Ladakh

Kivikaiverruksia on löydetty useista Ladakhin osista, mikä osoittaa alueella olleen asutusta neoliittiselta kaudelta saakka.[6] Ladakhin aikaisimmat asukkaat olivat sekoitus indoarjalaisia moneja ja dardeja,[7] jotka mainitaan Herodotoksen,[8] Nearkhoksen, Megastheneen, Pliniuksen[9] ja Ptolemaioksen[10] teoksissa sekä Puranoiden maantieteellisissä luetteloissa.[11] Ensimmäisen vuosisadan aikaan Ladakh kuului Kušana-valtakuntaan. Buddhalaisuus tuli läntiseen Ladakhiin toisella vuosisadalla Kashmirin kautta, kun suurin osa itäisestä Ladakhista ja Länsi-Tiibet harjoittivat bön-uskontoa. 600-luvun buddhalainen matkailija Xuán Zàng myös kuvailee alueen uskontoa kertomuksissaan.[12]

700-luvulla Ladakh joutui idästä laajenevan Tiibetin ja Keski-Aasiasta solien kautta kulkeutuvien kiinalaisten vaikutteiden väliin, ja oli vuoroin Tiibetin, vuoroin Kiinan vasallina. Vuonna 842 Nyima-Gon, tiibetiläinen kuninkaallinen, otti Ladakhin hallintaansa sen jälkeen kun Tiibetin valtakunta oli hajonnut, ja perusti erillisen Ladakhin dynastian. Tällä kaudella Ladakh tiibetiläistyi, ja sen väestö muuttui pääosin tiibetiläiseksi. Dynastia johti "buddhalaisuuden toista leviämistä", tuoden uskonnollisia ideoita Luoteis-Intiasta, erityisesti Kashmirista.[13]

Islamilaisen vallan myötä Intian niemimaalla 1200-luvulla Ladakh päätti tukeutua uskonnollisissa kysymyksissä Tiibetiin. Lähes kahden vuosisadan ajan, noin vuoteen 1600 saakka, viereiset muslimivaltiot kohdistivat Ladakhiin ryöstöretkiä ja hyökkäyksiä, mikä johti Ladakhin heikkenemiseen ja hajautumiseen sekä ladakhilaisten osittaiseen kääntymiseen islamiin.[4][6][11]

Tiksen luostari Ladakhissa.

Kuningas Bhagan yhdisti Ladakhin ja vahvisti sitä, perustaen Namgyal-dynastian,[14] joka on säilynyt nykyaikaan saakka. Namgyalit karkottivat suurimman osan keskiaasialaisista hyökkääjistä, ja kuningaskunta ulottui väliaikaisesti jopa Nepaliin saakka,[6] ennen keskitettyjä yrityksiä käännyttää alue islamiin ja tuhota buddhalaista esineistöä.[4][6] 1600-luvun alussa tuhoutuneita esineitä ja gompia yritettiin restauroida, ja kuningaskunta laajentui Zanskariin ja Spitiin. Suurmogulien valtakunta, joka oli vallannut jo Kashmirin ja Baltistanin, kuitenkin voitti Ladakhin, joka onnistui silti säilyttämään itsenäisyytensä.

1600-luvun lopulla Ladakh asettui Bhutanin puolelle sen ja Tiibetin välisessä konfliktissa, minkä vuoksi Tiibet hyökkäsi Ladakhiin. Kashmir auttoi Ladakhia valtansa palauttamisessa sillä ehdolla, että Lehiin rakennettaisiin moskeija ja että Ladakhin kuningas kääntyisi islamiin. Temisgamin sopimus vuonna 1684 lopetti kiistan Tiibetin ja Ladakhin välillä, mutta jälkimmäisen itsenäisyyttä rajoitettiin huomattavasti. Vuonna 1834 dograt valloittivat Ladakhin Zorawar Singhin, Ranjit Singhin kenraalin komennuksessa. Ladakhilaisten kapina vuonna 1842 murskattiin, ja Ladakh liitettiin Jammun ja Kashmirin dogra-valtioon. Namgyal-suvulle annettiin Stokin jagir-alue, jonka se on pitänyt nimellisesti hallussaan tähän päivään saakka. 1850-luvulta lähtien eurooppalaisten vaikutus Ladakhissa lisääntyi – geologit, urheilijat ja matkailijat alkoivat tutkia Ladakhia. Vuonna 1885 Lehistä tuli herrnhutilaisen lähetysaseman päämaja.

