Länsi-Euroopan nainen keskiajalla

Naisilla saattoi olla keskiajalla tiukkojakin yhteiskunnan asettamia odotuksia käytöksensä ja ottamiensa roolien suhteen, mutta toisaalta monia rooleja ja työtehtäviä oman yhteisönsä sisällä.

Naisia 1300–1400-luvuilla.
Ylävasen: Christine de Pisan lukee miehille.
Yläoikea: Nainen menee naimisiin.
Alavasen: Nainen opettaa geometriaa. Hän on luultavasti geometrian henkilöitymä.
Alaoikea: Nainen maalaa omaakuvaa.

Naiset saattoivat mennä naimisiin ja perustaa perheen tai muuttaa nunnaluostariin. Keskiajalla suurin osa Euroopan asukkaista eli maaseudulla, ja naisten kodin ulkopuoliset työpaikat rajoittuivat tavallisesti torikauppiaan työhön. Kaupunkilaisnaisilla saattoi kuitenkin olla monenlaisia työpaikkoja kodin ulkopuolella. Jotkut naiset pystyivät myös elättämään itsensä kodin ulkopuolisella työllä, vaikka naisten palkka olikin 68–75 prosenttia samaa työtä tekevän miehen palkasta. Tärkeiksi naisten tekemiksi töiksi keskiajalla nähtiin etenkin monet kodin sisäiset työt. Vuoden 1180 jälkeen jotkut keskieurooppalaiset lesket ja naimattomat naiset saattoivat ryhtyä myös begiineiksi.

Keskiajan naiskuva
Katso myös: Patriarkaatti (yhteiskuntatieteet) ja misogynia
Naiset järjen, hyveen ja kohtalon henkilöityminä.

Keskiajan Länsi-Euroopassa kirkolla oli merkittävästi vaikutusvaltaa ihmisten käytökseen ja asenteisiin.[1] Kirkko rinnasti naiset Raamatun Eevaan, joka oli aikoinaan himokkuudellaan aiheuttanut maailmaan kärsimyksen ja kuoleman. Koska Eeva oli nainen, kaikilla naisilla oli pohjimmiltaan sama luonto kuin hänellä, ja ongelmia välttääkseen yhteiskunnan oli hallittava naisia. Keskiajan naiskuvan mukaan naiset eivät kyenneet hallitsemaan erinäisiä halujaan eivätkä ruumistaan, vaan ruumis hallitsi naista. Alempisäätyisten naisten nähtiin olevan kykenemättömiä hallitsemaan seksuaalisia halujaan. Toisaalta kirkko perusteli naisten hallintaa toisella Raamatun luomiskertomuksista, jossa Jumala luo kuvakseen ensin miehen ja hänen jälkeensä naisen miehen kylkiluusta. Kirkko tulkitsi kertomuksen siten, että nainen oli luotu miestä varten ja häntä alempiarvoiseksi, ja siksi oli luonnollista, että nainen palveli miestä ja mies määräsi naista. Yleisen käsityksen mukaan naiset olivat myös syntyjään tarkoitettuja olemaan passiivisia ja sallimaan vain miesten toimia sellaisissa rooleissa, jotka vaativat tietoa tai vallankäyttöä. Kirkko näki, että naisten tuli pitää esikuvanaan Neitsyt Mariaa.[2][3] Oppinut ajattelu yhdisti naisiin sellaiset piirteet kuin tyhmyyden ja järjettömyyden.[4] Naiset saattoivat kuitenkin toimia myös eri hyveiden henkilöityminä taiteessa.[5]

Kirkko piti epäpuhtaana synnyttänyttä tai kuukautisia potevaa naista, ja synnytyksen jälkeen yleinen tapa olikin kirkottaa nainen eli viedä hänet kirkkoon rituaalisesti puhdistettavaksi. Keskiaikaisesta lähdemateriaalista päätellen naiset pitivät kirkottamista positiivisena juhlatapahtumana, jossa he kiittivät Jumalaa lapsesta ja johon heidän oli hyväksyttyä pukeutua tavallista juhlavammin.[6]

