Latvialaiset

Ensimmäiset ihmiset tulivat Latviaan noin 10 500 vuotta sitten. Tältä ajalta on löydetty nuolenkärkiä, kaapimia ja erilaisia teräaseita. Ensimmäiset asukkaat elivät metsästyksellä ja keräilyllä. Erityisen tärkeä asema riistana oli peuralla.[7] Pohjois-Euroopan laajin tunnettu kivikautinen hautausalue on löydetty Mazsalacan kaupungin lähettyviltä Pohjois-Latviasta. Paikka on noin 7 000 vuotta vanha.[8] Ilmaston lämmetessä metsien määrä lisääntyi ja riistalajien määrä kasvoi. Eniten metsästettiin hirveä, majavaa ja villisikaa. Ensimmäiset merkit kalastuksesta ovat peräisin mesoliitiselta kivikaudelta.[9] Neoliittisella kaudella Latviaan levisi niin sanottu Narvan kulttuuri. Myöhemmin alueelle tuli vielä kampakeraaminen kulttuuri ja myöhäisneoliittisella kaudella vielä venekirveskulttuuri. Kampakeraamisen kulttuurin myötä väestö kasvoi merkittävästi. Myöhäisneoliittiselta kaudelta on jälkiä laajamittaisesta sodankäynnistä eri yhteisöjen kesken. Löydöksiin ilmaantui sotakirves ja asutukset alettiin ympäröidä puunrungoista rakennetuilla suoja-aidoilla.[10]

Varhaismetallikausi kattaa pronssikauden 3 500–2 500 vuotta sitten, sekä varhaisimman rautakauden 2 500–2 100 vuotta sitten.Näinä kausina alueelle levisivät pronssi- ja rautaesineet, mutta raaka-aineiden puuttuessa puiset ja luiset esineet säilyivät yleisinä. 2 200 vuotta sitten maanviljelystä ja karjankasvatuksesta tulivat tärkeimmät elinkeinot. Maanviljely kehittyi merkittävästi kaskeamisen myötä. Pronssikauden keskivaiheilla alettiin rakentaa linnavuoria eli linnoitettuja asutuksia, mikä viittaa olojen rauhattomuuteen. Linnavuorilta on löydetty merkkejä pronssin valmistuksesta. Sitä tuli oman tuotannon lisäksi myös Etelä- ja Keski-Euroopasta, mutta myös Skandinaviasta. 500-luvulla Latviaan levisivät rautaiset esineet.[11]

Tērven mäkilinna.

Rautakauden alussa on merkkejä väestön kasvamisesta edelleen. Kylissä asuvien määrä kasvoi ja toisaalta linnavuorissa asuvien määrä väheni. Myöhäisellä rautakaudella aloitettiin varsinaisten linnoitusten rakentaminen. Rautakaudella alkoivat vakiintua erilaiset pienet itsenäiset alueet, joilla oli omat johtajansa.Latvian erilaiset kulttuuriryhmät alkoivat muodostua varhaisella rautakaudella. Ne saatettiin erottaa toisistaan ennen historiallista aikaa lähinnä erilaisten hautatapojen perusteella. Vidzemen, Kuurinmaan ja Latgalen pohjoisosat olivat ilmeisesti itämerensuomalaisen väestön asuttamia, kun taas Väinäjoen eteläpuoli ja osa Latgalea oli balttien asuttamaa.[12] 400–800-luvuilla Latvian alueella alettiin tuottaa laajemmassa mittakaavassa rautaesineitä. 500-luvulla maanviljelyksen käyttöön tuli aura. Metsästyksen ja kalastuksen tärkeys väheni huomattavasti ja ne muuttuivat sivuelinkeinoiksi. Väinäjoki toimi yhteydenpidossa Dneprin alueiden baltteihin, joiden alueelle alkoi levitä slaaveja. Kiinteät yhteydet olivat myös Viroon ja Itämeren kaakkoisrannikoille. 500-luvusta alkaen Latviaan tuli uusia asukkaita, jotka asettuivat asumaan itämerensuomalaisten alueelle Vidzemessä ja Latgalessa. Lisäksi kuurit työntyivät entistä pohjoisemmaksi Kuurinmaalla. Yhteisöjen välillä käydyt sodat lisääntyivät entisestään.[13] Myöhäisrautakaudella Latvian alueen asukkaat järjestyivät niin sanotuiksi muinaismaakunniksi, mikä oli korkein järjestäytymisen aste 1200-luvulle saakka. Alueiden johtajista käytettiin monissa lähteissä latinan kielistä nimitystä rex, eli kuningas. Maakuntia johti paikallisten mahtisukujen keskuudesta valittu vanhin.[14]

Liivinmaan rahvaita piirroksessa 1500-luvulta.