Intian jaon aikaan vuonna 1947 dogra-hallitsija maharadža Hari Singh ei ollut varma, tulisiko hänen liittyä Intian unioniin vai Pakistaniin. Vuonna 1948 pakistanilaiset valloittivat alueen, ja miehittivät Kargilin ja Zanskarin, edeten 30 kilometrin päähän Lehistä.[6] Intian hallitus lähetti Ladakhiin joukkoja, kun sen hallitsija oli allekirjoittanut liittymissopimuksen, joka teki siitä Intian liittovaltion osan. Vuonna 1949 Kiina sulki rajan Nubran ja Xinjiangin välillä, estäen kulun vanhoilla kauppareiteillä. Kun Kiina hyökkäsi Tiibetiin vuonna 1950, Ladakhiin suuntautui suuri tiibetiläisten pakolaisten virta. Vuonna 1962 Kiina miehitti Aksai Chinin, ja rakensi nopeasti sen läpi Xinjiangin ja Tiibetin yhdistäviä teitä. Maa rakensi myös Karakorumin maantien yhdessä Pakistanin kanssa. Intia rakensi taas samoihin aikoihin Srinagarin ja Lehin välille maantien, joka vähensi kaupunkien välistä matka-aikaa 16 päivästä kahteen.[6]

Kashmirin alue on yhä Intian, Pakistanin ja Kiinan välisen kiistan kohteena. Kargilissa taisteltiin vuosien 1947, 1965 ja 1971 sodissa ja se oli mahdollisen ydinasekonfliktin polttopiste Kargilin sodan aikana vuonna 1999. Alue jaettiin kahtia Kargilin ja Lehin piirikuntiin vuonna 1979. Vuonna 1989 buddhalaisten ja muslimien välillä oli väkivaltaisia mellakoita. Kun Ladakh oli vaatinut autonomiaa Kashmirin dominoimalta osavaltiohallitukselta, Ladakhin autonominen kehitysvaltuusto (engl. Ladakh Autonomous Hill Development Council) luotiin vuonna 1993.

Ladakhin maisemaa.

Lehin kuukausittaiset keskilämpötilat.

Ladakh on Intian korkein ylänkö, josta suuri osa on yli 3 000 metrin korkeudella.[4] Se sijaitsee Himalajan ja Karakorumin vuorijonojen sekä Indusjoen yläjuoksun alueilla. Historiallisesti Ladakhiin kuuluvat suhteellisen runsasväkinen Induksen laaksoalue, syrjäisemmät Zanskarin (etelässä) ja Nubran laaksot (pohjoisessa Khardung lan toisella puolella), lähes asumaton Aksai Chin sekä Kargilin ja Surun laakson alueet lännessä (Kargil on Ladakhin toiseksi tärkein kaupunki). Ennen Intian jakoa Baltistan (nykyään Pakistanin hallinnassa) oli piirikunta Ladakhissa. Skardu oli Ladakhin talvipääkaupunki, Leh taas kesäpääkaupunki.

Alueen vuorijonot muodostuivat 45 miljoonan vuoden kuluessa Intian laatan työntyessä suurempaa Euraasian laattaa vasten. Prosessi on yhä käynnissä, ja aiheuttaa Himalajan alueella usein maanjäristyksiä.[15] Ladakhin alueen huiput ovat keskimääräisellä korkeudella Zoji lan lähellä (5 000–5 500 metriä) ja kohoavat kaakkoon siirryttäessä, nousten korkeimmalle Nun Kunin kahdessa huipussa (7000 metriä merenpinnasta).

Surun ja Zanskarin laaksot muodostavat suuren Himalajan ja Zanskarin vuorijonon ympäröimän syvänteen. Korkein asuttu alue Surun laaksossa on Rangdum, jonka jälkeen laakso kohoaa 4 400 metrin korkeudelle Pensi lan solassa, joka on portti Zanskariin. Kargil, ainoa kaupunki Surun laaksossa, oli merkittävä kauppakaravaanien pysähdyspaikka ennen vuotta 1947, sillä se on suunnilleen samalla etäisyydellä 230 kilometrin päässä Srinagarista, Lehistä, Skardusta ja Padumista. Zanskarin laakso vuorostaan avautuu Stod- ja Lungnakjokien varsilla. Alueella sataa runsaasti lunta; Pensi la on avoinna vain kesäkuun ja lokakuun puolenvälin välillä. Indusjoki muodostaa Ladakhin selkärangan. Kaikki merkittävät historialliset ja nykyiset kaupungit – Shey, Leh, Basgo ja Tingmosgang – sijaitsevat joen lähellä.

