Elias Lönnrot

Elias Lönnrotin syntymäkoti Paikkarin torppa Sammatissa.

Lönnrot syntyi Sammatissa Paikkarin torpassa vuonna 1802 kylänräätäli Fredrik Johan Lönnrotin ja hänen vaimonsa Ulrika Wahlbergin neljäntenä lapsena. 1800-luvulla Suomessa oli hankalaa saada koulusivistystä, mutta Eliaksen vanhin veli Henrik Johan Lönnrot huomasi veljensä kiinnostuksen kirjallisuutta kohtaan ja päätti lähettää hänet Tammisaaren pedagogioon lokakuun lopussa vuonna 1814. Lönnrot kävi 1816–1818 Turun katedraalikoulua, missä hän oppi muun muassa ruotsia ja latinaa, jota hän vielä kolme lukuvuotta koulussa oltuaankin puhui kankeasti ja virheellisesti.[7][8]

Talous oli nuorella opiskelijalla tiukoilla. Hän hankki rahansa ompelemalla vaatteita ja kiertelemällä ympäriinsä laulavana teininä. Ilmeisesti Lönnrot myös menestyi opinnoissaan, mikä tulee ilmi koulun papereista ja koulutoveri Israel Weurlanderin muisteluksista. Rahat eivät silti riittäneet, ja Lönnrotin oli pakko lopettaa koulunkäynti; on myös mahdollista, että lähtö johtui uskosta parempiin menestysmahdollisuuksiin toisaalla.[9] Sammatin kappalaisadjunktin (eli kappalaisen apulaisen) Johan Lönnqvistin avulla Lönnrot pääsi vuonna 1820 opiskelemaan Porvoon lyseoon. Epävarman rahatilanteen takia Lönnrot päätti pian muuttaa Hämeenlinnaan, jossa apteekkari Lorenz Johan Bjugg palkkasi latinaa osaavan apteekkarioppilaan. Pian kuitenkin piirilääkäri Johan Erik Sabelli ja Hämeenlinnan triviaalikoulun rehtori Henrik Långström järjestivät Lönnrotin opiskelemaan rehtorin johdolla itsenäisesti ja työsopimus apteekissa lopetettiin.[10]

Elias Lönnrot.

Långström kirjoitti Lönnrotille vuonna 1822 päästötodistuksen, joka antoi nuorelle opiskelijalle mahdollisuuden jatkaa opintojaan Turun Akatemiassa. Samoihin aikoihin samaan oppilaitokseen kirjautuivat opiskelemaan myös Johan Ludvig Runeberg ja J. V. Snellman.[6] Lönnrot hankki tuloja kotiopettajana, ensin nimismies T. M. Höckertin luona Eurajoella^lähde? ja sitten turkulaisen professorin Johan Agapetus Törngrenin luona[11]. Kirurgian ja synnytysopin professori Törngren asui kesäisin Laukon kartanossa. Lönnrotille ja Törngrenin perheen välille syntyi tiivis suhde. Törngrenin vaimo ja Lönnrot pitivät yllä kirjeenvaihtoa rouva Törngrenin kuolemaan asti. Juuri Törngrenien luona Lönnrotin kiinnostus runoja ja suomen kieltä kohtaan heräsi.

Lönnrot valmistui filosofian kandidaatiksi 1827. Nykyistä pro gradua vastaavan latinankielisen maisterin väitöskirjan aihe oli "Väinämöinen, suomalaisten Jumala". Väitöskirja käsitteli jo käytössä olevia Väinämöis-runoja ja tuli johtopäätökseen, että Väinämöinen oli asunut Pohjois-Suomessa. Väittelijän preesenssinä (praesens) eli kustoksena toimi professori Reinhold von Becker. Vaikka 16-sivuinen ja kesken lauseen päättyvä väitöskirja oli laadittu maisterintutkintoa varten, promovoitiin Lönnrot 11. kesäkuuta 1827 filosofian tohtoriksi ja vapaiden taiteiden maisteriksi.[12]

