Färsaarten parlamentti

Färsaarten parlamentin historia ulottuu todennäköisesti 800-luvulle, jolloin viikingit asettuivat saarille. Ensimmäiset maininnat siitä ovatn Färsaarelaisten saagassa vuodelta 1200. Alkuvaiheissa seoli skandinaavinen ting, jossa talonpojat pystyivät kommentoimaan päätöksentekoa. Kuningas Maunu VI Lainparantajan uudistusten jälkeen siitä tuli løgting, jossa oli 36 valittua edustajaa. Løgtingilla oli lainsäädännöllinen valta, ja se oli yhteydessä kuninkaaseen ja tämän edustajiin.[2]

Norja yhdistyi 1380 Tanskan kanssa, mutta sillä ei ollut välittömästi vaikutuksia Färsaarten parlamenttiin. Kuningas Kristian V:n hallintoaikana løgtingiä laajennettiin, ja siinä oli jatkossa 48 edustajaa. Parlamentin jäsenten kausi kesti vain vuoden, joten vaihtuvuus oli suurta. Løgtingin jäsenet eivät olleet enää niin kokeneita, mikä vähensi sen merkitystä ja kasvatti tanskalaisten virkamiesten vaikutustavaltaa.[2]

Kielin rauhassa 1814 Tanska ja Norja erotettiin toisistaan mutta Färsaaret jäivät Tanskalle. Kaksi vuotta myöhemmin Løgting lakkautettiin ja Färsaarista tuli Tanskan lääni. Maaherran vastuulla oli jatkossa yksin päättää Tanskan lakien määräämisestä Färsaarille. Løgting perustettiin färsaarelaisten pyynnöstä uudestaan vuonna 1852. Se oli lähinnä neuvoa-antava elin, ja siinä oli 18 valittua jäsentä. Maaherralla ja tuomiorovastilla oli paikka parlamentissa, ja maaherra toimi sen puheenjohtajana. Løgtingin jäsenmäärää kasvatettiin 22:een vuonna 1906. Maaherra menetti paikkansa puheenjohtajana ja tuomiorovasti paikkansa parlamentissa vuonna 1923.[2]

Toisen maailmansodan jälkeen Løgtingin ja Tanskan kansankäräjien edustajat neuvottelivat Färsaarten asemasta. Saarilla järjestettiin vuonna 1946 kansanäänestys itsenäisyydestä. Itsenäisyyden kannattajat voittivat täpärästi, mutta kuningas Kristian X hajotti Färsaarten parlamentin, ja uusien vaalien jälkeen itsenäisyyttä vastustavat saivat enemmistön. Uusi parlamentti neuvotteli Tanskan kanssa, ja keskustelujen seurauksena Färsaarille myönnettiin 1. huhtikuuta 1948 laaja itsehallinto.[3]

Itsehallintolain astuttua voimaan parlamentin asema muuttui merkittävästi. Sillä oli ollut aiemmin vain neuvoa-antava rooli, siitä tuli lakiasäätävä elin. Itsehallintolaki antoi Färsaarten parlamentille toimivallan useissa Färsaarten sisäpolitiikkaan liittyvissä asioissa, mutta esimerkiksi puolustus- ja ulkopolitiittinen valta säilyi Tanskan kansankäräjillä.[4]

Viimeisimmissä paikallisparlamentin vaaleissa (fäär. Løgtingsvalið) kannatustaan kasvattivat Unionipuolue ja Kansanpuolue. Sosiaalidemokraatit, tasavaltalaiset ja itsehallintolaiset sen sijaan menettivät kukin yhden paikan. Äänestysaktiivisuus oli 89,8%.[5] .

Uusia puolueita olivat Färsaarten puolue (Føroyaflokkurin) ja Kannabisaloite (Framtakið fyri rættinum at velja kannabis), joista kummankin kannatus jäi alle 1% eivätkä ne saaneet paikkoja parlamentissa.[5]

Vaalitulosten pohjalta muodostettiin kolmen puolueen (Unionipuolue, Kansanpuolue ja Keskustapuolue) voimin porvarillinen hallitus, jonka pääministerinä toimii Bárður á Steig Nielsen (unionistit).[6] Ministereitä ABH-hallituksessa (kirjaimet tulevat puolueiden ns. vaalikirjaimista) on seitsemän, joista Unioni- ja Kansanpuolue saivat kummatkin kolme ja Keskustapuolue yhden salkun.[7]

Keskustapuolue jätti hallituksen lokakuussa 2022, kun sitä edustava ulkoministeri Jenis av Rana erotettiin virastaan. Syynä tähän olivat av Ranan kielteiset kommentit Søren Pape Poulsenin, avoimesti homoseksuaalin miehen, mahdollisesta noususta Tanskan pääministeriksi. Hallitus menetti keskustapuolueen lähdettyä enemmistönsä ja ilmoitti järjestävänsä ennenaikaiset vaalit 8. joulukuuta 2022.[8]

• Rólantsson, Óla Jákup: The Faroe Islands. Reykjavík: Carol Nord, 2000. ISBN 9979-9404-3-3.