Ladakhin vuorijonolla ei ole merkittäviä huippuja; sen keskimääräinen korkeus on hieman alle 6 000 metriä, ja harva sen solista on alle 5 000 metrin korkeudella. Pangongin vuorijono kulkee Ladakhin vuorijonon suuntaisesti noin 100 kilometriä luoteeseen Chushulista Pangongjärven etelärannalla. Sen korkein alue on 6 700 metriä merenpinnasta, ja sen pohjoisrinteet ovat jäätiköityneet. Karakorumin vuorijono ei ole Ladakhissa yhtä korkea kuin Baltistanissa. Sen pohjoispuolella kohoaa Kunlun. Niinpä Lehin ja itäisen Keski-Aasian välillä on kolminkertainen este: Ladakhin vuorijono, Karakorum ja Kunlun. Tästä huolimatta Lehin ja Yarkandin välillä oli merkittävä kauppareitti.

Phyangin gompa Ladakhissa.

Ladakhin alue on autiomaata, sillä Himalaja muodostaa esteen sateen pääsylle alueelle. Veden tärkein lähde ovat talven lumisateet vuorilla. Indusjoen viimeaikaisen tulvimisen syyksi on annettu joko normaalista poikkeavat sateet tai jäätiköiden vetäytyminen, jotka voidaan molemmat liittää ilmaston lämpenemiseen.[16]

Himalajan pohjoisrinteiden alueilla, Drasissa, Surun laaksossa ja Zanskarissa, sataa rankasti lunta, ja ne ovat lähes eristyksissä muusta maasta useita kuukausia vuodessa. Kesät ovat lyhyitä, vaikkakin tarpeeksi pitkiä kasvattamaan viljaa Surun laakson alimmilla alueilla. Kesän sää on kuiva ja miellyttävä, ja keskilämpötilat 10 ja 20 asteen välillä. Talvella lämpötila voi pudota −15 asteeseen. Hapen osuus ilmasta on pienempi kuin monilla muilla yhtä korkeilla alueilla kasvillisuuden puutteen vuoksi. Ilmassa on vähän kosteutta rajoittamaan harvan ilman vaikutusta. Ladakh sijaitsee erittäin korkean riskin syklonialueella[15].

Kauppaa Lehissä.

Vuosisatojen ajan Ladakhilla oli vakaa ja omavarainen maanviljelytalous, joka perustui ohran, vehnän ja herneiden viljelyyn sekä karjanhoitoon, erityisesti jakkien, dzosien (jakin ja lehmän risteytys), lehmien, lampaiden ja vuohien kasvattamiseen. 3 000–4 000 metrin korkeudella merenpinnasta kasvukausi kestää vain muutaman kuukauden vuodessa, samoin kuin pohjoisilla alueilla. Eläimiä on vähän ja vettä puutteellisesti. Ladakhilaiset kehittivät tähän ympäristöön sopivan, pienimuotoisen maanviljelyjärjestelmän. Maata kastellaan kanavaverkostolla, joka saa vetensä vuorten jäästä ja lumesta. Riisi oli aikaisemmin luksustuote ladakhilaisessa ruokavaliossa, mutta valtion tukemana siitä on nykyään tullut halpaa.[17]

Alemmilla alueilla kasvatetaan hedelmiä, kun taas korkeammalla Rupshun alueella asuu paimentolaisia. Menneisyydessä yli jääneet tuotteet vaihdettiin teehen, sokeriin, suolaan ja muihin tavaroihin. Kaksi vientiin tuotettua hyödykettä ovat aprikoosit ja pashmina. Nykyään suurin kaupallisesti myyty maataloustuote on kasvikset, joita myydään suuria määriä Intian armeijalle sekä myös paikallisille markkinoille. Tuotanto on säilynyt pääosin pienmaaomistajien käsissä, jotka viljelevät omaa maataan usein nepalilaisten siirtotyöläisten avustuksella. Ohra (ladakhiksi nas, urduksi grim) oli perinteisesti pääruokavilja koko Ladakhissa. Kasvuajat vaihtelevat huomattavasti korkeuden mukaan. Viljelyn äärimmäinen raja on Kozorkissa Tsomoririjärvellä 4 600 metrin korkeudella. Alueen peltoja pidetään maailman korkeimpina.[4]