Filosofian kandidaatin tutkinnon jälkeen Lönnrot aloitti lääketieteen opinnot. Opinnot jatkuivat Turun palon jälkeen vuonna 1828 Helsingissä. Odotellessaan opetuksen aloittamista Helsingissä Lönnrot päätti tehdä ensimmäisen runonkeruumatkansa. Matka alkoi huhtikuussa ja suuntautui Hämeeseen ja Savoon. Matkareitti ulottui kuitenkin Pohjois-Karjalaan ja Valamoon saakka. Matkan kohokohdaksi osoittautui Juhana Kainulaisen kohtaaminen Kesälahdella. Lönnrot kirjoitti muistiin Kainulaisen lauluja ja loitsuja kolmen päivän ajan.[13] Retkeltä Lönnrot kirjoitti matkapäiväkirjan nimeltä Vaeltaja (ruots. Vandraren), jossa hän kuvaa suomalaisten elintapoja. Lönnrot päätti matkansa syyskuussa Laukkoon mukanaan yhteensä 6 000 säettä. Syksyn hän vietti Laukossa järjestellen keruutuloksiaan painokuntoon. Täällä hän kuuli myös vienankarjalaisen laukkukauppiaan laulavan hänelle eeppisiä runoja. Näin hän sai uuden todisteen siitä, mistä runolaulua parhaiten voisi tavoittaa.[13] Lönnrot kokosi ja julkaisi keruumatkansa tuotoksista neljä Kantele-vihkoa. Tuotokset julkaistiin omakustanteina vuosina 1829–1831. Tarkoitus oli julkaista vielä viides teos, mutta se jäi julkaisematta, koska oli syntynyt suunnitelma yhtenäisestä eepoksesta.[6]

A. W. Linsenin pilakuva Lönnrotista hänen ollessaan keruumatkoillaan vuonna 1847. Lönnrot oli noussut alemmasta säädystä ylempään säätyyn, mutta kulki paljain jaloin. Kuvan tekstissä lukee Unus homo nobis currendo restituit rem (Yksi ainoa mies meille juoksemalla korjasi kaiken).

Lönnrot jatkoi matkansa jälkeen lääketieteen opintoja Helsingissä, mutta hänen rakkain harrastuksensa oli edelleen työ kansanrunojen parissa. Hänen tavoitteenaan oli tallentaa vanhoja suomalaisia kansanrunoja ja edistää suomen kielen käyttöä. Tätä asiaa varten perustettiin alkuvuonna 1831 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jota Lönnrot oli mukana perustamassa. Seura tuki Lönnrotin kansanrunouden keruu- ja julkaisutoimintaa. Lönnrot aloitti toisen runonkeruumatkansa toukokuussa vuonna 1831. Matka kuitenkin keskeytyi koleraepidemian takia, ja viranomaiset kutsuivat Lönnrotin takaisin Helsinkiin [6] hoitamaan kolerapotilaita apulaislääkärinä Kaartin lasaretissa Hietalahdessa.[14]

Lönnrotista tuli 14. joulukuuta 1830 lääketieteen kandidaatti ja 4. toukokuuta 1832 lääketieteen lisensiaatti.[12] Runsas kuukausi myöhemmin 20. kesäkuuta 1832 hänet promovoitiin tohtoriksi, kun hänen väitöskirjansa oli hyväksytty viittä päivää aiemmin.[15][12] Väitöskirja Om Finnarnes magiska medicin oli ainoastaan 16-sivuinen. Lönnrot teki väitöskirjansa suurella kiireellä, koska halusi välttämättä olla mukana yliopiston promootiotilaisuudessa. Promootio oli erityisen juhlallinen, sillä yliopiston päärakennus vihittiin samaan aikaan käyttöön. Lönnrot on tiettävästi Suomen yliopistohistoriassa ainut "autopromootion" eli itsepromootion tehnyt: promootion lopussa hän asetti itse tohtorinhatun päähänsä ja poimi pöydältä miekan käteensä.[12] Väitöskirjansa esipuheessa Lönnrot huomauttaa, että kirjoitus on osa laajempaa tutkimusta, jonka hän aikoo julkaista myöhemmin. Täydellinen tutkielma ilmestyi vuonna 1842 sarjassa Finska Läkaresällskapets Handlingar, vasta aloitetun sarjan ensimmäisenä artikkelina.[5]