Keskiajalla esiintyi myös naisia kohtaan myönteisiä asenteita, ja jotkut ihmiset kävivät naisten rooleista ja oikeuksista myös väittelyä. Myönteinen asenne saattoi olla melkein samanlaista kuin varhainen feminismi.[7] 1100–1200-luvuilla Ranskan, Italian ja Saksan alueilla vallitsi ritarikulttuuri.[8] Ainakin siihen aikaan yhteiskunnan käytössäännöt tähdensivät muiden naisten lisäksi etenkin yläluokan naisten kunnioittamista[9] ja jopa ihailua tai jumalointia.[10]

Naiset lainsäädännössä

Osassa Eurooppaa lainsäädäntö salli sen, että tyttäret perivät miespuolisilta sukulaisiltaan omaisuutta. Lainsäädäntö vaihteli kaupungeittain.[11] Laki suojasi myös naisten omaisuutta ja perintöosaa mahdollisilta aviomiehen väärinkäytöksiltä.[12] 1100-luvulla myötäjäiset tulivat lainsäädännössä uudelleen käyttöön korvaamaan huomenlahjaa. Myötäjäiset saattoivat koostua taloustavaroista eli esimerkiksi kotieläimistä, käteisestä ja vaatteista. Nainen saattoi haastaa miehensä oikeuteen ja vaatia häneltä myötäjäistensä hallintaa, mikäli mies ei kyennyt pitämään niistä huolta. Toisaalta naisen velvollisuus oli käyttää takaisin saamansa myötäjäiset perheen elättämiseen.[13]

1100-luvun jälkeen lainsäädäntö alkoi nähdä naiset ihmisinä, joilla oli yhteisössä vaikutusvaltaa, ja heidät alettiin nähdä sosiaalisten rakenteiden osana ja talouselämässä tuottajina ja kuluttajina.[2] Nunnat, begiinit ja erakot alkoivat osallistua yhteiskunnalliseen elämään enemmän kirjoittamalla, opiskelemalla ja myös arvostelemalla ympäröivää yhteiskuntaa tai kirkkoa.[1] Mustan surman jälkeen 1300-luvun puolivälissä yhteiskunta alkoi julkisesti antaa arvoa naisten kotitalouksissa tekemälle työlle.[13]

Bordellit olivat alueesta riippuen enemmän tai vähemmän säänneltyjä. 1400-luvulta lähtien viranomaiset alkoivat säännellä bordellien toimintaa enemmän varmistaakseen niissä työskentelevien prostituoitujen hyvinvoinnin. Uudet säännökset ottivat huomioon ylityöt ja ylimääräiset työtehtävät, fyysisen väkivallan, palkkauksen ja vasten naisen tahtoa harjoitetun prostituution.[14]

Naisiin kohdistuva väkivalta

Lähtökohtaisesti miesten naisiin kohdistama väkivalta oli keskiajalla erittäin paheksuttua. Yhteiskunta piti naisia suojelun kohteina, ja lainsäädäntö suojasi heitä niin sodan[15] kuin rauhankin aikoina tapahtuvalta fyysiseltä ja seksuaaliselta väkivallalta. Raskaana olevan naisen surmaaminen oli erityisen vakava rikos[16]. Joillain alueilla lainsäädäntö ei kuitenkaan tunnustanut asiakkaan prostituoituun kohdistamaa tai avioliitossa tapahtunutta raiskausta.[12][6] Jos työnantaja kohdisti naispalvelijaan seksuaaliväkivaltaa, palvelija harvoin nosti asiasta kanteen eivätkä kaikki kanteet johtaneet tuomioon. Osa tapauksista sai kuitenkin huomiota.[17]

