Laatokka

Laatokalle tulevat vallitsevat tuulet etelästä, lounaasta ja lännestä. Järvi sijaitsee merellisen ja mantereisen ilmaston rajavyöhykkeessä. Sille on ominaista molempien ilmastojen säiden lyhytaikainen vaihtelu. Atlantilta tuleva kostea ja lauhkea ilmamassa saa talvella ja kesällä toisinaan väistyä idästä ja kaakosta tulevien mantereisten sääjaksojen tieltä. Vuosittainen keskilämpötila on 0…3 °C. Talvella kylmimmät keskilämpötilat vaihtelevat –8…–10 °C välillä ja lämpimimmät keskikesällä 16…17 °C välillä. Alueen sadanta vaihtelee kuukausittain 550–645 millimetrin välillä. Eniten sataa heinä-syyskuussa ja vähiten helmi-maaliskuussa. Aava järvenselkä nostattaa korkeitakin aallokkoja. Aallot voivat muodostua 5,8-metrisiksi ja aallonvälit 60-metrisiksi [3]. Tuulen aiheuttamat virtaukset kiertävät koko järven. Veden virtausnopeus voi nousta 0,7–1,0 metriin sekunnissa.[4][6]

Laatokan rannikko jäätyy joulukuun alussa ja järven keskusta vasta tammi-helmikuussa. Jää kasvaa yleensä 50–60 senttimetriä paksuksi, mutta saavuttaa rannikoiden läheisyydessä toisinaan metrinkin paksuuden, ja joskus harvoin yli metrin. Lauhoina talvina järvenselkä voi jäädä avoimeksi tai se jäätyy vain lyhyeksi aikaa. Kylminä talvina järvi jäätyy kokonaan. Jäät lähtevät Laatokan järvenselältä maalis-huhtikuun vaihteessa, mutta pisimpään ve viipyvät järven pohjoisrannikolla. Viimeiset jäät sulavat toukokuussa ja kylminä keväinä kesäkuun alussa.[4][2][3]

Päinvastoin kuin Ääninen, joka jäätyy käytännössä joka talvi, on Laatokalla joinakin vuosina jäätön järvenselkä. Viime vuosina (2006–2017) järvenselkä jäi avoimeksi kuutena vuotena. Näinä vuosina on Laatokka ollut jäässä keskimäärin 142 vuorokautta, josta se on ollut kokonaan jäässä keskimäärin 42 vuorokautta. Jäätyminen on kestänyt keskimäärin 65 vuorokautta ja jäänlähtö 35 vuorokautta. Ennätysvuosina Laatokassa on ollut jääpeitettä enimmillään 206 vuorokautta (vuonna 2011) ja vähimmillään 104 vuorokautta (vuonna 2014).[7]

Veden virtaukset ovat jään alla vähäiset (noin 2 cm/s). Järvi on tyypillinen dimiktinen järvi. Vedessä tapahtuu täyskierto syksyisin ja keväisin. Lisäksi järvenselällä esiintyy selvä erilämpöisten vesimassojen rajalinja (engl. thermal bar). Tämä syntyy keväisin veden lämmetessä ja syksyisin veden jäähtyessä, kun hitaasti reagoivan syvän järvenosan ja nopeasti reagoivan matalan osan väliin muodostuu pystysuoraan pohjasta veden pinnalle ulottuva termokliini. Termokliini eristää järven vesimassat toisistaan lyhyeksi aikaa.[4][2]

Laatokan vedenpinnan keskikorkeus on 4,8 metriä mpy. ja vedenkorkeuden äärivaihtelut mahtuvat 3,59 metrin (kuivuusvuosi 1940) ja 6,04 metrin (tulvavuosi 1924) väliin [1]. Vedenkorkeuden vuosittaiseksi keskimääräiseksi vaihteluksi ilmoitetaan 0,70 metriä [4], mutta suurimmillaan se on ollut kolme metriä [2]. Vedenpinta on korkeimmillaan kesä-heinäkuussa ja alimmillaan joulu-tammikuussa. Vedenkorkeuteen voivat vaikuttaa lisäksi ilmanpaineen vaihtelut, kova tuuli ja esimerkiksi seiche, jonka jaksonaika Laatokassa olisi sen laskukaavan mukaan, suunnasta riippuen, 2–6 tuntia.[2]