Lönnrot haki vuonna 1832 vakituista työpaikkaa. Suomi oli jaettu 25 lääkäripiiriin, joiden virat olivat useimmiten täyttämättä. Lönnrot toivoi saavansa sellaisen paikan, josta hän pystyisi tekemään myös runonkeruumatkoja. Tammikuussa 1833 hän haki piirilääkärin sekä linnanlääkärin virkoja Kajaanista. Aiemmin hän oli toiminut lääkärinä Oulussa, jossa hän kohtasi vaikeuksia kokemattomuuden takia. Oulussa raivosi nälänhädän lisäksi lavantauti. Lönnrotin esimies Herman Carger kuoli myös lavantautiin. Alueella oli myös iso- ja tulirokkoa. Samoja kulkutauteja oli myös Kajaanissa, jossa oli tuolloin alle 400 asukasta. Kajaanissa ei ollut edes sairaalaa, jossa potilaita olisi voitu hoitaa. Lönnrot sairastui itsekin lavantautiin, jota hän poti kuusi viikkoa. Helsingissä hänen luultiin jo kuolleen.[16]

Lönnrot ja hänen perheensä 1860-luvulla.

Lönnrotin mielialoja voidaan tutkia tehokkaasti hänen laajan kirjeenvaihtonsa ansiosta. Hän ei päässyt irtautumaan työstään muutoin kuin virkavapaiden aikaan. Kajaanin-aikanaan hän ehti keruumatkat Karjalaan, Pohjoisen napapiirin alueelle, Kuolan niemimaalle ja Viroon. Merkittävimpiä Kalevalan runojen lähteitä ovat Lönnrotin Vuonnisen kylässä tapaamat Ontrei Malinen ja Vaassila Kieleväinen sekä latvajärveläinen Arhippa Perttunen.[6]

Tautien ennalta ehkäiseminen oli Lönnrotin mukaan halvempaa ja yksinkertaisempaa kuin tautien hoitaminen. Hän kirjoitti vuonna 1839 julkaistun Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri -kirjan.[6] Kirjassa Lönnrot korostaa raittiuden, hygienian ja rokotusten merkitystä. Lönnrot myös ymmärsi, että oli tärkeää, ettei asuttu liian ahtaasti ja että imeväisille annettiin rintamaitoa. Lönnrotin ajan lääketiede ei tuntenut vielä bakteereja eikä viruksia eikä osannut selittää sairauksia niistä johtuviksi. Niinpä hän selitti useimpien tautien syiksi siivottomuuden ja huonon ravinnon.[17]

Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista ilmestyi kahdessa osassa 1835–1836. Lönnrot jatkoi edelleen keräysmatkojaan ja Kanteletar ilmestyi kolmena kirjana 1840. Kalevalan toinen, täydennetty painos, ilmestyi vuonna 1849. Siihen sisältyi myös muiden keräämää aineistoa. Kouluopetuksessa ja käännöksissä käytetään jälkimmäistä versiota.[6]

Elias Lönnrot työskenteli ja vietti paljon aikaa Tartossa ollessaan Friedrich Robert Faehlmannin luona osoitteessa Ülikooli 21 ("Yliopistonkatu 21"). Paikallisen Elias Lönnrotin seuran vuonna 1994 paljastamassa muistokyltissä lukee viroksi: Tässä talossa työskenteli Kalevalan luoja Elias Lönnrot kesäkuusta joulukuuhun 1844. Nykyään rakennuksessa toimii tiede- ja kulttuurilehti Akadeemian toimitus.