Aiemmin Ladakhin maantieteellistä sijaintia joidenkin Aasian merkittävimpien kauppareittien yhtymäkohdassa hyödynnettiin täydellisesti. Ladakhilaiset keräsivät veroa kuningaskuntansa läpi Turkestanista, Tiibetistä, Punjabista, Kashmirista ja Baltistanista kulkevalta tavaralta. Ladakhilaisten vähemmistö myös työskenteli kauppiaina ja karavaanikauppiaina, helpottaen tekstiilien, mattojen, väriaineiden ja huumeiden kulkua Punjabin ja Xinjiangin välillä. Tämä kansainvälinen kauppa on kuitenkin kokonaan loppunut sen jälkeen, kun Kiina sulki Tiibetin ja Keski-Aasian välisen rajansa.[6][18]

Vuodesta 1974 saakka Intian hallitus on kannustanut vaeltamisen ja muiden matkailumuotojen siirtymistä ongelmalliselta Kashmirin alueelta rauhallisempaan Ladakhiin. Vaikka turismi työllistääkin vain 4 prosenttia Ladakhin työvoimasta, se muodostaa nykyään 50 prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.[6] Laajamittainen työskentely valtiolle ja suuret infrastruktuuriprojektit, joihin kuuluvat ratkaisevasti tieyhteydet, ovat auttaneet talouden vahvistamisessa ja luoneet uuden, urbaanin vaihtoehdon maanviljelylle. Valtion tukemat elintarvikkeet, valtion työpaikat, matkailuteollisuus ja uusi infrastruktuuri ovat kiihdyttäneet muuttoliikettä maatiloilta Lehiin.

Seikkailumatkailu alkoi Ladakhissa 1800-luvulla. 1900-luvun vaihteeseen mennessä ei ollut harvinaista, että brittiläiset virkamiehet yhdistivät 14-päiväisen vaelluksen Srinagarista Lehiin vuosittaiseen lomaansa. Metsästykseen, kalastukseen ja vaeltamiseen erikoistuneita toimistoja pystytettiin Srinagariin ja Shimlaan. Tästä aikakaudesta kertoo Arthur Nevesin teos The Tourist's Guide to Kashmir, Ladakh and Skardo, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1911.[18] Nykyään Ladakhissa käy vuosittain noin 30 000 matkailijaa. Matkailijoiden keskuudessa suosittuja paikkoja ovat Leh, Drasin laakso, Surun laakso, Kargil, Zanskar, Zangla, Rangdum, Padum, Phugthal, Sani, Stongdey, Shyokin laakso, Sankoo, Suolalaakso ja useat vaellusreitit kuten reitti Manalista Ladakhiin, Nubran laakso, Induksen laakso ja niin edelleen.[19]

Ladakhilainen nainen perinteisessä puvussa ja hatussa.

Ladakhissa asuu noin 260 000 henkeä. Alueen väestö on sekoitus eri kansanryhmiä, pääasiassa tiibetiläisiä, moneja ja dardeja. Dardit ovat suurimpana ryhmänä Drasin ja Dah Hanun alueilla. Dah Hanun asukkaat tunnetaan brokpina, he noudattavat tiibetinbuddhalaisuutta ja ovat säilyttäneet suuren osan alkuperäisistä dardilaisista perinteistään ja tavoistaan. Drasin alueen dardit ovat taas kääntyneet islamiin, ja he ovat saaneet runsaasti vaikutteita Kashmirista. Monit ovat aikaisempien intialaisten uudisasukkaiden jälkeläisiä. He työskentelevät muusikkoina, seppinä ja puuseppinä.