Se on säännöstelemätön järvi, mutta siihen laskevat vesireitit, Olhavanjoki, Syväri ja Vuoksi, ovat vesivoimatalouden puitteissa säännöstelyjä.[1] Laatokan ympäristössä vuotuinen keskimääräinen sadanta on 610 millimetriä [2], mutta se vaihtelee eri ilmansuunnilla. Laatokan länsipuolella se vastaa Suomen sadantaa eli 550–650 mm, itä- ja eteläpuolella se ylittää 800 mm ja pohjoispuolella 600–650 mm.[1]

Laatokan valuma-alueen pinta-ala on 259 000 km² ([2] tai 250 600 km² [3]). Järveen tulee vettä 77,2–89,9 km³ vuosittain. Järven tilavuus on noin 910 km³ (tai 908 km³ [4]), ja kun huomioidaan haidunta (noin 3,0 km³ [4]), saadaan veden keskimääräiseksi viipymäksi 12,3 vuotta. Tämä tekee Laatokasta selvästi läpivirtausjärven. Laatokassa on vettä yli kolme kertaa Suomen järvien sisältämä vesimäärä. Järvestä poistuu Nevan kautta hieman vähemmän vettä kuin Nevasta mitataan sen alajuoksulla, eli keskivirtaamana ilmoitettuna noin 2 500 m³/s [10]. Suurin mitattu menovirtaama on ollut 4 510 m³/s ja pienin 687 m³/s.[1][3]

Laatokassa elää yli 60 [1] luonnonvaraista kalalajia ja uhanalainen laatokannorppa, joita esiintyy noin 5 000 yksilöä [4]. Vuoden 2017 lopulla perustettiin laaja, 1 220 neliökilometrin laajuinen Laatokan saariston kansallispuisto järven länsiosiin.[11]

Laatokassa on kalastettu aina kotitarpeeseen, mutta Pietarin läheisyys on varmasti vaikuttanut ammattikalastajien varhaiseen tulemiseen alueelle. Esimerkiksi 1950-luvulla saatiin vuosittain saaliiksi noin 1 500–6 700 tonnia kalaa, 1960-luvulla 2 000 tonnia ja 1980-luvulla 5 000 tonnia, mutta nykyään on saalismäärissä laskeva trendi. Vuosina vuosina 2003–2009 saatiin saaliiksi 622 tonnia lohta ja taimenta.[1][4]

Yleisiä kalalajeja ovat ahven, hauki, kiiski, kivennuoliainen, kolmipiikki, kuha, kuore, kymmenpiikki, lahna, made, muikku, mutakala, mutu, nahkiainen, pasuri, rantanuoliainen, salakka, seipi, siika, sorva, särki, säyne, törö ja vimpa. Edellisiä lajeja vähälukuisempia ovat ankerias, harjus, härkäsimppu, järvilohi, kirjoeväsimppu, kivisimppu, miekkasärki, pikkunahkiainen, purotaimen, ruutana, suutari, taimen, toutain ja turpa. Harvinaisia lajeja ovat monni, sampi, sapa ja sulkava.[12]

Laatokan poikki kulkee kiteisen kallioperän ja sedimentien muodostaman kallioperän välinen rajavyöhyke. Kiteinen kallioperä muodostuu graniitista, gneissistä, pygmatiitista ja liuskekivestä, jonka peittää ohut jääkaudenaikainen moreenikerrostuma. Siirryttäessä etelään päin jää kiteinen kallioperä syvemmälle ja sitä peittävät geologisesti nuoremmat sedimenttikivilajit eri-ikäisinä kerroksina.[5]

