriisikeskuksessa 670 kävijää: Nopea avun saanti miehille tärkeää. 2004, Miesten kriisikeskus: Helsinki.
  65. Myllyoja, E., Kun nainen lyö, mies häpeää: Vaikka miehet vastaavat suurimmasta osasta parisuhde- ja perheväkivaltaa, naisenkin käsi nousee lyöntiin yhä herkemmin. Eikä kyse ole mistään hellästä läpsyttelystä. Ovatko naiset muuttuneet aggressiivisemmiksi? Aviisi, 2006. 6/2006.
  66. ETU, Naisen väkivaltaisuudesta on uskallettava puhua. 2006, Ensi- ja turvakotien liitto.
  67. Hannele Törrönen, Yhteenveto ensimmäisen vuoden asiakkaista. Ensi- ja turvakotien liitto: Vaiettu naiseus, artikkelit
  68. Hannele Törrönen, Väkivaltaan puuttuminen ja puutuminen. Ensi- ja turvakotien liitto: Vaiettu naiseus, artikkelit
  69. Kimmo Hätinen, Marko Repo (2006) Miesten kokemuksia naisten tekemästä väkivallasta: Koonti miestyön koulutuspäivästä 6.10. 2006. Ensi- ja turvakotien liitto: Vaiettu naiseus, artikkelit
  70. Hannele Törrönen, Naisten väkivaltaisuus – faktaa vai fiktiota. Ensi- ja turvakotien liitto: Vaiettu naiseus, artikkelit
  71. Hannele Törrönen, Naisten aggressio läheisissä ihmissuhteissa. Ensi- ja turvakotien liitto: Vaiettu naiseus, artikkelit
  72. Ghitta Weizmann-Henelius, Vappu Viemerö ja Markku Eronen, The violent female perpetrator and her victim. Forensic Science International, 2003. 133: s. 197–203.
  73. Ghitta Weizmann-Henelius, Violent Female Perpetrators in Finland: Personality and Life Events [Väitöskirja, Åbo Akademi. HF]. 2004, Vaasa: Vanhan Vaasan sairaala. s. 139.
  74. Rikosseuraamusvirasto, Vuosikertomus 2005: Rikosseuraamusalan tavoitteet täyttyivät - vankiluvun noususta ja niukkuudesta huolimatta [tiedote]. 2006.
  75. Räsänen, P., S. Lindeman, and E. Väisänen, Nainen ja henkirikos [Katsaus]. Duodecim, 1994. 110(4): s. 403.
  76. Grahn, S., Julmat naiset: Miksi nainen tappaa?, in Iltalehti. 2008: Helsinki. s. 8-9.
  77. Henkirikokset rajussa kasvussa tänä keväänä, poliisi: "Ei ole kontrollia, minne veitsen isku päätyy" – katso kartalta 2000-luvun Suomen väkivaltaisimmat paikat 17.6.2020. Yle.
  78. Dutton, D.G. & T.L. Nicholls, The gender paradigm in domestic violence research and theory: Part 1–The conflict of theory and data [Review article]. Aggression and Violent Behavior: A Review Journal, 2005. 10(6): s. 680-714.
  79. Carney, M., F. Buttell, and D. Dutton, Women who perpetrate intimate partner violence: A review of the literature with recommendations for treatment [Review article]. Aggression and Violent Behavior: A Review Journal, 2007. 12(1): s. 108-115.
  80. Kivivuori, Janne: Feministinen väkivaltatutkimus: akateeminen liike ja ongelmallinen teoria. Tieteessä tapahtuu, 27.9.2012. Tieteellisten seurain valtuuskunta.
  81. Improving the response to Intimate Partner Violence in military settings
  82. Venla Salmi & Martti Lehti & Reino Sirén & Janne Kivivuori & Mikko Aaltonen (toimimaton linkki)
  83. Ristock, J., No More Secrets : Violence in Lesbian Relationships. 2002, New York: Routledge.
  84. Rainbowdomesticviolence.itgo.comtarvitaan parempi lähde
  85. Doves-stop-violence.org
  86. Rohrbaugh, J.B., Domestic violence in same-gender relationships. Family Court Review, 2006. 44(2): s. 287–299.
  87. McGuigan, W.M., The Effects of Intimate Partner Violence on Children. Family Relations, 2004. 53(4): s. 417–418.
  88. Ilpo Pietilä, (2003) Perheväkivalta ja lasten kaltoinkohtelu – varhainen puuttuminen tärkeää [pääkirjoitus]. Suomen Hammaslääkärilehti, 10(10–11), 532–533.