Toisin kuin muu Jammu ja Kashmir, joka on islaminuskoista aluetta, suurin osa ladakhilaisista Lehin piirikunnassa sekä Kargilin piirikunnan Zanskarin laaksossa ovat tiibetinbuddhalaisia. Suurin osa Ladakhin buddhalaisista seuraa tantrista Vajrayāna-buddhalaisuutta. Muun Kargilin piirikunnan alueen väestö on pääosin šiiamuslimeita. Kargilin alueella on merkittävä buddhalainen vähemmistö ja Lehin alueella islamilainen vähemmistö. Lehin ja Kargilin kaupungeissa sekä Padumissa Zanskarin alueella asuu joitakin kashmirilaista alkuperää olevia sunnimuslimeita. Ladakhissa on myös joitakin 1800-luvulla uskontoon kääntyneitä kristittyjä perheitä. Alueelle muuttaneiden jälkeläisten keskuudessa on jonkin verran lisäksi hindulaisia, sikhejä ja bön-uskonnon seuraajia. Šiiamuslimit ovat pääosin balteja tai purigeja. Kuten muutkin ladakhilaiset, Kargilin, Nubran, Surun laakson ja Baltistanin baltit muistuttavat ulkonäöltään ja kieleltään tiibetiläisiä, ja he olivat viime aikoihin saakka buddhalaisia.

Changpa-paimentolaiset, jotka asuvat Rupshun ylängöllä, ovat ladakhilaisista lähintä sukua tiibetiläisille. 1960-luvun alusta lähtien paimentolaisten määrä on kasvanut, Chang Tang -paimentolaisten paetessa rajan takaa Kiinan hallitsemasta Tiibetistä. Lehin piirikunnassa asuu noin 3 500 tiibetiläistä pakolaista Tiibetin kaikista osista. Vuodesta 2000 lähtien jotkut paimentolaiset, erityisesti Kharnakin yhteisön jäsenet, ovat kuitenkin hylänneet nomadielämänsä ja asettuneet Lehiin. Islaminuskoiset arghonit, kashmirilaisten tai keskiaasialaisten kauppiaiden ja ladakhilaisten naisten jälkeläiset, asuvat pääasiassa Lehin ja Kargilin kaupungeissa.

Ladakhin merkittävin kieli on ladakhin kieli, tiibetin kielen murre, joka eroaa kuitenkin tiibetistä sen verran, että ladakhilaiset ja tiibetiläiset puhuvat toistensa kanssa usein hindiä tai englantia. Koulutetut ladakhilaiset osaavat yleensä hindiä/urdua ja usein englantia. Ladakhin sisällä on useita murteita, jotka ovat kuitenkin toistensa kesken ymmärrettäviä. Perinteisesti ladakhin kielellä ei ole ollut klassisesta tiibetistä erillistä kirjoitettua muotoa, mutta viime aikoina jotkut ladakhilaiset kirjoittajat ovat alkaneet käyttää tiibetin aakkostoa Ladakhin puhekielen kirjoittamiseen. Hallinnollinen työ ja koulutus hoidetaan englanniksi, vaikkakin urdua käytettiin laajalti aikaisemmin kunnes sen rooli alkoi heiketä 1980-luvulta lähtien.

Sukupuolten välinen lukumääräsuhde Lehin piirikunnassa on laskenut 1011:stä vuonna 1951 805:een vuonna 2001, kun taas Kargilin piirikunnassa se on laskenut 970:stä 901:een.[21] Molemmissa piirikunnissa suhde on kaupungeissa noin 640 naista tuhatta miestä kohden. Suhde kertoo suuresta määrästä (pääasiassa miespuolisia) liikkuvia työläisiä ja kauppiaita. Noin 84 prosenttia ladakhilaisista asuu kylissä.[22] Keskimääräinen vuosittainen väestönkasvu oli vuosina 1981–2001 2,75 prosenttia Lehin piirikunnassa ja 2,83 prosenttia Kargilin piirikunnassa.[21]

Chorten Ladakhissa.

Ladakhin kulttuuri on samankaltainen kuin tiibetiläinen kulttuuri. Ladakhin keittiöllä on paljon yhteyksiä tiibetiläiseen keittiöön; yleisimmät ruoat ovat thukpa, nuudelikeitto, ja tsampa, ladakhin kielessä ngampe, paahdettu ohrajauho. Yksinomaan ladakhilainen ruokalaji on skyu, raskas pasta juuresten kanssa. Ladakhin siirtyessä kestämättömämpään rahatalouteen Intian tasankojen ruokalajit ovat yleistymässä. Kuten muuallakin Keski-Aasiassa, tee valmistetaan Ladakhissa perinteisesti vahvasta vihreästä teestä, voista ja suolasta; se sekoitetaan suuressa kirnussa ja tunnetaan nimellä gurgur cha, sen sekoittamisesta syntyvän äänen mukaan. Makea tee (cha ngarmo) on nykyisin yleistä, ja se valmistetaan intialaiseen tapaan maidon ja sokerin kanssa. Suurin osa ylimääräisestä ohrasta fermentoidaan chang-juomaksi, joka on erityisesti juhlien yhteydessä nautittu alkoholijuoma.[23]

