Laakakirves

Kirveellä on esiintymisalueellaan erikielisiä vastineita: ruots. flatyxa, saks. flachbeil ja engl. flat axe.[6][7][4]

Neoliittisella kivikaudella otettiin kupari uutena materiaalina käyttöön samalla periaatteella kuin kivimateriaali. Luonnonkuparista valmistettiin takomalla kivikirveen muotoisia työvälineitä, jotka vartettiin puuvarteen vanhalla tavalla sitomalla ne kiinni. Tämä on tapahtunut ensimmäiseksi Lähi-idässä, Anatoliassa tai Kaukasuksella noin 3000 eaa. tai myöhemmin. Kun kuparia opittiin valamaan, saatettiin kirveenterää vielä takoa valun jälkeen ja lisäksi lämpökarkaista ennen käyttöä. Kuparin plastisuudesta johtuen valaminen mahdollisti kehittämisen edelleen, ja sama kehitys jatkui siirryttäessä kuparista pronssiin.[6][4][5]

Oscar Montelius selvitti pronssikirveiden kehitysvaiheet Skandinavian pronssikaudella jo 1800-luvun puolella. Ensimmäinen reunuskirveeseen johtanut työkirveen tyyppi oli laakakirves, jonka terä oli lähes tasapaksua kupari- tai pronssilevyä. Laakakirveen terän pitkä perä työnnettiin varteen halkaistuun rakoon ja sidottiin narulla kiinni. Ratkaisu ei ollut kovin hyvä, sillä tällä tavalla puuvarsi halkeaa helposti ja iskettäessä terä kääntyy lopulta vinoon. Vinoon kääntymistä ehkäistiin reunuksilla, valamalla varren sivuille pienet korokkeet. Nyt puuvarsi sai reunuksista tukea eikä terä enää iskettäessä kääntynyt vinoon. Voidaankin sanoa, että reunuskirves on laakakirveen kehitysmuoto, joka ei poikennut aluksi kovinkaan paljon laakakirveestä. Ongelmaksi jäi vielä puuvarren halkeaminen. Sitä yritettiin ehkäistä valamalla varren puoliväliin olka. Olka otti vastaan iskun eikä antanut puuvarren liikkua eteenpäin. Kokeiltaessa tätä kirvestä, on senkin huomattu halkaisevan puuvarsia. Lopullinen ratkaisu varren halkeiluun oli putkikirves.[1][2]

Nykyisessä Romaniassa ja Bulgariassa Tonavan alajuoksulla sekä Prutin ja Dnestrin varsilla, ja Karpaattien länsipuolella Unkarissa, Slovakiassa ja Tšekissä, käytettiin kuparikirveitä piikirveiden rinnalla 4500–3800 eaa. Ensimmäinen löytö, jossa oli selvästi käytetty kuparimalmista valmistettua kuparia, on ajoitettu 4850 eaa. Kuparisten laakakirveiden käyttö levisi Gumelniţa-Karanovon, Varnan, Tripoljen, Lengyelin ja Bodrogkeresztúrin kulttureissa. Romanian ympäristön pronssikausi alkoi 2500–2200 eaa. Ezeron kulttuurissa, jolloin kaikki valmistajat siirtyivät käyttämään pronssia.[8][9][7]

Brittein saarilla alkoi metalliesineiden valmistaminen 2500–2200 eaa., jolloin ensimmäisten esineiden jälkeen niiden määrä lisääntyi hitaasti. Silloin valmistetut kuparikirveet olivat laakakirveitä ja matalareunuksisia reunuskirveitä, jotka Stuart Needham luokittelee luokkiin 1–4. Noin 2200 eaa. alkaen kirveetkin valmistettiin pronssista, joka oli silloin keksitty. Luokka 5 onkin jo täysin kehittynyt reunuskirves, joita alkoi esiintyä 1800 eaa.[10][11]

Ruotsin Malmöstä löydetystä Pilen kätkössä oli 12 reunuskirvestä ja yksi oli laakakirves. Se on ajoitettu Skandinavian pronssikauden periodille I eli 1700–1500 eaa.[12][13][4]

• 
  Arseniikkikuparista valmistetut laakakirveet Naxoksesta (Kéros-Sýros-kulttuuri), ajoitettu 2700–2200 eaa.
• 
  Laakakirves Kyprokselta, ajoitettu 2400–1350 eaa.
• 
  Laakakirves Pohjois-Saksan Wildeshausenista
• 
  Espanjalainen kuparinen laakakirves (vasen) Espanjan Asturiasista
• 
  Laakakirves Britanniasta Herefordshiresta, ajoitettu 2150–1500 eaa.
• 
  Käytössä kulunut laakakirves Britanniasta Pohjois-Lincolnshiresta, ajoitettu 2150–1500 eaa.
• 
  Hamarapäinen laakakirves Britannian Cornwallista, ajoitettu 2150–1500 eaa.
• 
  Leveä- ja kaarevateräinen laakakirves Britannian Powysista, ajoitettu 2000–1700 eaa.
• 
  Kapeateräinen laakakirves Britannian Herefordshiresta, ajoitettu 2050–1700 eaa.
• 
  Leveäteräinen laakakirves Britannian Wrexhamista, ajoitettu 1800–1100 eaa.

• Evans, J.: The Ancient Bronze Implements, Weapons and Ornaments of Great Britain and Ireland. London: Longmans and Co., 1881
• Laux, Friedrich: Die Äxte und Beile in Niedersachsen. Teil 1. Flach-, Randleisten- und Absatzbeile., julkaisussa Prähistorische Bronzefunde. (Abt. 9, Bd. 23), Stuttgart, 2000, ISBN 3-515-07177-6