Saksalaisten kiinnostus Baltian alueeseen alkoi 1100-luvulla. Ensiksi saapuivat kauppiaat, mutta heidän perässään tulivat paikallisten käännyttämiseen tähtäävät papit ja munkit. Kauppiaat ja papit saapuivat aluksi Väinäjoen suulle ja sieltä sisämaahan liiviläisten alueelle. Koska liiviläiset kohdattiin ensimmäisenä yleistyi Liivinmaa termi tarkoittamaan myöhemmin koko aluetta. Riiasta tuli valloittajien keskus sen jälkeen kun se perustettiin vuonna 1201. Latvialaisten alistaminen kävi suhteessa esimerkiksi virolaisiin suhteellisen helposti. Latgalen itsenäiset maakunnat alistettiin 1210-luvulla. Kalparitaristo oli vuonna 1209 hyökännyt Latgallien merkittävimmän johtajan Visvaldisin kimppuun liittouduttuaan ensin usean alempiarvoisen paikallisen kanssa. Ritaristo tuhosi Visvaldsin linnan Jersikassa sekä sitä ympäröineen kaupungin. Albert von Buxhövden tarjosi Visvaldikselle mahdollisuutta ryhtyä vasalliksi, mihin tämä suostuikin. Visvald sai alueensa takaisin, mutta jo 1214 Albert pakotti tämän luopumaan niistä. Vuoden 1210 vaiheilla Albert kukisti Viestardsin johtamat semgallit, joista suuri osa pakeni Liettuaan. Vähitellen alistettiin myös kuurit. Kun latvialaiset oli kukistettu heitä käytettiin vielä itsenäisiä virolaisia vastaan. Latvialaisten ja muiden valloitettujen kansojen maat jaettiin Kalparitariston ja piispanistuimen kesken. 1400-luvulla otettiin käyttöön maaorjuus, kun kasvaneesta viljan hinnasta pyrittiin hyötymään mahdollisimman paljon. Liivinmaan sodan aikana ritarikunta hajosi ja sen Latviassa omistamista alueista tuli osa Puola-Liettuaa, lukuun ottamatta vuonna 1561 perustettua Kuurinmaan herttuakuntaa, joka säilytti eriasteien itsemääräämisoikeuden vuoteen 1795 saakka.[15]

Ruotsi valloitti Latvian pohjoispuoliset osat Puolalta vuonna 1629. Puolan alaisuuteen jäi Kuurinmaan herttuakunta ja Latgallian voivodikunta. Vuosien sotimisen jälkeen 1620-luvulla Latviassa oli enää arviolta 200 000 asukasta, kun vielä 1500-luvulla asukkaita oli ollut arviolta 400 000. Ruotsin valloittamalla Liivinmaalla oli noin 50 000 latvialaista, Latgalessa suurin piirtein saman verran ja sodasta vähiten kärsineellä Kuurinmaalla noin 100 000. Eniten kuolleisuutta aiheuttivat ruttoepidemiat 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alussa. Taudit levisivät nopeasti sotapakolaisten mukana.[16] Ruotsin valtiovallalla oli enemmän sananvaltaa Liivinmaalla, kuin Ruotsiin vapaaehtoisesti liittyneessä Viron provinssissa. Ruotsin valtio heikensi saksalaisen aatelin valtaa alueella pyrkiessään liittämään alueen kiinteämmin Ruotsiin. Ruotsi alkoi läänittää Liivinmaan alueita muutamalle Ruotsalaiselle maaseutuaateliselle. Parilla kymmenellä ruotsalaisella oli lopulta hallussaan yli puolet Liivinmaan peltoalasta. Läänitystilat kuitenkin peruttiin 1680- ja 1690-lukujen aikana.[17] Vuosina 1695–97 Latviaan iskivät peräkkäin pahat katovuodet, minkä seurauksena jopa 20 % väestöstä kuoli[18].