Ladakhin arkkitehtuurissa on tiibetiläisiä ja intialaisia vaikutteita, ja luostariarkkitehtuuri on syvästi buddhalaista. Buddhalainen pyörä, yhdessä kahden lohikäärmeen kanssa, on yleinen teema jokaisessa gompassa (kuten Lamayurun, Likirin, Tiksen, Hemisin, Alchin ja Ridzongin gompissa). Monet talot ja luostarit on rakennettu korkeille, aurinkoisille ja etelään suuntautuville paikoille. Ne rakennettiin ennen kivistä, maasta ja puusta, mutta nykyään käytetään useimmin kivillä tai savitiilillä täytettyjä betonirunkoja.

Ladakhin buddhalaisten luostarifestivaalien musiikki, kuten tiibetiläinen musiikki, sisältää usein uskonnollista laulua tiibetiksi tai sanskritiksi, uskonnon keskeisenä osana. Laulut ovat monimutkaisia, usein pyhien kirjoitusten resitaatioita. Uskonnolliset naamiotanssit ovat merkittävä osa Ladakhin kulttuurielämää. Hemisin luostari, Drukpa-buddhalaisuuden keskus, on vuosittaisen naamiotanssijuhlan pitopaikka. Tanssijat kertovat tyypillisesti tarinan hyvän ja pahan välisestä taistelusta, joka päättyy jälkimmäisen voittoon.[24] Kutominen on merkittävä osa perinteistä elämää itäisessä Ladakhissa. Sekä miehet että naiset kutovat, eri kangaspuilla.[25] Tyypillisiin pukuihin kuuluvat samettiset gonchat, taidokkaasti kirjoillut liivit ja saappaat sekä hatut. "Ladakh-festivaali" pidetään joka vuosi syyskuussa. Kullalla ja hopealla koristellut esiintyjät ruuhkauttavat kadut turkooseine päähineineen. Munkit käyttävät värikkäitä naamioita ja tanssivat lautasien, huilujen ja trumpettien tahdissa. Jakki-, leijona- ja Tashispa-tanssit kuvaavat ladakhilaisia legendoja ja myyttejä. Festivaalin joitakin kohokohtia ovat rukouslipuilla koristellut buddhalaiset luostarit, thangka-näyttelyt, jousiammuntakilpailut ja hevospoolo.[26]

Jousiammunta on Ladakhissa perinteisesti suosittu urheilulaji. Jousiammuntajuhlia pidetään kylissä kesäkuukausina. Ne ovat kilpailuja, joihin kaikki lähialueen kylät lähettävät joukkueensa. Lajin harjoittamiseen liittyy tarkka etiketti, ja sitä säestetään surna- ja daman-soittimilla (oboe ja rumpu). Poolo, toinen perinteinen laji, on kotoisin Baltistanista ja Gilgitistä. Sen toi Ladakhiin todennäköisesti kuningas Singge Namgyal, jonka äiti oli baltiprinsessa, 1600-luvun puolivälissä.[27]

Ladakhin yhteiskunnan muusta osavaltiosta erottuva piirre on naisten korkea status ja suhteellinen vapautuminen Intian muihin maaseutualueisiin verrattuna. Veljien polyandria ja primogenituuri-perintö, esikoisen etuoikeus perintöön, olivat yleisiä 1940-luvun alkuun saakka, kunnes silloinen Jammun ja Kashmirin hallitus teki ne laittomiksi, vaikka niitä harjoitetaankin yhä joillain alueilla. Toisessa nimellä khang-bu tai "pieni talo" tunnetussa tavassa perheen vanhimmat, heti kun vanhin poika on tarpeeksi kypsä, siirtvät eläkkeelle, ottavat vain tarpeeksi omaisuutta elättääkseen itsensä ja luovuttavat perheen johdon pojalleen.[4]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ladakh Wikimedia Commonsissa