L’ultimo uomo della terra

On vuosi 1968. Tohtori Robert Morgan (Price) elää maailmassa, jossa kaikki muut jäljellä olevat ihmiset ovat pandeemisen taudin seurauksena muuttuneet vampyyriä muistuttaviksi olennoiksi, jotka eivät siedä auringonvaloa, peilejä tai valkosipulia. Olennot vainoavat Morgania, mutta ne ovat heiveröisiä, hidasälyisiä ja -liikkeisiä. Morganin elämä on päivästä toiseen samanlaista: hän herää aamulla, tuhoaa päivällä kaikki löytämänsä vampyyrit, vahvistaa talonsa suojia tulevan yön varalle, ja vetäytyy sitten yöksi kotinsa suojiin.

Pimeän laskeuduttua vampyyrit raahautuvat piiloistaan Morganin talolle ja pyrkivät sisälle. Morgan yrittää hukuttaa ulkoa kuuluvan mekkaloinnin musiikin alle. Hän kuluttaa aikaansa juopotellen ja kaitafilmien kanssa entistä perhe-elämäänsä muistellen. Takaumien kautta käy ilmi, kuinka Morganin lapsi ja vaimo kolme vuotta aiemmin sairastuivat tautiin ja kuolivat. Taudin leviämisen hillitsemiseksi armeija poltti kaikki vainajat, mutta Morgan oli pitänyt vaimonsa sairastumisen ja kuoleman salassa ja hautasi hänet itse. Vaimo oli herännyt kuolleista ja käynyt Morganin kimppuun.

Eräänä päivänä yksinäisyydestä kipeästi kärsivä Morgan näkee ulkona koiran, ja yrittää saada sen kiinni. Koira pakenee, mutta ilmestyy myöhemmin Morganin ovelle. Morgan ottaa koiran hoiviinsa, mutta pian käy ilmi, että myös koira on saanut tartunnan.

Myöhemmin Morgan on hautaamassa vaarnalla lävistämäänsä koiraa, kun hän äkkää päivänvalossa naisen. Nainen pelästyy Morgania ja pakenee, mutta Morgan saa hänet kiinni ja vakuuttuneeksi siitä, ettei ole tälle vaaraksi. Morgan vie Ruth-nimisen naisen kotiinsa, mutta alkaa epäillä, että myös tämä on saanut tartunnan.

Lopulta Ruth myöntää kantavansa tautia ja kuuluvansa kaltaistensa ryhmittymään, joka pyrkii perustamaan uuden sivilisaation taudinkantajien ehdoilla. Heillä on rokote, jolla tauti pysyy hallinnassa, eivätkä he ole Morganin tähän saakka kohtaamien vampyyrien kaltaisia ihmisraunioita. Ruth oli lähetetty vakoilemaan Morgania, jolla on vampyyrintappajan legendaarinen maine päivänvaloa karttavien taudinkantajien parissa.

Kun Ruth nukkuu, Morgan siirtää tähän omaa vertaan. Morganin hypoteesi on, että hän on välttynyt taudilta, koska häntä oli aikoinaan purrut tartunnan saanut lepakko, minkä seurauksena hänelle kehittyi immuniteetti. Ruthin herättyä Morganin hypoteesi osoittautuu paikkaansapitäväksi: verensiirto on parantanut Ruthin. Morgan uskoo, että muutkin Ruthin kaltaiset voidaan nyt parantaa, mutta vain hetkeä myöhemmin Ruthin ryhmittymän muut jäsenet hyökkäävät talolle.

Morgan taistelee jahtaajiaan vastaan ja pakenee lopulta kirkon suojiin. Siellä hyökkääjien keihäs lävistää hänet. Morgan haukkuu hyökkääjiä kummajaisiksi ja julistaa olevansa viimeinen ihminen ennen kuin kuolee alttarille.