  89. Ellonen, N., et al., Lasten ja nuorten väkivaltakokemukset. [Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 71/2008. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 87]. 2008, Tampere: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
  90. Heikki Sariola, Lasten väkivalta- ja seksuaalikokemukset. 1990, Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto.
  91. LSKL, Lapsiin kohdistuva väkivalta. Omnibus-tutkimus 2007: Lastensuojelun Keskusliitto.
  92. LSKL, Lapsiin kohdistuva väkivalta. Omnibus-tutkimus 1/2006: Lastensuojelun Keskusliitto.
  93. Nobes, G., et al., Physical Punishment by Mothers and Fathers in British Homes. Journal of Interpersonal Violence Violence, 1999. 14: s. 887–902.
  94. LSKL. Lastensuojelun Keskusliitto tutki: Yhä useampi tuomitsee - kuritusväkivaltaa käytetään silti yleisesti. 2007 26.09. .
  95. STT-HS, Pinnan palaminen saa naisen tukistamaan lasta: Naiset käyttävät ruumiillista väkivaltaa lasten kasvatuksessa miehiä useammin, in Helsingin Sanomat. 2007.
  96. Schulman, G., Väkivalta ja sietämättömien tunteiden kierrätys [Katsaus]. Suomen lääkärilehti, 2004. 59(3): s. 149–155.
  97. Ojala, U., Entä kun äiti lyö?, in Lapsen maailma 11/2005. 2005: Helsinki. s. 42–44.
  98. UNICEF, UNICEF ´league table of child maltratment death rates in rich nations´, Innocenti report card issue 5, September 2003], in Innocenti Report Cards from UNICEF Innocenti Research Centre, 2003, UNICEF Innocenti research centre: Florence, Italy.
  99. Vanamo, T., et al., Intra-familial child homicide in Finland 1970–1994: incidence, causes of death and demographic characteristics. Forensic Science International, 2001. 117: s. 199–204.
  100. Heikki Sariola ja A. Uutela, 1994. s. 827–835.
  101. Heikki Sariola ja A. Uutela, 1992. s. 823–832.
  102. Heikki Sariola ja A. Uutela, 1992. s. 843–850.
  103. Lehti, Matti: Henkirikoskatsaus 2014 8.4.2014. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Viitattu 29.7.2015.
  104. Tasa-arvon virstanpylväitä - Sukupuolten tasa-arvo - THL Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 19.9.2019.
  105. Tilastokeskus: Naiset ja miehet Suomessa 2016 2016. Tilastokeskus. Viitattu 19.9.2019.
  106. Hallituksen esitys Eduskunnalle rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi 1993 vp - HE 94.
  107. Säädökset alkuperäisinä: Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983 finlex.fi. Viitattu 19.9.2019.
  108. Hallituksen esitykset: HE 365/1992 finlex.fi. Viitattu 19.9.2019.
  109. Eduskunnan täysistunnon pöytäkirja 15.3.1994. Eduskunta. Viitattu 19.9.2019.
  110. Ajantasainen lainsäädäntö: Rikoslaki 39/1889 finlex.fi. Edita. Viitattu 19.9.2019.
  111. Hallituksen esitykset: HE 6/1997 finlex.fi. Viitattu 19.9.2019.
  112. Dobash, R.P. and R.E. Dobash, Women’s violence to men in intimate relationships. British Journal of Criminology, 2004. 44(3): s. 324–349.
  113. Felson, R.B. and A.C. Cares, Gender and seriousness of assault on intimate partner and other victims. Journal of Marriage and Family, 2005. 67(5): s. 182–195.
  114. Winstok, Z., Toward an interactional perspective on intimate partner violence. Aggression and Violent Behavior, 2007. 12: s. 348–363.
  115. Rikoksentorjuntaneuvosto, Lapsi- ja nuorisoväkivallan ehkäisy [työryhmäraportti 24.2.2005]. 2005.
  116. Wolfe, D.A., et al., Child Maltreatment: Risk of Adjustment Problems and Dating Violence in Adolescence. Journal of the American Academy of Child & Adolescent Psychiatry, 2001. 40(3): s. 282–289.
  117. Kaura, S.A. and C.M. Allen, Dissatisfaction with Relationship Power and Dating Violence Perpetration by Men and Women. Journal of Interpersonal Violence, 2004. 19(5): s. 576–588.
