Lanna

Lannan kuningas Mangrain patsas.

Lannan historiaa on käsitelty usein viitenä eri aikakautena. Ensimmäinen mon-kausi kesti Lannan perustamisesta vuonna 750 vuoteen 1200 ja sitä seurasi sata vuotta kestänyt toinen mon-kausi. Kolmas vaihe käsittää kauden, jolloin tai-kansat alkoivat asuttaa aluetta. Tai-kautta kesti vuoteen 1558, jolloin aluetta hallitsivat burmalaiset. Thaimaalaiset voittivat burmalaiset vuonna 1775, jonka jälkeen Lanna liitettiin vähitellen osaksi Bangkokiin keskittynyttä kuningaskuntaa.[1]

Lannan syntylegendan mukaan maa muotoutui, kun muuan erakko perusti Haripunjayan kaupungin vuonna 750. Erakon tarkempaa alkuperää ei tunneta. Hallitsijaparinsa hän sai mentyään naimisiin Camadevi-nimisen mon-taustaisen Lopburin prinsessan kanssa. Lopbur oli ollut khmerien valtakunnan vasallivaltio ja mon-kausilla Lannan ja khmerien välillä käytiin sotia.[1]

Tai-kansoja alkoi muuttaa alueelle 1300-luvulta eteenpäin. Lannan tai-kauden ehkä kuuluisin hallitsija oli kuningas Mangrai. Mangrai perusti vuonna 1263 Chiang Rain kaupungin, pari vuotta myöhemmin Lamphunin kaupungin ja ns. uuden kaupungin eli Chiang Main vuonna 1263. Mangrain valtakaudella nyt Chiang Maihin keskittynyt kuningaskunta ulotti valtansa pohjoisessa sijainneiden pienempien kuningaskuntien Phayaon, Nanin ja Phraen kuningaskuntien alueelle. Tarinan mukaan hän solmi myös vuonna 1287 hyökkäämättömyyssopimuksen Sukhothain kuningas Ramkhamhaengin ja Phayain kuningas Ngam Muongin kanssa. Sopimus on tulkittu joskus valtioliittona. Toinen tunnettu tai-kauden hallitsija oli vuosina 1441–1481 hallinnut Tilokraja, jonka kaudella Chiang Maissa järjestettiin theravada-buddhalaisten munkkien kahdeksas buddhalainen konsiili.[1]

Burmalaiset valloittivat Lannan vuonna 1558 ja vaikka Ayutthaya valtasi alueen väliaikaisesti pariin otteeseen 1600-luvulla, burmalaisten onnistui palauttaa oma herruutensa alueelle. Lannan hallitsijat jatkoivat valtaansa, mutta heidän oli kuultava Lannan burmalaista kuvernööriä. 1700-luvun puolella Lanna jaettiin kahtia. Sen pohjoiset alueet eli Chiang Saenin seutu liitettiin burmalaiseen Avan kuningaskuntaan, kun taas Chiang Main seudusta etelässä tuli Avan vasallivaltio. Vuonna 1767 Lannan prinssi Kawila liittoutui Bangkokin kuninkaiden kanssa. Burmalaiset olivat aiemmin tuhonneet Ayutthayan, mutta heidät kukistettiin vuonna 1775 Thonburin kuningas Taksinin johdolla. Lanna nprinssit olivat auttaneet thaimaalaisia sillä ehdolla, että he saisivat pitää omat vasallinsa.[1] Kawila ja hänen jälkeläisensä hallitsivat Thaimaan alaisuudessa aluksi Lamphunista ja sittemmin Chiang Maista. Alueen hallitsijoilla oli huomattava autonomia aina Thaimaan kuningas Chulalongkornin valtakaudelle saakka. Vähitellen valta siirtyi kuitenkin keskushallinnolle ja Lannanin alueesta tuli lopulta eri kuvernöörien hallitsemia maakuntia. Nykyinen Pohjois-Thaimaan alue vastaa suurin piirtein Thaimaahan liitettyä entistä Lannan aluetta.[2]

Nykyisin Wat Phra Kaewin temppelissä Bangkokissa säilytettävä maan kuninkaiden vallan symboli Smaragdi-Buddha on peräisin Lannasta.[3]

Lannan kulttuurin kukoistuskautena on pidetty tai-heimojen kautta 1200-luvulta burmalaisvalloitukseen saakka. Tait omaksuivat joitakin piirteitä, kuten theravada-buddhalaisuuden, alueen aiemmilta mon-hallitsijoilta. Tait toivat alueelle puolestaan esimerkiksi omankaltaisen puuarkkitehtuurinsa ja henkiuskomuksensa. Kaudelle tyypillistä arkkitehtuuria on säilynyt aina nykypäiviin saakka esimerkiksi Chiangsaenissa, Lampangissa, Lamphunissa ja Chiang Maissa. Ne eroavat kuitenkin toisistaan jonkin verran riippuen esimerkiksi siitä, mikä tai-heimo tai muu väestönryhmä vaikutti milläkin alueella. Wat eli luostarikompleksit muodostivat kaupunkien henkisen keskipisteen. Muurin ympäröimällä luostarialueella sijaitsee tavallisesti munkkien asuntoja, luostarin kirjasto, chedi-pyhäinjäännöskumpu, kokoontumishalli eli bot ja luostarin tärkeimmän Buddha-veistoksen halli viharn. Rakennuksia koristeltiin Lannan kulttuurille tyypillisillä puukaiverruksilla. Lannan alueella oli alun perin omat musiikki- ja tanssimuotonsa, mutta ajan kuluessa ne muotoutuivat lähemmäksi Keski-Thaimaan klassisia ihanteita.[4]

• Marja-Leena Heikkilä Horn ja Jukka O. Miettinen: Kaakkois-Aasia - Historia ja kulttuurit. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.