Lönnrotin viimeinen tutkimusmatka suuntautui Viron- ja Liivinmaalle eli Viroon, jonne hän lähti 24. kesäkuuta 1844.[15][18] Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka matkusti kielitieteellisen ja folkloristisen tutkimusten vuoksi eteläisen sukukansan maille, ja siten merkittävä modernin ajan suomalais-virolaisten suhteiden kehittäjä. Jo vuonna 1841 SKS oli ilmoittanut virolaiselle veljesseuralleen Viron oppineiden seuralle (Õpetatud Eesti Selts) Lönnrotin saapuvan piakkoin Viroon. Vuoden 1843 lopulla Lönnrot oli koonnut Suomen Kansan Arwoituksia -teokseen 135 virolaista arvoitusta.[19][20]

Tallinnasta Lönnrot matkasi pian Kuusaluun, jossa tapasi viron kieliopin julkaisseen pastori Eduard Ahrensin. Kuusalusta matka jatkui etelään Koeruun, jossa hän viipyi viikon. Varsinaiseen pääkohteeseensa eli yliopistokaupunki Tarttoon hän saapui 9. heinäkuuta 1844. Lönnrot majoittui Tarton yliopiston piirustuskoulun johtajan August Matthias Hagenin luo ja ystävystyi Friedrich Robert Faehlmannin kanssa. Miehillä oli paljon yhteistä: Faehlmann oli Viron oppineiden seuran puheenjohtaja, yliopiston professori, viron kielen lehtori, lääkäri ja aloittanut jo vuonna 1833 Viron kansalliseepoksen Kalevipojan kokoamisen. Faehlmann opetti Lönnrotille viroa, ja he työskentelivät yhdessä kirjakieleen sekä ortografiaan liittyvissä kysymyksissä. Faehlmann vei Lönnrotin Viron oppineiden seuran kokouksiin. Lönnrot piti seurassa 2. elokuuta 1844 vertailevan esitelmän suomen ja viron kielen sanojen taivutuksista. Samana päivänä hänet valittiin seuran kunniajäseneksi.[19]

Lönnrot viipyi Tartossa 28. elokuuta asti, jolloin hän aloitti 46 päivää kestäneen matkan Pohjois-Liivinmaalla eli Etelä-Virossa yöpyen majataloissa ja pappiloissa välttäen moisioita, koska katsoi saksalaisten sortavan virolaisia talonpoikia. Hän tekikin tarkkoja huomioita virolaistalonpoikien heikosta asemasta. Lönnrot matkasi aivan nykyisen Latvian rajan tuntumaan. Pisimmän ajan eli 10 päivää hän vietti Rõugessa, jonka kirkkoherra Carl Reinthal kehui Lönnrotin hyvää viron kielen taitoa ja kielellistä lahjakkuutta. Võrussa Lönnrot tapasi parin tunnin ajan Friedrich Reinhold Kreutzwaldia, mutta miesten välit jäivät etäisiksi. Matkaltaan hän palasi Tarttoon, jossa jatkoi sanastojen kokoamista ja kielellisiä tutkimuksiaan.[19]

Lönnrot lähti Tartosta paluumatkalle Suomeen vasta 10. joulukuuta 1844 lähes puolen vuoden vierailun jälkeen. Koska tuohon aikaan laivayhteys Suomen ja Viron välillä katkaistiin talveksi, Lönnrot joutui matkustamaan maitse Pietarin ja Viipurin kautta Helsinkiin, jonne hän saapui vasta tammikuun lopulla 1845. Paluumatkallaan hän kuitenkin onnistui keräämään Inkerinmaalla Kattilan kylässä vatjalaislaulaja Anna Ivanovnalta ennätykselliset 2 500 säettä.[19]

Lönnrotista tuli Viron kirjallisuuden seuran (Eesti Kirjanduse Selts) kirjeenvaihtajajäsen 24. maaliskuuta 1845.[15]