  118. Roe-Sepowitz, D., Adolescent female murderers: Characteristics and treatment implications. American Journal of Orthopsychiatry, 2007. 77(3): s. 489–496.
  119. Pulkkinen, L., Lapsuusiän kasvatusilmapiiri ja aikuisiän sosiaalinen toimintakyky. Duodecim, 2003. 119(19): s. 1801–1803.
  120. Maestripieri, D., Early experience affects the intergenerational transmission of infant abuse in rhesus monkeys. Proceedings of the National Adademy of Sciences of the United States of America, 2005. PNAS published June 27, 2005, 10.1073/pnas.0504122102 ( Psychology-Social Sciences ).
  121. Maestripieri, D., Similarities in affiliation and aggression between cross-fostered rhesus macaque females and their biological mothers. Dev Psychobiol., 2003. 43(4): s. 321–327.
  122. Glaser, D., Child abuse and neglect and the brain – A review. Journal of Child Psychology and Psychiatry, 2000. 41: s. 97–118.
  123. Gunnar, M.R. and E.P. Davis, Stress and emotion in early childhood, in Handbook of Psychology: Developmental Psychology, R.M. Lerner and M.A. Easterbrooks, Editors. 2003, Wiley: New York. s. 113–134.
  124. Siegel, D.J., The Developing Mind: Toward a Neurobiology of Interpersonal Experience. 1999, New York: Guilford Press.
  125. Siegel, D.J., Toward an interpersonal neurobiology of the developing mind: Attachment relationships, »mindsight» and neural integration. Infant Mental Health Journal, 2001. 22: s. 67–94.
  126. Crittenden, P.M., Dangerous behaviour and dangerous contexts: A 35-year perspective on research on the developmental effects of child phycical abuse, in Violence against children in the family and the community, P.K. Trickett and C.J. Schellenbach, Editors. 2002, American Psychological Association: Washinkton, DC. s. 11–38.
  127. Trickett, P.K. & C.J. Schellenbach, Editors. Violence against children in the family and the community, 2002, American Psychological Association: Washinkton, DC. s. 11–38.
  128. Sternberg, K.J., et al., Adolescents’ perceptions of attachments to their mothers and fathers in families with histories of domestic violence: A longitudinal perspective. Child Abuse & Neglect, 2005. 29(8), 853–869.
  129. Koivula, L., Väkivaltaisia teinejä on laiminlyöty lapsena: Kohtaa lasten kaltoinkohtelu. Suomen lääkärilehti, 2004. 59(23): s. 2342–2343.
  130. Rikoksentorjuntaneuvosto, Kansallinen ohjelma väkivallan vähentämiseksi. 2005.
  131. Douglas, K.S. and D.G. Dutton, Assessing the link between stalking and domestic violence. Aggression and Violent Behavior, 2001. 6: s. 519–546.
  132. Holtzworth-Munroe, A. and G.L. Stuart, Typologies of male batterers: three subtypes and the differences among them. Psychological Bulletin, 1994. 116(3), 476–497.
  133. Babcock, J.C., S.A. Miller, and C. Siard, Toward A Typology Of Abusive Women: Differences Between Partner-Only And Generally Violent Women In The Use Of Violence. Psychology of Women Quarterly, 2003. 27(2), 153–161.
  134. Coohey, C. and N. Braun, Toward an integrated framework for understanding child physical abuse. Child Abuse & Neglect, 1997. 21(I I): s. 1081–1094.
  135. Hoff, B. H., Battered Men – The Hidden Side of Domestic Violence: Borderline Personality Disorder and Abusive Relationships. 1999.
  136. Guille, L., Men who batter and their children: An integrated review. Aggression and Violent Behavior, 2004. 9: s. 129–163.
  137. Preidt, R., Abused Boys Become Abusive Men [Health]. Forbes.com, 2005.
  138. Teuvo Peltoniemi, Perheväkivallan toinen tuleminen. Tiimi, 1997. 3–4/1997.
  139. Viialainen, R., Sukupuolten sota [Pääkirjoitus], in Dialogi. 2005. s. 1.
  140. Vaiettu naiseus
  141. Pizzey, E., J Shapiro Prone to Violence, Hamlyn Paperbacks 1982
  142. 1. Flinck, A., Parisuhdeväkivalta naisen ja miehen kokemana: Rikottu lemmenmarja. Acta Universitatis Tamperensis; 1169 [Acta Electronica Universitatis Tamperensis; 548]. 2006, Tampere: Tampere University Press. 174.
