Länsi-Saharan sota

Vuonna 1884 Espanja sai protektoraatin rannikolta Kap Bojadorista Cap Blanciin. Myöhemmin espanjalaiset laajensivat valvonta-alueitaan. Vuonna 1958 Espanja liitti aiemmin erilliset Saguia el-Hamran (pohjoisessa) ja Río de Oron (etelässä) alueisiinsa, muodostaen Espanjan Saharan maakunnan.

Saharan alkuperäiskansat pitivät Espanjan joukot pitkään poissa suurimmalta osalta alueestaan. Mama al-Aynayn aloitti kapinan ranskalaisia vastaan 1910-luvulla, aikana jolloin Ranska oli laajentanut vaikutusvaltaansa ja hallintaansa Luoteis-Afrikassa, kuollen samana vuonna, ja hänen poikansa El Hiban seuraten häntä. Ranskan joukot voittivat tämän, kun hän yritti valloittaa Marrakeshia, ja kostaessaan vahingoittivat Smaran pyhää kaupunkia vuonna 1913.[2] Vasta Smaran toinen tuho vuonna 1934 Espanjan ja Ranskan yhteisten joukkojen tekemänä muutti alueen tasapainoa. Toinen kansannousu vuosina 1956–1958, jonka aloitti Marokon vapautusarmeija, johti raskaisiin taisteluihin, mutta lopulta Espanjan joukot palasivat hallintaan jälleen Ranskan avulla. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat, ja vuonna 1967 Harakat Tahrir nousi haastamaan Espanjan hallintoa rauhallisesti. Zemla Intifadan tapahtumien jälkeen vuonna 1970, kun Espanjan poliisi tuhosi organisaation ja "kadotti" sen perustajan Muhammad Bassirin, Sahrawien kansallismielisyys otti jälleen militantin käänteen.

Vuonna 1971 ryhmä nuoria saharawilaisia opiskelijoita aloitti järjeston, jota kutsuttiin nimellä Uusi liike Saguia el-Hamran ja Rio de Oron vapauttamiseksi . Yritettyään turhaan yrittää saada tukea useilta arabivaltioilta, mukaan lukien sekä Algerian että Marokon, mutta saadessaan vain heikkoja ilmoituksia Libyan ja Mauritanian tuesta, liike muutti lopulta Espanjan hallitsemaan Länsi-Saharaan aloittamaan aseellisen kapinan.

Polisario-rintama muodostettiin muodollisesti 10. toukokuuta 1973 Mauritanian kaupungissa Zouiratessa[3] nimenomaisella aikomuksella pakottaa sotilaallisesti lopettamaan Espanjan siirtomaavalta. Sen ensimmäinen pääsihteeri oli El-Ouali Mustapha Sayed. Hän johti 20. toukokuuta Khangassa Polisarion ensimmäistä aseellista toimintaa,[4] jossa espanjalaisten vartioasema vallattiin ja sen kiväärit takavarikoitiin. Sitten Polisario sai vähitellen hallintaansa suuria erämaa-alueita, ja sen valta kasvoi vuoden 1975 alusta, kun Tropas Nomadas (sahraweista koostuva espanjan armeijan osastosta) alkoi siityä karkureita Polisarioon, tuoden aseita ja kokemusta mukanaan. Tässä vaiheessa Polisarion joukkoihin kuului ehkä 800 miestä, mutta heitä tuki suurempi kannattajaverkosto. Simeon Akén johtamassa YK:n vierailuvaltuuskunnassa kesäkuussa 1975 todettiin, että Saharan tuki itsenäisyydelle (toisin kuin Espanjan hallinto tai integraatio naapurimaan kanssa) oli "ylivoimainen yksimielisyys" ja että Polisario-rintama oli ylivoimaisesti suurin voimakas poliittinen voima maassa.