Latvia päätyi Venäjälle muiden Ruotsin Baltian omistuksien mukana suuren Pohjan sodan jälkeen Uudenkaupungin rauhassa. Liivinmaa ja Viro saivat säilyttää erikoisasemansa valtauksen jälkeenkin. Kuurinmaa joutui Venäjälle vuonna 1795. Vuonna 1817 Kuurinmaan maapäivillä päätettiin, että talonpojilla oli oikeus vapauteen ja maaorjuus lakkautettiin. Sama toistettiin Liivinmaalla vuonna 1819, mutta Latgalessa vasta vuonna 1861. Latvialaisten kansallisen heräämisen voidaan katsoa alkaneen 1850-luvulla Pietarissa ja Tartossa opiskelleiden keskuudessa. Latvialaiset hakivat tukea Baltian saksalaista ylimystöä vastaan Venäjän slavofiileistä, jotka päästyään valtaan rajoittivat kyllä saksalaisten erityisoikeuksia, mutta alkoivat myös tukahduttaa Latvian kansallista liikettä. 1800-luvun lopussa Latviaan kehittyi monia sosialistisia liikkeitä, joista monet bolsevistuivat vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen.[19]

Ensimmäisen maailmansodan aikana Latvia joutui Saksan joukkojen miehittämäksi. Vuoteen 1915 mennessä he olivat valloittaneet alueet Väinäjoesta etelään ja vuoteen 1918 mennessä koko nykyisen Latvian alueen. Saksalaisten perääntyessä Latvian kansanneuvosto julisti maan itsenäiseksi 18. marraskuuta 1918. Itsenäisyysjulistusta seurasivat kuitenkin neuvostotasavallan julistus 14. marraskuuta samana vuonna ja puna-armeija valtasi koko Latvian. He perääntyivät kuitenkin vuonna 1919, mutta heitä seurasivat saksalaiset, jotka pystyttivät itselleen myönteisen hallituksen. Saksalaisvalloitusta seurasi niin sanottu Landeswehrin sota, jossa virolaiset ajoivat saksalaisjoukot Pohjois-Latviasta Riian edustalle. Sota päättyi ympärysvaltojen välittämään rauhaan. Itsenäisyyden jälkeen suoritettiin maareformi, jossa suurtilallisten maita jaettiin pientiloille.[20] Vuonna 1939 Neuvostoliitto sijoitti joukkojaan Latviaan muiden Baltian maiden ohella uhkavaatimuksen jälkeen. Nämä joukot suorittivat sittemmin Latvian miehityksen vuonna 1940.[21]

Vuonna 1941 NKVD kokosi 15 500 latvialaista kaikista kansallisuuksista, joista suuri osa kyyditettiin Vorkutaan ja Krasnojarskiin. Saksa valtasi toisen maailmansodan yhteydessä Latvian vuoden 1941 aikana. Miehityksen aikana aloittivat toimintansa niin sanotut metsäveljet, jotka jatkoivat toimintaansa neuvostojoukkoja vastaan saksalaisten peräännyttyä suurimmasta osasta Latviaa vuonna 1944. Latvia menetti sotavuosina 20–25 % väestöstään.[22] Yli 200 000 oli paennut neuvostoterroria länteen. Latvialaisia meni muun muassa Ruotsiin, Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Isoon-Britanniaan ja Australiaan. Ulkolatvialaiset toimivat sittemmin aktiivisesti erilaisissa latvialaisissa organisaatioissa.[23] Vuonna 1945 pidätettiin taas 15 000 latvialaista ja niin sanottuihin suodatusleireihin joutui 50 000.[24] Pahempi karkotusaalto iski kuitenkin vuonna 1949, jolloin 140 000–190 000 latvialaista lähetettiin Siperiaan niin sanotuissa maaliskuun kyydityksissä. Samana vuonna aloitettiin maatilojen kollektivisointi. Neuvostoliitosta tulleen maahanmuuton takia latvialaisten osuus väheni heidän omassa maassaan 52 prosenttiin.[25]