Aviomiehen vaimoon kohdistama fyysinen väkivalta oli tietyssä määrin laillista,[18] joskin siihen liittyvän lainsäädännön ankaruus vaihteli alueittain. Paheksuttavaksi parisuhdeväkivalta muuttui, kun sen koettiin menneen niin liialliseksi, että vaimo sai siitä vammoja tai joutui haastamaan miehensä oikeuteen. Paheksuttavuudesta huolimatta lakia tulkittiin tavallisesti aviomiehen hyväksi, ja tuomiot vaihtelivat miehen nuhtelemisesta miehelle määrättyyn sakko- tai kirkkorangaistukseen. Sovittelu oli parisuhdeväkivaltatapauksissa keskeinen toimintamalli, ja se saattoi myös tuoda apua tilanteeseen. Joskus vaimoa saatettiin neuvoa olemaan miestään kohtaan nöyrempi. Vaikka oikeustapaukset eivät johtaneet avioliiton purkamiseen, epävirallisia avioeroja kuitenkin tapahtui. Epävirallisen avioeron jälkeen pari muutti pysyvästi erilleen.[19]

Naisten harjoittama rikollisuus

Naiset tekivät keskiajalla vähemmän rikoksia kuin miehet.[20] Yleisin rikos, josta naisia syytettiin, oli näpistely.[21] Prostituutio oli paheksuttavaa ja jossain määrin rikollista, mutta silti tarpeelliseksi koettua toimintaa, joten viranomaiset suvaitsivat sitä. 1500-luvulla bordellien pito alkoi käydä vähitellen luvattomaksi.[14]

Yhteiskunta tuomitsi myös naisten harjoittaman väkivallan[12] ja tekemät rikokset, ja oikeusistuin jakoi tuomioita myös naisille. Naispuolisen auktoriteetin harjoittamissa perheväkivaltatapauksissa oikeus oli tavallisesti naisen puolella, koska hän oli perheen johtohahmo[19]. Vaikka naispuoliset rikolliset eivät välttämättä saaneet miehiä lievempiä tuomioita, sukupuoli oli yksi monista seikoista, jotka tuomarit ottivat rangaistusta päättäessään huomioon. Raskaana olevat naiset saattoivat saada muita naisia lievempiä tuomioita. 1200-luvulta lähtien alhaissäätyisiin ja huonomaineisiin rikollisiin saatettiin käyttää kuulustelun aikana myös kidutusta, jos epäiltävissä oli, että hän oli tehnyt kuolemantuomiolla rangaistavissa olevan rikoksen. Kuolemaantuomittujen naisten yleisimmät teloitustavat olivat elävältä hautaus, hukutus ja roviolla poltto.[20]

Lapsuus

Vanhemmat luultavasti surivat yhtä lailla niin tyttö- kuin poikalapsenkin kuolemaa. Poikiin verrattuna ainakin Englannissa hieman harvempi yläluokkainen tyttölapsi kuoli ennen viidettä ikävuottaan.[22] Lapsenmurha oli myös keskiajalla vakava rikos.[16] Orpolapset päätyivät usein joko luostariin tai orpokotiin, josta lapset saattoivat päätyä työvoimaksi tai ottolapsiksi perheisiin. Löytölapsia vastaanottavat luostarit olivat tavallisesti nunnaluostareita, ja niiden portilla saattoi olla luukku, johon vanhempi jätti lapsen pimeän aikaan.[23]

Keskiajan lapsilla oli monenlaisia leikkikaluja, mutta leikkimisen lisäksi vanhemmat odottivat kaikkien lasten tekevän myös työtä niin kodin sisä- kuin ulkopuolellakin. Tytöt saattoivat tehdä samoja työtehtäviä kuin äitinsäkin, mutta sen lisäksi aikuiset saattoivat käyttää heitä ainakin sananviejinä ja tiedon hankkijoina. Lapset aloittivat kotiaskareiden teon noin neljävuotiaina, ja 10–12-vuotiaana jotkut alaluokan lapset lähtivät työvoimaksi tai oppipojiksi kodin ulkopuolelle tuodakseen perheelle lisätuloja. Lapsia palkattiin ainakin palvelijoiksi, paimeniksi, keittiöapulaisiksi ja sisäköiksi[18].[24] Oppipojiksi pääsivät hyvin harvat tytöt.[17] Myös vähävaraisten aatelisperheiden lapset saattoivat olla tilapäisesti palvelustehtävissä jossain yläluokkaisessa perheessä.[18]

