L.A. Woman

Albumin työstö alkoi joulukuussa 1970. Rupeamaan liittyi paljon ongelmia. Sessioita yritettiin aloittaa Los Angelesin Sunset Sound -studiossa, mutta siihen mennessä The Doorsin kaikki albumit tuottanut Paul A. Rothchild ei ollut tyytyväinen yhtyeen uuteen materiaaliin, vaan kutsui sitä ”hissimusiikiksi”. Lopulta hän ilmoitti yhtyeelle vetäytyvänsä tuottajan tehtävästä. Rothchild on myöhemmin kritisoinut erityisesti solisti Jim Morrisonia, jota ei tuntunut kiinnostavan mikään.[4]

Uudeksi tuottajaksi ilmoittautui äänittäjä Bruce Botnick, jonka mielestä levytysprosessia tulisi yksinkertaistaa. Hänen ehdotuksestaan yhtye vuokrasi Wally Heider Studiosin siirrettävän äänityskaluston, joka siirrettiin yhtyeen harjoitustilaan Santa Monica Boulevardille. Levyn äänittämisellä harjoitteluolosuhteissa tavoiteltiin rentoa tunnelmaa. Miksauspöytä sijoitettiin yläkertaan manageri Bill Siddonsin toimistoon.[5] The Doorsilla oli ollut tapana äänittää albumit 16-raitatekniikalla, mutta Botnickin ehdotuksesta L.A. Woman nauhoitettiin kannettavilla 8-raitalaitteilla.[6]

Botnickin ideasta yhtyeen jäsenille annettiin äänityksissä enemmän vastuuta. Hän ei myöskään vaatinut heiltä kappaleissa paria ottoa enempää. Kappaleet äänitettiin pääosin samanaikaisesti – ”livenä”.[6] Jim Morrison on kertonut L.A. Womanin työstämisestä:

»Teimme ensimmäisen levyn (The Doors) noin kymmenessä päivässä. Sen jälkeen kaikkien levyjen tekeminen vei aina vain kauemmin viimeiseen levyyn (Morrison Hotel) asti, johon meni yhdeksän kuukautta. Tällä levyllä astuimme äänityspaikalle ja purkitimme biisin päivässä. Se oli uskomatonta, osittain se johtui siitä että palasimme alkuperäiseen instrumentaatioon: vain me neljä ja basisti. Käytimme Elviksen basistia...[6]»

Albumilla soittavat sessiomuusikkoina basisti Jerry Scheff ja rytmikitaristi Marc Benno, joiden vaikutuksen on sanottu tehneen The Doorsin soitosta täyteläisempää ja tiukempaa.[7] Scheff oli Elvis Presleyn basisti, jonka soitto on L.A. Womanilla vahvasti esillä.[1] Benno oli puolestaan texasilainen blueskitaristi, joka työskenteli myöhemmin Leon Russellin, Eric Claptonin ja Lightnin’ Hopkinsin kanssa.[6] Bennon palkkaamisen ideana oli se, että Robby Krieger pystyisi keskittymään paremmin soolokitaraosuuksiin eikä rytmikitaroita tarvitsisi erikseen päällekkäisäänittää.[8]

L.A. Woman on The Doorsin albumeista blues-painotteisin, ja jotkin sen kappaleet edustavat kyseistä tyyliä.[2] Jim Morrison kertoi, että yhtye halusi tällä levyllä palata musiikillisille juurilleen.[3] L.A. Womanin blueskappaleet ”Been Down So Long”, ”Cars Hiss by My Window” ja ”Crawling King Snake” äänitettiin kaikki saman päivän aikana niin kutsutussa ”Blues Day” -sessiossa.[9] Bluesin levyttäminen oli erityisesti Jim Morrisonin toive.[8]

The Doorsin manageri Bill Siddons on kuvannut L.A. Womania hyvin vaistonvaraiseksi albumiksi, joka oli tarkoituksella edeltäjiään suorasukaisempi. Vuonna 1969 ilmestyneellä The Soft Parade -albumilla yhtye oli hänen mielestään mennyt hienosäädössä liian pitkälle, mutta L.A. Womanista tuli esikoislevy The Doorsin tyylinen: raaka ja yksinkertainen.[6]

L.A. Woman ilmestyi 27. huhtikuuta 1971.[1] Albumin julkaisi Elektra Records vinyyli- ja C-kasettiformaatissa. Yhdysvaltain ja Britannian vinyylipainoksissa oli alun perin pyöristetyt kulmat. Etukannessa oli asetaattikankainen ikkuna, johon oli kiinnitetty mustavalkoinen kuva yhtyeestä. Itse levy oli keltaisessa sisäpussissa, joka loi taustavärin yhtyekuvalle. Myöhemmät painokset on julkaistu yksinkertaisemmilla kansilla.[18]

Albumi nousi Yhdysvaltain Billboard 200 -listalla yhdeksänneksi.[19] Siitä myönnettiin kulta- ja platinalevyt huhtikuun 1971 aikana. Vuonna 1987 albumi ylitti tuplaplatinarajan.[20] Alankomaissa L.A. Woman nousi listaykköseksi kahden viikon ajaksi.[21] Top 10:een albumi ylsi Australiassa, ja top 20:een Kanadassa ja Norjassa.[22][23][24]

L.A. Womanin ensimmäinen CD-versio ilmestyi vuonna 1984.[18] Maaliskuun 27. päivänä 2007 julkaistiin remasteroitu painos, joka sisälsi bonusraitoina ennenjulkaisemattomat kappaleet ”Orange County Suite” ja ”(You Need Meat) Don’t Go Further”,[25] ja tammikuun 24. päivänä 2012 40-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi bonuslevyn. Siinä oli kappaleiden vaihtoehtoisia versioita sekä ennenjulkaisemattomat kappaleet ”She Smells So Nice” ja ”Rock Me”.[26] 40th Anniversary Edition nousi listalle Yhdysvalloissa, Belgiassa, Espanjassa, Italiassa ja Sveitsissä.[27][28][29][30][31]

Listasijoitukset

1971:

Valtio	Korkein sijoitus	Listaviikot	Nousu listalle	Lähde
Alankomaat	1.	21	5.6.1971	[21]
Australia (Go-Set)	9.	25	28.8.1971	[22][32]
Yhdysvallat (Billboard 200)	9.		1971	[27]
Kanada	11.		15.5.1971	[23]
Norja	15.	7	viikko 42/1971	[24]
Britannia	28.	4	31.7.1971	[33]
Länsi-Saksa	32.		1971	[24]

Myöhemmät ajankohdat:

Valtio	Korkein sijoitus	Listaviikot	Nousu listalle	Lähde
Ranska	4.	8	3.10.2003	[34]
Yhdysvallat (Top Pop Catalog)	6.		2012	[27]
Yhdysvallat (Billboard 200)	9.		2012	[27]
Ranska	32.	10	24.5.1991	[34]
Belgia (Flanderi)	50.	3	4.2.2012	[28]
Espanja	57.	2	29.1.2012	[29]
Italia	63.	1	9.2.2012	[30]
Sveitsi	69.	1	5.2.2012	[31]
Britannia	73.	1	20.4.1991	[35]
Ranska	89.	8	5.2.2011	[36]

[39]

• The Doors & Ben Fong-Torres: The Doors. Like, 2008. ISBN 978-952-01-0068-1.