Latvia itsenäistyi vuonna 1991. Venäläiset sotajoukot vetäytyivät maasta vuoteen 1994 mennessä. Heti itsenäistymisen jälkeen päätettiin, että Latvian uusiksi kansalaisiksi laskettiin ne, jotka olivat olleet 17. kesäkuuta 1940 Latvian kansalaisia, sekä heidän jälkeläisensä.[26] Ulkolatvialaisten kolmas polvi on käytännössä jo sulautunut ympäröivään kulttuuriin, mutta myös uutta maastamuuttoa on syntynyt, kun hyvin koulutetut latvialaiset ovat muuttaneet muualle parempien palkkojen perässä. Latvian liityttyä Euroopan unioniin vuonna 2003 maastamuutto helpottui entisestään.[27]

Latvialaisten pääelinkeino feodaaliajan lopulle saakka oli maanviljely, jonka jälkeen karjanhoidon merkitys kasvoi merkittävästi. Kaskiviljelys vaihtui varsinaiseen peltoviljelyyn 1000-luvulla. Myöhemmin otettiin käyttöön kesantojärjestelmä ja 1500-luvulla kolmivuoroviljely. Kun moisiot muodostettiin 1500-luvulla ne alkoivat tuottaa maataloustuotteita arkkinoille. Talonpojat tuottivat niitä itselleen sekä maksaakseen veronsa moisioille. Viljellyt kasvit olivat 1700-luvulle saakka pääasiassa viljaa, palkokasveja, pellavaa tai hamppua. Peruna tuli käyttöön 1700-luvulla. Kaupunkien asukasluvun kasvu 1700- ja 1800-luvuilla nosti liha- ja maitotuotteiden markkinoita.[28]

Kalastuksella oli yleensä toissijainen asema, sitä harjoitettiin maatalouden ohella. Kalaa pyydettiin lähinnä omaan käyttöön vaikkakin pieni osa siitä saatettiin myös myydä. Arvokaloihin keskittyneitä kalastajia oli suhteellisen vähän. 1600-luvulta lähtien Kuurinmaan ja Zemgalen moisioissa otettiin käyttöön kalalammikoita, joissa kasvatettiin etenkin karppeja. Metsästys oli kalastuksen tavoin toissijaisessa asemassa. 1500- ja 1600-luvulla moisionomistajat omivat metsästysoikeuden itselleen. Tällöin muodostui myös moisioille työskentelevien metsämiesten ammattikunta, jotka hankkivat riistaa moisioille. He saivat talonpojista poiketen kantaa asetta ja heidät oli vapautettu moision veroista.[29]

Käsityöläisammatit syntyivät jo feodaaliajan alussa. Jotkut käsityöläiset asettuivat kaupunkeihin ja saivat koko elannonsa käsityöläisyydestä, mutta monet heistä harjoittivat käsityöläisammatteja maanviljelyksen ohella. Käsityöläiset työllistyivät esimerkiksi kuitujen, puun ja metallin jalostuksessa. Tekstiilituotteiden valmistus oli yksi kehittyneimmistä käsityöläisammateista. 1700-luvulla kutojien keskittymiä syntyi etenkin pellavan viljelykseen keskittyneille paikkakunnille.[30]

Vanhga latvialainen asumismuoto on kylä, johon kuului tyypillisesti kolmesta useaan kymmeneen taloa. Vidzemessä, Kuurinmaalla ja Kurzemessa tyypillinen kyläasutus hajosi ja asukkaat siirtyivät yksittäistaloihin. Kylämalli säilyi Latgalessa, missä oli enimmäkseen pientiloja. Asumukseen kuului sen asukkaan varallisuudesta riippuen vaihteleva määrä rakennuksia. Vanhin talonpoikaistalon tyyppi on savupirtti, joka oli yksihuoneinen tupa. Tämän tapaisia rakennuksia säilyi 1800-luvulle saakka. 1100-luvulla yleistyi kaksiosainen asumistilaan ja keittiöön jaettu asuinrakennus. Talot voitiin jakaa Itä- ja Länsi-Latvialaiseen malliin muun muassa uunin rakenteen ja eteisen käyttötavan mukaan. Talojen sisustus oli tyypillisesti yksinkertainen. Tärkein sija talossa oli liedellä, jota käytettiin ruuan valmistukseen että talon lämmitykseen. 1800-luvulle asti suurimmassa osassa taloista ei ollut savupiippua, vaan savu poistettiin ovien ja ikkunoiden kautta. Savupiippujen myötä avoliedet korvautuivat muuratuilla uuneilla.[31]

Latvialaisen tanssiryhmän jäseniä kansallispuvuissa vuonna 1949.