Jääkaudella ja etenkin sen loppuvaiheessa Fennoskandian mannerjäätikkö levittäytyi Suomen yli itään ja kaakkoon päin. Mannerjäätikkö levittäytyi Laatokan yli ja sen ohentuneessa reunassa vaikuttivat monet eriaikaiset jäätikkövirrat ja virtauskielekkeet. Jääkauden kylmimmässä vaiheessa 18 000–20 000 vuotta sitten toimi Suomen itäosista alkanut Karjalan jäätikkövirta, joka toimitti jäätä Baltian maihin ja Valko-Venäjälle asti. Kun jääkauden kylmin vaihe taittui ilmaston lämpenemisen takia, alkoi mannerjäätikön peittämä alue kutistua ja jäätikön reuna lähestyi Laatokkaa kaakosta päin. Noin 14 000 vuotta sitten sijaitsi jäätikön reuna Laatokan kaakkoispuolella ja jäätikön sulamisvedet alkoivat virrata kohti lounasta ja siellä avautunutta Baltian jääjärveä. Allerødin interstadiaalin aikana reuna vetäytyi kohti Kaakkois-Suomea ja paljasti nykyistä Laatokkaa vaiheittain. Maanpainuma, jonka raskas jäätikkö oli aiheuttanut, oli Suomenlahden seudulla painanut maaperää noin 300 metriä nykyista alemmaksi. Maankohoaminen oli jo tässä vaiheessa pienentänyt painaumaa merkittävästi ja jäljelle jääneeseen painaumaan kerääntyi vettä muodostaen lyhytikäisen Laatokan jääjärven. Lopulta jäätikön reuna vetäytyi 14 000–12 000 vuotta sitten asemaan, jossa Baltian jääjärven vesi pääsi tunkeutumaan Laatokan painaumaan asti. Kun nuorempi dryaskausi 11 560–12 700 vuotta sitten pysäytti jäätikön vetäytymisen lähes tuhanneksi vuodeksi, jäi Laatokan alue Baltian jääjärvessä muinaisen Suomenlahden perälle syväksi lahdenpohjukaksi. Silloinen rantaviiva sijaitsi kannaksen maastossa 50–60 metrin korkeudella. Karjalankannaksen korkeat mäet muodostivat lahdensuulle saariston, jossa jatkuvan ja nopean maankohoamisen seurauksena saarien lukumäärä samalla kasvoi kun rantojen saaret maatuivat mantereeseen. Ympäristön kasvillisuudessa olivat pensaat, varvikot ja ruohot valtalajeja ja maisema oli arotundraa. Laatokan alueen pohjalle kerrostui tässä vaiheessa kerroksellista savea.[18][19][20]

Samalla, kun maankohoaminen oli nykyistä voimakkaampaa, laski Baltian jääjärvi äkillisesti 25–28 metriä noin 11 600 vuotta sitten. Varsin pian Laatokka eriytyi omaksi järvekseen, jonka lasku-uoma ylitti Karjalankannaksen laskien nykyiseen Viipuriin. Laatokka oli siten kuroutunut omaksi järvekseen, jonka vesi purkautui kannaksen yli virtaavassa salmessa tai joessa. Tilanne tulisi jatkumaan samanlaisena 7 000 vuotta. Itämeren Yoldiavaiheen aikana valtamerien kohoaminen nosti myös Itämeren altaan vettä ja salmet tulvivat vettä myös Laatokan altaaseen. Kuitenkin maankohoamisen vuoksi vedenpinnan korkeus ja samalla Laatokan alueen rannat laskivat tänä aikana alemmaksi. Rantojen kasvillisuus oli muuttunut tundraksi. Tähän aikaan tunnetaan kannakselta ensimmäisiä ihmistoiminnan merkkejä. Antrean verkkolöytö yhdessä muiden esineiden kanssa kertovat kalastajista, jotka toimivat noin 11 200-10 250 vuotta sitten kannaksen salmessa. Alueella vallitsi tunturikoivikko, johon alkoi etelästä levitä sekaan muita puulajeja.[18][19][20]

Maankohoamisen epätasaisuus Itämeren alueella johti lopulta siihen, että Itämeren lasku-uoma valtamereen meni umpeen ja sen vedenpinta alkoi kohota. Tämän Ancylusvaiheeksi kutsutun Itämeren vaiheen aikana vesi tulvi hitaasti takaisin kannakselle ja liitti Laatokan uudestaan Itämeren yhteyteen kapean salmen kautta. Vedenkorkeus oli kannaksella tuolloin 25 metrin korkeudella ja Itämeren vesi ylitti silloin kannaksella sijainneen Heinjoen vedenjakajavyöhykkeen. Laatokan alueella sen etelärannat olivat ehtineet kohota korkealle ja ne jäivätkin vedenpinnan yläpuolelle. Järvialtaasta jäi veden alle noin kolme neljäsosaa nykyisestä vesialueesta. Järven pohjoisosien nopeampi maankohoaminen kuitenkin tasoitti vähitellen tilannetta Itämeren Litorinavaiheen aikana. Kannaksella sijainnut lasku-uoman kynnys kohosi koko ajan enemmän kuin järven eteläosat. Seurauksena oli Laatokan järvialtaan kallistuminen kohti etelää ja sen eteläisen rantaviivan siirtyminen samaan suuntaan. Vuoksen synty noin 6 000 vuotta sitten (aikaisempi kirjallisuusarvio on 5 700 vuotta sitten) avasi Saimaalle uuden laskureitin, joka johdatti sen vedet kaakkoiseen suuntaan ja osaksi Laatokan vesireittiä. Laatokan vedenpinta, joka oli tuolloin 20–23 metrin korkeudella, kohosi rajusta purkauksesta johtuen lyhyeksi aikaa muutaman metrin. Laatokka jatkoi kuitenkin laskuaan Suomenlahteen Heinjoen kautta Viipuriin.[18][20][21][22][23]