Lönnrot väitteli filosofian tohtoriksi vielä kerran, kun hän julkaisi 14. toukokuuta 1853 historiallis-kielitieteellisestä osastolta kielitieteen väitöskirjansa nimeltä "Om det Nord-Tschudiska Språket" ("Pohjoistšuudilaisesta kielestä"). Tämä Lönnrotin neljäs väitöskirja oli 53-sivuinen perinpohjaisesti suomen ja vepsän kieltä vertaileva tutkimus.[21]

Lönnrotin hautajaissaattue koululta Sammatin kirkolle 3. huhtikuuta 1884. Arkkua kantavat Helsingin yliopiston eri osakuntien edustajat.[22]

Vuosina 1854–1862 Lönnrot toimi Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (Helsingin yliopiston) toisena suomen kielen professorina (edeltäjä Matthias Alexander Castrén, seuraaja August Ahlqvist).[6][23]

Omien lasten joukossa Lönnrotit kasvattivat holhokkeinaan orvoiksi jääneitä sukulaisten ja ystävien lapsia, kuten lääketieteen professori Erik Alexander Ingmanin orvoiksi jääneet tyttäret Evan ja Annan vuodesta 1858.[6] Lönnrotin vaimo kuoli tuberkuloosiin vuonna 1868. Vuodesta 1854 perheessä asui Lönnrotin veljentytär Wilhelmiina, joka hoiti taloutta ja lapsia. Vaimon kuoleman jälkeen tyttärien kasvattajaksi hankittiin Sofi Louise Perander. Tytöillä oli myös kotiopettajia. Vuoteen 1878 asti perhe asui kesät Sammatissa, mutta talvet Helsingissä tyttärien koulunkäynnin takia.[10]

Lönnrot kuoli synnyinpaikkakunnallaan Sammatissa vuonna 1884. Lönnrot oli halunnut hautajaisistaan vaatimattomat, mutta niistä tuli kuitenkin varsin suurelliset. Sammatin koululta Helsingin yliopiston eri osakuntien edustajat kantoivat arkun Sammatin kirkolle. Osakuntien edustajina arkkua kantoivat mm. Onni Hallsten, Matti Äyräpää ja osakuntien seppeleitä kantoivat Y. K. Yrjö-Koskinen ja A. H. Kallio.[22] Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustajat kantoivat arkun kirkosta haudalle, ja seppelien lasku kesti myöhäiseen iltaan asti. Ylioppilaskunnan Laulajat lauloivat haudalla Suomen laulun ja Maamme-laulun.[10]

• 
  Elias Lönnrotin ja hänen perheensä hauta Sammatissa.
• 
  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pystytti 1886 haudalle muistomerkin, jossa on kanteleen kuva.

Ylivoimaisesti parhaiten Lönnrot tunnetaan Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, kokoamisesta. Vanha Kalevala on runokokoelma, jossa on yhteensä 32 runokoostetta ja 12 078 säettä.[24] Uudessa Kalevalassa, eli toisessa painoksessa, on 22 795 säettä, jotka on jaettu 50 runoon. Kalevalan sisarteoksena pidetään Kanteletarta, joka ilmestyi yhdeksän vuotta Kalevalaa aikaisemmin eli vuonna 1840. Ennen Kalevalaa hän julkaisi useita niin sanottuja esiteoksia (Kts. Kalevalan runojen kerääminen ja julkaiseminen).[6]