Elokuva poikkeaa joiltain osin romaanista johon se perustuu. Romaanin päähenkilö on Robert Neville, ammatiltaan tehdastyöläinen; elokuvassa Robert Morgan on tiedemies. Elokuvan vampyyrit muistuttavat hitaudessaan enemmän sittemmin zombielokuvissa tyypillisiksi muodostuneita zombeja kuin perinteisiä vampyyrejä, romaanissa ne sen sijaan kykenevät juoksemaan ja kiipeilemäänkin. Romaanissa Nevillen löytämä koira on paljon arempi ja saa kuljeksia vapaasti.

Päähenkilön suhde Ruthiin on erilainen, eikä kirjassa tapahdu verensiirtoa. Parannuskeinoa ei ole näköpiirissä, vaikka Nevillekin yhä toivoo löytävänsä sen. Kirjassa Ruth pakenee kun käy ilmi, että hänellä on tartunta. Ruthin väki saa Nevillen kiinni vasta useita kuukausia myöhemmin, ja kirja päättyy hieman ennen Nevillen teloitusta, kun Ruth antaa hänelle pillereitä itsemurhaa varten.

Tuottaja Anthony Hinds oli alkujaan ostanut Mathesonin romaanin elokuvaoikeudet Hammer-tuotannolle. Matheson kirjoitti käsikirjoituksen, mutta se ei läpäissyt sensuuria Britanniassa, joten Hinds myi sen Robert Lippertille. Lippert lupaili Mathesonille, että elokuvan ohjaisi Fritz Lang, mutta elokuvan ohjasikin lopulta Sidney Salkow. Budjetti pidettiin pienenä teettämällä kuvaukset pääosin italialaisella työvoimalla Italiassa.

L’ultimo uomo della terra ei menestynyt juurikaan ilmestymisensä aikaan, mutta myöhemmin sitä on alettu arvostaa yhtenä lajityyppinsä klassikoista. Esimerkiksi Film Threatin indie-elokuva-arvostelija Phil Hall kutsuu L’ultimo uomo della terraa kaikkien aikojen parhaaksi Vincent Price -elokuvaksi.[1]

Cinefantastiquen Steve Biodrowski sen sijaan kritisoi elokuvaa sen huonolaatuisesta jälkiäänityksestä ja muista pienen budjetin näkymisistä, mikä jätti hänen mukaansa harrastelijamaisen vaikutelman ja heikensi tarinan tehoa.[2] Chicago Readerin Jonathan Rosenbaum vertasi elokuvaa Charlton Hestonin tähdittämään uusintaversioon (Viimeinen mies, 1971) sarkastisesti, pitäen jälkimmäisen päihittämistä melko mitättömänä meriittinä.[3]

Tekijäkaartista Vincent Price tiettävästi piti L’ultimo uomo della terraa parempana kuin Viimeistä miestä.[2] Richard Matheson ei pitänyt elokuvasta, mutta saadakseen osansa sen tuotosta hänen piti antaa nimensä tekijäluetteloon, joten hän käytti salanimeä ”Logan Swanson”, joka oli hänen vaimonsa äidin tyttönimen ja hänen oman äitinsä tyttönimen yhdistelmä. William P. Simmonsin haastattelussa Matheson kertoo olleensa pettynyt elokuvaan, vaikka se noudattelikin jotakuinkin hänen kirjansa tarinaa. Hänen mielestään Vincent Price oli sopimaton valinta päärooliin, vaikka Matheson arvostikin suuresti tämän näyttelijäntaitoja.[4]

George A. Romero on sanonut suoraan rosvonneensa Night of the Living Deadin käsikirjoituksen idean Mathesonin romaanista.[5] Kriitikoiden mukaan Romeron elokuvan zombit ovat myös selvästi ottaneet vaikutteita L’ultimo uomo della terran vampyyreistä.[6][7]

• The Last Man on Earth Internet Archivessa
• Monstrous Movie Music -yhtiön julkaisema The Last Man on Earth -elokuvamusiikkilevy