Epätasainen maankohoaminen jatkui koko ajan ja se siirsi etelärantojen rantaviivan ohi Laatokan nykyisen rantaviivan. Lopulta järvialtaan tulviminen noin 3 300 vuotta sitten (1359 eaa.) nosti vedenpinnan Porogissa yli Laatokan vedenjakajan. Vesi purkautui pehmeän maakerroksen läpi lounaaseen päin ja kulutti Nevalle lasku-uoman. Purkaus laski Laatokan vedenpintaa noin 10 metriä (jopa 12 m) ja vanha lasku-uoma Viipuriin katkesi. Sitä käytti vielä Vuoksi, joka laski bifurkaatiojokena sekä Viipuriin että Laatokkaan. Vanha Vuoksen lasku-uoma kuivui lopullisesti vuonna 1857, jolloin Vuoksen vedet johdatettiin Suvannon läpi Kiviniemen Sakkolassa kaivetulla kaivannolla. Kaivannosta muodostui nykyinen Taipaleenjoki. Koska järven laskukynnys sijaitsee nyt etelässä, johtaa epätasainen maankohoaminen vedenpinnan alenemiseen järven pohjoisrannikolla.[18][20][21][22][23]

Myöhäisemmät huomaamattomat tapahtumat, kuten aallokko ja veden virtaukset ovat vaikuttaneet järven pohjaan. Pohjoisosien syvyyksiin on pohjalle vajonnut tuhansien vuosien ajan hienoa savea ja eloperäistä ainesta pehmeäksi sedimentiksi. Eteläosien matala vesipatja on altistanut pohjan sedimentit aallokolle ja veden virtauksille niin, että pohjan maa-aines on karkeampaa ja kivisempää. Täällä voi tavata rannikolla hiekka- ja sorarantoja, joilla esiintyy kivikoita. Jokien tuomat lietteet peittävät nämä muodostunat jokisuistojen edustalla.[24]

Pääartikkeli: Laatokan valuma-alue

Laatokkaan laskevia suuria järvivesistöjä ovat luoteesta Suomen puolelta Laatokkaan laskeva Vuoksen vesistö ja Venäjän puolelta koillisen suunnasta Äänisestä vesiä tuova Syvärin vesistö. Etelästä Venäjän puolelta Laatokkaan laskee valuma-alueeltaan laaja Olhavanjoen vesistö. Pienempiä Suomen puolelta alkavia, Karjalan tasavallassa Laatokkaan laskevia vesistöjä ovat Hiitolanjoen, Kiteenjoen–Tohmajoen ja Jänisjoen vesistöt. Karjalan tasavallassa kokonaan nykyisellä Venäjän alueella Laatokkaan laskevat Tulemajoki, Miinalanjoki ja Uuksunjoki. Leningradin alueella Laatokkaan laskevia pienempiä jokia ovat Naasianjoki, Lavajoki, Murjajoki, Seltikanjoki, Säsjoki ja Vuoleenjoki.

• Laivasto-osasto K
• Suomen Laatokan-laivasto
• Gardariki
• Eymundin saaga

• Austr í Görðum: tulkintoja viikinkiajalta (venäjäksi)
• Nestorin kronikka. (Povest’ vremennyh let.) Dmitri Sergejevitš Lihatšovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut Marja-Leena Jaakkola. Kuvittanut Mjud Metšev. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19828-5.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Laatokka Wikimedia Commonsissa

• Ylen Elävä arkisto: Laatokan ympäri henkilöautolla huristellen
• Austr í Görðum: tulkintoja viikinkiajalta(venäjäksi)
• Vanhan Laatokan historia
• Linnoituksen yksityiskohtia
• Linnoituksen arkeologisia kaivauksia 2013 (venäjäksi)
• Linnoituksen arkeologisia kaivauksia eri vuosilta (venäjäksi)