Latvialaisten vaatteet on tehty perinteisesti villasta ja pellavasta pohjoisten ilmasto-olosuhteiden takia. Varhaisesta vaatetuksesta on löydetty aineistoa hautalöydöistä. Kudontataito oli pitkälle kehittynyttä jo varhaisfeodaalisella ajalla. Varsinkin ylimystön haudoista tehdyt löydökset ovat hyvinkin runsaita ja esimerkiksi erilaiset korut olivat yleisiä. Löytöjen määrä vähenee saksalaisvalloituksen jälkeen, jolloin latvialainen yläluokka katosi. 1200–1500-lukujen vaatetuksesta tiedetään hyvin vähän. 1500-luvulta 1700-luvulle aineistoa on Saksassa ja Hollannissa julkaistuissa vaatealbumeissa, sekä matkailijoiden kertomuksissa. Tuolloin pukeutumista rajoitti ylimystön pyrkimys säilyttää säätyjen väliset pukeutumiset lakien avulla. Koska talonpoikien liikkuminen alueelta toiselle oli hyvin vaikeaa eri Latvian alueilla kehittyi omalaatuisia pukeutumismalleja. Vaikutuksia tuli kuitenkin usein muilta alueilta siirrettyjen vieraiden kansanryhmien mukana. Esimerkkinä tätä kreevinit, jotka jättivät jälkensä Zemgaleen. Talonpoikien vaatetus voitiin jakaa arki- juhla- ja pyhävaatetukseen.[32]

Latvialaiset ovat uskonnoltaan pääosin luterilaisia ja katolilaisia. Katolilaisuus on keskittynyt etenkin itäiseen Latgalen maakuntaan, jonka väestöä kutsutaan myös latgalleiksi. Lisäksi pienempiä katolilaisia vähemmistöjä on muuallakin Latviassa, esimerkkinä suitit Kuurinmaalla. Kristinusko saapui nykyiseen Latviaan todennäköisesti jo ennen 1000-lukua itäiseen Latviaan. Kristinuskosta oli tullut Kiovan Venäjän valtionusko vuonna 988. Ludzassa on ollut ortodoksinen kirkko 1170-luvulta ja Jersikassa oli vielä 1200-luvun alussa useita kirkkorakennuksia. Läntinen kirkko tuli maahan saksalaisten mukana. Ensimmäinen läntinen kirkko rakennettiin 1180-luvulla liiviläisten alueelle. Baltian ristiretkien jälkeen itäisen kirkon merkitys väheni ja läntisen kasvoi. Riiasta tuli alueen uskonnollinen keskus, sinne rakennettiin useita kirkkoja ja 1400-luvulla sen väestöstä 1,2 % oli papistoa tai munkkeja.[33]

Martti Lutherin aloittama reformaatio levisi Liivinmaalle 1521 ja sen tärkeimmät ajajat kuuluivat saksalaisiin. Luterilainen kirkko aloitti toimintansa samana vuosikymmenenä Riiassa. Saksalainen ritarikunta ja piispat alkoivat menettää ylivaltaansa ja Liivinmaa ajautuikin lopulta kaaokseen. Liivinmaan sodassa muut maat valloittivat Liivimaan alueet. Puola-Liettua otti haltuunsa nykyisen Latvian alueen. Puolalaiset yrittivät tehdä tyhjäksi uskonpuhdistuksen ja he ajoivat alueelle takaisin katolilaisen kirkon menettämää asemaa. Katolilaisuus juurtuikin takaisin etenkin maaseudulle, kun taas kaupungeissa luterilaiset pitivät uskonsa. Luterilaisuus levisi Kuurinmaalle herttua Gotthard Kettlerin valtakaudella, joka teki luterilaisesta kirkosta herttuakunnan valtionkirkon. Ruotsin vallattua alueen 1629 alkoi taas luterilaisen kirkon voittokulku. Latgale pysyi Puolan yhteydessä eikä näin joutunut luterilaisuuden vaikutuksen alaiseksi. Venäjän vallattua alueen suuren Pohjan sodan jälkeen alueelle taattiin uskonvapaus luterilaisille. 1700-luvulla Latviaan levisi pietismi, joka ei saanut juurikaan kannatusta, mutta loi pohjan herrnhutilaiselle herätykselle. Ensimmäiset Herrnhutin lähetit tulivat alueelle 1729. Liike kiellettiin vuonna 1743 papiston ja viranomaisten vastustuksen takia, mutta maanalaista toimintaa jatkettiin. Vuonna 1817 herrnhutilaiset saivat taas toimintavapauden. Toimintaan kohdistettu teologinen kritiikki johti kuitenkin liikkeen surkastumiseen.[34]