Lönnrot oli ajatellut tehdä useita yhtenäisiä pienoiseepoksia. Suunnitelma kuitenkin muuttui runonkeruumatkoilla saatujen tietojen mukaan. Lönnrotin pyrkiessä saamaan selville kansanrunojen aikajärjestystä ja luontevan jäsentelyn, hän noudatti myös taiteellista näkemystään yhdistellen eri runonlaulajien antamia aineksia ja sepittämällä itse säkeistöjä. Kansanrunojen katkelmien väliin hän rakensi kokonaan uusia runoja eri aineksista ja vaihtoi henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä piirteitä. Lönnrot uskoi kansanrunojen tapahtumien olleen todellisia historiallisia tapahtumia ja että niiden sisältö oli ajan mukaan säilynyt samana, vaikka muoto oli muuttunut erilaiseksi. Vanha Kalevala, Kalevalan ensimmäinen painos, rakentuu kahden kansan, Kalevalan ja Pohjolan, vastakkainasetteluun. Kalevalan julkaisun jälkeen syntyi kansallinen innostus. Varsinainen Suomen kansalliseepos on Kalevalan toinen painos eli uusi Kalevala.[6]

Lönnrot tunnetaan runoilijana myös yksittäisten runojen käännösten tekijänä. Hän teki runoja myös virsien pohjalta. Lönnrotin runoja ovat muun muassa ”Neijon laulu” eli ”Kultani kukkuu, kaukana kukkuu”. Hän myös käänsi ruotsiksi kansanrunoutta ja suomensi taiderunoutta, niin Homerosta kuin Johan Ludvig Runebergiäkin.[6]

1854 Lönnrotin tutkimuksessa Ueber den Enare-Lappischen Dialekt esiintyi ensimmäisen kerran inarinsaamen kieli painetussa kirjallisuudessa.[25]

Lönnrot valittiin suomenkielisen virsikirjakomitean jäseneksi vuonna 1863 ja hän tuli sen johtajaksi. Hän ryhtyi uudistamaan suomalaista virsirunoutta jo 1847, jolloin hän julkaisi suomenkielistä virsilaulua koskevat ideansa Litteraturbladet-lehdessä. Lönnrot julkaisi virallisten komiteaehdotusten lisäksi kymmenkunta omaa virsikorkelmaa.[26] Vuoden 1886 virsikirjan virsistä 17 oli Lönnrotin omia virsiä, 64 oli hänen suomentamiaan ja 25 virressä oli Lönnrotin kirjoittamia säkeistöjä. Hänen nimiinsä on kirjattu yhteensä 206 virttä. Sata vuotta nuoremmassa virsikirjassa, vuodelta 1986, Lönnrotin itse kirjoittamia virsiä oli jäljellä yhdeksän ja näiden lisäksi kuutisenkymmentä virttä, joita Lönnrot oli mukana tekemässä.[10] Kaksi hänen kirjoittamaansa virttä on myös käännetty ruotsiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ruotsinkieliseen virsikirjaan (1986).

Lönnrot oli itse varsin etevä muusikko. Hän kehitti suomalaista musiikkisanastoa ja teki kanteleenrakentajana mullistavan keksinnön, kromaattisen kanteleen. Lönnrot kehitti myös yksinkertaisen numeroilla ilmaistavan nuottijärjestelmän.[6]

Suomen kirjakieli oli ennen Lönnrotia lähes samalla tasolla kuin Mikael Agricolan luotua sen lähes 300 vuotta aiemmin. Agricolan uskotaan käyttäneen noin 6 000–8 000 sanaa. Lönnrot julkaisi eläkepäivillään vuonna 1880 Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan, joka käsitti yli 200 000 sanaa.[24] Teos oli hyvin merkittävä tuon ajan suomen kielelle; sitä voi verrata 1950-luvun Nykysuomen sanakirjaan, jossa oli vain tuhat sanaa enemmän.[6]

Lönnrot loi vahvan pohjasanaston eri tieteenaloille sekä yleiskieleen. Hän kehitti muun muassa lääketieteen, oikeustieteen ja kasvitieteen sanastoa. Lönnrotin keksimiä sanoja ovat muun muassa kansallisuus, kirjallisuus, kuume, laskimo, valtimo, muste, pöytäkirja, esitys, itsenäinen, kieltolaki, mietelmä, monikko, yksikkö, sivistys, sopimus, tasavalta, toisinto ja äänioikeus.[24]