Vaikka Espanja aloitti neuvottelut vallan luovuttamisesta kesällä 1975, se antoi alueen hallinnollisen valvonnan Mauritanialle ja Marokolle vasta allekirjoitettuaan Madridin sopimukset.[5] Marokon joukot kuitenkin siirtyivät 31. lokakuuta 1975 alueelle koillisesta kohti Mahbesia ja Farciyaa.

Vuoden 1975 lopulla Marokon hallitus järjesti marssin noin 350 000 Marokon kansalaiselle, joita saattoi noin 20 000 joukkoa ja jotka saapuivat Länsi-Saharaan yrittäen perustaa Marokon läsnäoloa.[1]

Ensimmäiset marokkolaiset joukot saapuivat El Aaiúniin 11. joulukuuta 1975 ja taistelut puhkesivat POLISARION kanssa.[6] Mauritanian joukot onnistuivat valtaamaan Tichyn ja La Güeran kahden viikon piirityksen jälkeen 20. joulukuuta ja 27. tammikuuta ensimmäinen Amgalan taistelu puhkesi Marokon ja Algerian välillä.

Tammikuussa 1976 Marokon kuninkaalliset ilmavoimat pommittivat myös alueen pohjoisosassa olevia pakolaisleirejä. Seuraavana kuukautena marokkolaiset suihkukoneet hyökkäsivät Umm Dreiga -pakolaisleireihin napalmilla ja valkoisilla fosforipommeilla tappaen tuhansia siviilejä.[1][7][8]

Espanja ilmoitti 26. helmikuuta 1976 virallisesti vetäytyvänsä kokonaan alueelta.[9]

Polisario-rintama julisti Saharan arabidemokraattisen tasavallan 27. helmikuuta 1976 ja kävi sissisotaa sekä Marokkoa että Mauritaniaa vastaan. Haagin tuomioistuin oli antanut tuomion entisestä Espanjan siirtokunnasta juuri viikkoa aikaisemmin, minkä osapuolet tulkitsivat vahvistavan oikeuksiansa riidanalaisella alueella. Espanjan vetäytymisen päätyttyä ja soveltaessaan Madridin sopimusta vuonna 1976 Marokko otti haltuunsa Saguia El Hamran ja alueen pohjoiset kaksi kolmasosaa, kun taas eteläisen kolmasosan miehitti Mauritania. Tämä ratifioitiin 14. huhtikuuta 1976 tehdyllä sopimuksella.

Polisario-rintama vastusti Marokon hyökkäystä sissihyökkäyksillä ja muutti tukikohtansa Tindoufiin Länsi-Algeriaan, missä ensimmäiset pakolaisleirit perustettiin toukokuussa 1976.[6] Seuraavan kahden vuoden ajan Polisario-liike kasvoi valtavasti, kun saharalaiset pakolaiset päätyivät leireille, paeten Marokon ja Mauritanian armeijoita, kun taas Algeria ja Libya toimittivat liikkeelle aseita ja rahoitusta.

Kuukausissa vuosien 1975–1976 Marokon hyökkäyksen jälkeen Polisario oli laajentunut tuhansiksi aseellisiksi taistelijoiksi. Uusi armeija pystyi aiheuttamaan vakavia vahinkoja sissien hyökkäyksillä Marokon joukkoja vastaan.

Mauritanialla oli Ould Daddahin hallinnon alaisena heikentynyt 3 000 miehen armeija,[10] joka ei pystynyt torjumaan hyökkäyksiä. Hallitus oli lähes toimintakyvytön varojen puutteesta.[11] Etniset levottomuudet Mauritanian asevoimissa vaikuttivat myös voimakkaasti armeijan tehottomuuteen: maan eteläpuolelta pakotetut asevelvolliset mustat afrikkalaiset vastustivat osallistumista keskusteluun, jota he pitivät pohjoisen arabien sisäisenä kiistana, ja pohjoisen Mauritanian heimot tunsivat usein myötätuntoa Polisariota kohtaan, peläten mahdollisia Marokon alueellisia tavoitteita ja Daddah-hallinnon kasvaa riippuvuutta Marokon tuesta.