1840-luvulla Latviassa ja myös Virossa lähti liikkeelle huhu että ortodoksiseksi kääntyminen voisi parantaa mahdollisuuksia maan saamiseen. Noin 45 000 latvialaista liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Kun asialla ei ollutkaan vaikutusta maan saamiseen noin neljännes palasi luterilaisuuteen. 1800-luvun puolivälistä alkaen Latviaan levisi myös baptismi, joka vaikutti etenkin Kuurinmaalla. Latvialaisten kansallisen heräämisen myötä luterilaisen kirkon piirissä nousi ajatus kansankirkosta. Luterilaista kirkkoa perinteisesti hallinnut saksalaispapisto alkoi menettää otettaan. Huolimatta tästä kehityksestä kristinusko joutui kritiikin kohteeksi etenkin uuden vasemmistolaisen aatteen kannattajien taholta. Kristillinen tapakulttuuri väheni etenkin vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen. Tämän jälkeen kirkon sisällä nousi myös sisäisiä ristiriitoja liberaalien tunnustuksellisten välillä. Vuonna 1930 Latvian väestöstä luterilaisia oli 56 %, katolilaisia 24 % ja ortodokseja 5 %. Katolilaisista etnisiä latvialaisia oli 75 % ja ortodokseista 30 %. Luterilaiset olivat valta-asemassa Vidzemessä, Kuurinmaalla ja Zemgalessa, kun taas katolilaiset ja ortodoksit asuivat pääasiassa Latgalessa, jonka asukkaista vain pieni osa oli luterilaisia. Luterilaisen kirkon asema enemmistön kirkkona vakiintui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta se tosin jakautui latvialaiseen ja saksalaiseen kirkkoon.[35]

Neuvostoliiton miehitettyä Latvian vuonna 1940 rajoitti voimakkaasti kirkon toimintamahdollisuuksia. Esimerkiksi Latvian yliopiston teologinen tiedekunta lakkautettiin. Monet papit kyyditettiin leireille vuoden 1941 kyyditysten aikana. Saksan miehitettyä Latvian kirkko joutui salaisen poliisin valvonnan alle. Neuvostoliiton vallatessa Latvian uudelleen monet latvialaiset ja yli puolet luterilaisen kirkon papistosta pakeni länteen. Suhtautuminen kirkkoon oli kuitenkin lieventynyt Neuvostoliitossa ja voimaan astui esimerkiksi kulttivapaus. Tästä huolimatta esimerkiksi luterilaisia kirkkoja suljettiin Latviassa noin 90. Katolilainen kirkko selviytyi neuvostoajasta paremmin kuin luterilainen. Kirkon elpyminen alkoi 1980-luvulla Neuvostoliiton avautumisen myötä.Elpyminen kiihtyi entisestään Latvian itsenäistymisen myötä. Politiikkaan kirkko tuli kristillisen puolue Prima patijan eduskuntaan nousun myötä.[36]

Neuvostoajan postimerkki, johon on kuvattu perinteisiä latvialaisia soittimia.

Latvialaisia kansanlauluja on kerätty talteen useita satoja tuhansia. Ne käsittelevät usein ihmisten elämää, suhdetta luontoon, juhlia ja rituaaleja. Laulannalla on ollut suuri merkitys latvialaisen kansallistunteen syntymisellä. Krišjānis Barons keräsi 1 052 kansanlaulua kokoelmaansa Latvju dainas. Kansalliset laulujuhlat syntyivät 1800-luvulla ja ensimmäinen niistä pidettiin Latviassa vuonna 1873. Laulamisen perinteellä oli tärkeä osa myös niin sanotussa laulavassa vallankumouksessa, joka johti Latvian itsenäistymiseen Neuvostoliitosta.[37] Baltianmaiden laulujuhlat ovat Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa[38].