Lönnrot kirjoitti lehtiin noin 60 vuoden ajan. Lisäksi hän avusti useita lehtiä ja oli Mehiläisen, Litteraturbladin ja Oulun Wiikko-Sanomien vastaava päätoimittaja [24] sekä toimi lehtimiehenä yli 40 vuoden ajan.[6]

Lönnrot oli ensimmäisiä, jotka kykenivät kirjoittamaan ja puhumaan sujuvasti sekä suomeksi että ruotsiksi. Hän tuotti valistavia suomenkielistä kirjoituksia suomalaisille talonpojille, mutta samalla ruotsinkielisiä tieteellisiä julkaisuja ruotsinkieliselle sivistyneistölle.[6]

Mehiläinen oli ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti sekä viides suomeksi ilmestynyt lehti.[24] Yleistajuisia kirjoituksia hän julkaisi Oulun Wiikko-Sanomissa ja J. V. Snellmanin toimittamassa Maamiehen Ystävässä.[6]

Lönnrot oli ammatiltaan lääkäri ja valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta. Opinnot hän oli aloittanut Turun Akatemiassa, mutta Turun palon jälkeen oppilaitos siirrettiin Helsinkiin. Ennen valmistumistaan hänet määrättiin koleraepidemian aikaan kesken runonkeruumatkansa Helsinkiin hoitamaan potilaita Hietalahden lasarettiin. Sairaalassa oli 40 vuodepaikkaa, jotka olivat kaikki täynnä. Myös Lönnrot sairastui epidemian aikana, mutta parani. Hän myös huomasi, että herrasväestä hyvin harva sairastui koleraan. Ansioidensa vuoksi Lönnrot sai Venäjän keisarilta kunnianosoituksen, briljanttisormuksen.[6]

Lönnrotin elinaikana lääketiede kehittyi varsin huomattavasti. Akateemista opetusta ja tutkimusta olivat siihen asti hallinneet spekulatiiviset opit. Opit saattoivat aiheuttaa toimenpiteitä, jotka nykytietämyksen mukaan olivat joko merkityksettömiä tai vahingollisempia kuin itse hoidettava tauti. Vielä 1800-luvulla oli käytössä antiikista peräisin oleva hoitokeino, suoneniskentä. Suoneniskennän ja kuppauksen tarkoituksena oli poistaa likaiseksi luultu veri. Ruumiita puhdistettiin myös oksennusaineilla. Hypnotisoinnilla, homeopatialla ja luonnonfilosofialla oli vielä ajoittain vahva asema, mutta Lönnrotin aikana menetelmiin suhtauduttiin kriittisemmin.[16]

Lönnrot vältti opiskeluaikoinaan pahimman indoktrinaation, mutta vielä tuolloinkaan ei osattu hoitaa tai määritellä tauteja. Lääketieteen tärkeimmät läpimurrot, kuten vastustuskyvyn ja bakteerien keksiminen, tapahtuivat vasta Lönnrotin jälkeen.[16]

Lönnrotin aikoihin harrastettiin hyvin paljon taikuuteen pohjautuvaa taudin hoitoa. Lönnrot sai vaikutteita luonnonfilosofiasta, mutta moderniutensa hän osoitti suhtautumalla suoneniskentään kielteisesti, vaikkei koululääketiede menetelmää ollutkaan hylännyt. Lönnrotin mukaan psyykellä oli suuri merkitys somaattisissa sairauksissa ja voimakkaat psyykkiset kokemukset saattoivat parantaa potilaan taudista. Nykyään tiedetään, että aineet tai menetelmät, joilla ei ole objektiivisesti katsoen merkitystä tautiin, voivat vaikuttaa myönteisessä mielessä tautiin tai jopa parantaa sen (kts. lumelääke). Lönnrotin sanotaan pitäneen eniten kirurgisista töistä, joissa hänen sanotaan myös olleen varsin hyvä. Hänen kerrotaan poistaneen mulkosilmän, jossa oli kasvain.[16]