Vuonna 1977 Ranska puuttui konfliktiin jälleen kun ryhmä ranskalaisia teknikkoja vangittiin Zoueraten rautakaivoksissa, nimittäen osallistumisensa operaatio Lamantiksi. Ranskan ilmavoimat lähettivät presidentti Valéry Giscard d'Estaingin käskystä vuonna 1978 Mauritaniaan SEPECAT Jaguar -suihkukoneet, jotka pommittivat toistuvasti napalmilla Mauritaniaan suuntautuneita Polisario-sarakkeita. Polisario-rintama aloitti operaation pääkaupungissa Nouakchottissa, jonka aikana Polisarion johtaja El Ouali tapettiin. Hänen tilalle tuli Mohamed Abdelaziz, eikä hyökkäysten vauhti taantunut. Jatkuvan paineen alaisena Daddahin hallitus kaatui lopulta vuonna 1978 vallankaappaukseen, jota johti sotaa käyvien sotilashenkilöiden[12] ryhmä, joka heti suostui tulitaukoon Polisarion kanssa. Kattava rauhansopimus allekirjoitettiin 5. elokuuta 1979, jossa uusi hallitus tunnusti sahrawien oikeudet Länsi-Saharaan ja luopui omista vaatimuksistaan. Mauritania vetäytyi kaikista alueistaan ja tunnustaisi myöhemmin virallisesti Saharan arabidemokraattisen tasavallan, mikä aiheutti massiivisen repeämän suhteissa Marokkoon. Marokon kuningas Hassan II vaati heti Mauritanian evakuoiman Länsi-Saharan alueen (Tiris al-Gharbiya, mikä vastaa suunnilleen Río de Oron eteläpuolta), jonka Marokko on yksipuolisesti liitti elokuussa 1979.[13]

Saharawi sotilaita 1983

1980-luvun puolivälistä lähtien Marokko oli suurelta osin pitänyt Polisario-joukkoja pois rakentamalla valtavan hiekkaesteen (Marokon muurin). Marokon armeija sijoitti joukon suunnilleen saman kokoisia joukkoja kuin koko Sahara-väestö puolustamaan muuria ja sen sisältämiä eteläisiä provinsseja, Länsi-Saharan taloudellisesti hyödyllisiä osia (Bou Craa, El-Aaiun, Smara jne.). Tämä sai aikaan sodan, eikä yksikään osapuoli pystynyt saavuttamaan ratkaisevia voittoja, mutta tykistökeskitykset ja sissien hyökkäykset jatkuivat, ja sota rasitti Marokkoa taloudellisesti ja poliittisesti. Saudi-Arabia,[14] Ranska ja Yhdysvallat lähettivät Marokolle taloudellista ja sotilaallista apua tilanteen lievittämiseksi, mutta asioista tuli vähitellen kestämättömiä kaikille osapuolille.

Polisario aloitti 7. lokakuuta 1989 valtavan hyökkäyksen marokkolaisia joukkoja vastaan Guelta Zemmourissa (Länsi-Saharan keskus) ja Algeriassa, mutta kärsi suuria tappioita ja vetäytyi jättäen yli 18 panssarivaunua palamaan ja kymmenisen muuta ajoneuvoa. Tämä takaisku sai Polisarion harkitsemaan tulitaukoa.

Vuoden 1991 Tifaritin operaatio oli Marokon viimeinen sotilasoperaatio ja onnistui saamaan liikkumavaraa Polisariorintamaa vastaan. Marokon kuninkaallinen armeija (RMA) toteutti elo-syyskuun 1991 aikana hyökkääviä operaatioita Mehairesin, Tifaritin ja Bir Lahloun alueilla ja puhdisti Polisarion mahdollisen läsnäolon alueelta.