  143. Flinck, A. & E. Paavilainen, Perheväkivalta ei kohdistu vain naisiin [Mielipide], in Helsingin Sanomat. 2007.
  144. Lantto-Tolvanen, M., Hyväksikäyttäjä voi olla myös nainen [Maakunta], in Keskisuomalainen. 2007.
  145. Reenkola, E., Nainen purkaa aggressioitaan usein epäsuorasti [Mielipide], Helsingin Sanomat. 1.4. 2006: Helsinki.
  146. Tukia, A., Väitös: Naiset ja miehet ovat yhtä aggressiivisia [Kotimaa], in Helsingin Sanomat. 1999.
  147. Sipilä, A., Amnesty moittii Suomea naisiin kohdistuvasta väkivallasta [Ulkomaat], in Helsingin Sanomat. 2006: Helsinki.
  148. Paakkanen, M., Perheväkivallasta epäillyistä lähes joka kuudes on nainen, in Helsingin Sanomat. 2006: Helsinki.
  149. Saxén, M., Perheväkivallan uhreja suojeltava erotilanteissa [Sunnuntaibebatti], in Helsingin Sanomat. 2005: Helsinki.
  150. Rautiainen, M., Äiti, älä lyö! Naisten kasvava väkivalta näkyy myös nuorten äitien tekeminä pahoinpitelyinä, Iltasanomat. 26.1. 2007: s. 12–13.
  151. Lerner, T., Feminister har olika syn på kvinnors våld, in Dagens Nyheter [DN.se]. 2004.
  152. McHugh, M.C., N.A. Livingston, and A. Ford, A postmodern approach to womens use of violence: Developing multiple and complex concepualizations. Psychology of Women Quarterly, 2005. 29(3): s. 323–336.
  153. Iltalehden kampanja perheväkivaltaa vastaan 8.–13.5.2006
  154. Lastensuojelun keskusliitto. Älä lyö lasta! Helsinki, 2006
  155. UNICEF and UN, The Secretary General’s report on Violence against Children.
  156. Hautanen, J., Naisten väkivaltaa aletaan tehdä näkyväksi. Mielekäs, 2005. 9(4).
  157. Archer, J., Cross-Cultural Differences in Physical Aggression Between Partners: A Social-Role Analysis. Personality and Social Psychology Review, 2006. 10: s. 133–153.
  158. Arehart-Treichel, J., Men Shouldn't Be Overlooked as Victims of Partner Violence [Clinical & Research News]. Psychiatr News, 2007. 42(15): s. 31.
  159. Mills, L.D., et al., The prevalence of female-to-male intimate partner violence in an urban emergency department. Journal of Emergency Medicine, 2003. 25(2), 215–218.
  160. Söderholm, A., et al., eds. Lapsen kaltoinkohtelu. 2004, Kustannus oy Duodecim: Helsinki. 272.
  161. Lauerma, H., Usko, toivo ja huijaus. 2006, Helsinki: Duodecim.
  162. Murray A. Straus, The Controversy over Domestic Violence by Women, in Battered Men – The Hidden Side of Domestic Violence, Latest Research Findings. 1999].
  163. Yoshihama, M. and L.G. Mills, When is the personal professional in public child welfare practice? The influence of intimate partner and child abuse histories on workers in domestic violence cases. Child Abuse & Neglect, 2003. 27: s. 319–336.
  164. Coker, A.L., et al., Physical and mental health effects of intimate partner violence for men and women. American Journal of Preventive Medicine, 2002. 23(4): s. 260–268.
  165. Bonomi, A.E., et al., Intimate Partner Violence and Women’s Physical, Mental, and Social Functioning. American Journal of Preventive Medicine, 2006. 30(6): s. 458–466.
  166. Reid, R.J., ym., Intimate partner violence among men prevalence, chronicity, and health effects. American Journal of Preventive Medicine, 2008. 34(6): s. 478–85.

    Kirjallisuutta
    • Lampi, Eija: Piesty lapsi: Yhteiskuntamme uusi uhri. Helsinki: Kirjayhtymä, 1983. ISBN 951-26-2480-X.
    • Räty, Tapio: Lastensuojelulaki: Käytäntö ja soveltaminen. Uudistettu ja korjattu laitos. Helsinki: Edita, 2010. ISBN 978-951-37-5663-5.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.