Lönnrot oli saanut hyvin vähän opetusta kliinisestä lääketieteestä. Varsinaisesta lääketieteestä hän ei tiennyt juuri mitään. Vaikka Lönnrot oli synnynnäinen tiedemies, hänellä ei ollut minkäänlaista kokemusta kokeellisesta tieteestä.[16]

Raittius oli Lönnrotin mukaan terveellistä ja viinan sijasta olisi hyvä juoda kaivovettä. Hän perusti myös Pohjolan ensimmäisen raittiusyhdistyksen, jonka ensimmäinen sääntöluonnos perustui täysraittiuteen.[16]

Homeopatia oli Lönnrotin mukaan täyttä hölynpölyä.[16] Hän toimi aktiivisesti terveydellisen ja hygieenisen kansanvalistuksen puolesta. Hänen mukaansa sairauksien ennaltaehkäisy oli yksinkertaisempaa ja halvempaa kuin niiden parantaminen. Erityisesti ennaltaehkäisyn hyvät puolet tulisivat esiin pienissä ja köyhissä maissa kuten Suomessa. Lönnrot puhui rokotuksen puolesta ja kiersi rokottamassa ja tarkastamassa rokotuksia kansan keskuudessa.[27]

Lönnrot muistetaan myös ensimmäisen suomenkielisen kasvion, Flora Fennica (suom. Suomen kasvisto), kokoamisesta. Flora Fennica ilmestyi vuonna 1860. Teos herätti myös ulkomaalaisen tiedeyhteisön kiinnostuksen. Se oli ensimmäisen suomenkielisen kasvion lisäksi ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen teos.[28] Teos on 1 240 sivua pitkä ja käsittää noin 900 näytettä, 650 kuvaa, 450 näköispainossivua sekä täydellisen hakemiston. Herbaarion kasvit kattavat hyvin laajan otannan kasvistosta; harvinaisuuksista aina peltojen rikkaruohoihin. Kasvistossa on myös kasveja, jotka ovat hävinneet kokonaan tai selvästi harvinaistuneet Suomen luonnossa. Lönnrot uudisti teoksensa helmikuussa 1866. Uuden painoksen hän oli tehnyt Thiodolf Saelanin kanssa.[5]

Flora Fennica perustuu ruotsalaisen Carl Hartmanin kaksi vuotta aiemmin julkaisemaan kasvioon, Handbok i Skandinaviens Flora. Lönnrot käänsi kasvion suomenkieliseksi ja sovelsi sen Suomen kasvillisuutta vastaavaksi. Työssä häntä auttoi William Nylanderin ja Thiodolf Saelanin vuotta aiemmin julkaisema Herbarium Musei Fennici -luettelo. Lönnrot noudatti luettelon mukaista kasvimaantieteellistä jakoa ilmoittaessaan kasvien esiintymispaikkoja. Lönnrot dokumentoi samalla kasvioonsa joukon harvinaisia kasvilajeja Itä-Karjalasta asti. Suomenkielistä kasvitieteellistä kirjallisuutta oli hyvin vähän, joten Lönnrotin piti aloittaa kasvien nimeäminen tyhjän päältä. Flora Fennica on Lönnrotin kasvitieteellisten julkaisujen pääteos. Hän kuitenkin julkaisi vuonna 1858 luettelon, jonka nimi oli Kasvikon oppisanoja. Tähän hän kokosi itse luomaansa kasvitieteellistä sanastoa.[29][30]

Vaikka Lönnrotilla ei ollut minkäänlaista koulutusta kasvitieteeseen, hän oli parempi kuin moni aikansa ammattilainen.[28] Perusteellinen perehtyminen tärkeimpiin kasvisystematiikan julkaisuihin oli Lönnrotin hyvän kielitaidon ansiota. Lönnrotin omassa kirjastossa oli kolmisenkymmentä kasvitieteellistä teosta. Lisäksi hän lainasi muuta kirjallisuutta yliopiston kirjastosta.[30]