Tavallisesti keskiajalla yhteiskunta katsoi tyttöjen lapsuuden kestävän 12. ikävuoteen saakka ja nuoruuden[25] ehkä tytön ensimmäisten kuukautisten alkamiseen tai avioitumiseen saakka. Ensimmäisten kuukautisten jälkeen ainakin Etelä-Ranskassa tytölle saatettiin alkaa etsiä aviomiestä. Toisaalta tutkijat olettavat, että 1300-luvun keski- ja pohjoiseurooppalaisten talonpoikien keskuudessa noin 20 vuotta oli tyypillinen avioitumisikä[26]. Pohjoismaissa nuoret naiset saattoivat avioitua ensimmäisen kerran yli 20-vuotiaanakin. Avioitumisikä siis vaihteli paljon alueen, säädyn ja vallitsevan taloustilanteen mukaan, ja etenkin Etelä-Euroopassa ylhäissukuiset perheet saattoivat naittaa tyttärensä varhaisteini- tai teini-iässä. Etelä-Euroopassa ei ollut etenkään varakkaiden perheiden keskuudessa tavatonta, että aviomies oli vaimoa 10–20 vuotta vanhempi. Pohjois-Euroopassa talonpoikaisperheissä puolisot olivat tavallisesti saman ikäisiä.[19] Vaikka naimakaupoista päättäminen oli teoriassa tyttären isän päätäntävaltaan kuuluva asia, käytännössä ainakin joissain talonpoikaisperheissä vanhemmat neuvottelivat asiasta tyttären kanssa eivätkä pakottaneet häntä naimisiin.[27]

Naisten koulutus

Alempien luokkien tytöt saattoivat oppia luku- ja kirjoitustaidon alkeet vanhemmiltaan tai kylänsä papilta.[28] Yläluokkaan syntyneiden tyttöjen opinnot saattoivat koostua lukemisen, kirjoittamisen ja kieliopin opinnoista, historiasta, uskonnosta ja käsitöistä ja joskus myös astrologiasta ja musiikista. Lisäksi tytöt saivat oppia taloustaidoista. Etenkin yläluokkaisten naisten kasvatus korosti lisäksi kotitalouden johtajuustaitoja.[9] Jotkut yläluokan lapset saivat opiskella luostarikoulussa.[28]

1200-luvulla ainakin Ranskassa naisilta estettiin yliopistossa opiskelu. Sitä ennen yliopistoissa oli tiettävästi opiskellut yksittäisiä naisia.[9] Nunnat kuitenkin opiskelivat luostareissa kautta keskiajan.[8]

Roolit ja työtehtävät
Katso myös: Sukupuolirooli
Nainen menee naimisiin 1400-luvun lopussa.

Suurin osa naisista meni naimisiin ja alkoi sen jälkeen toteuttaa aviovaimon ja äidin roolia. Keskiaikaiseen talonpoikaisperheeseen kuului keskimäärin kaksi aikuista ja kaksi kolme lasta[29]. Jotkut naiset kävivät myös työssä kodin ulkopuolella. 1400-luvun jälkeen yhä useampi nainen ei mennyt naimisiin, koska miehiä kuoli sodissa aiempaa enemmän.[30][1] Papit saattoivat jopa jakaa naiset heidän siviilisäätynsä mukaan eli sen mukaan, oliko nainen naimaton, naimisissa vai leski. Luokittelu saattoi tapahtua myös naisen tai hänen isänsä ammatin mukaan tai naisen perhesuhteen mukaan eli oliko nainen jonkun tytär, vaimo vai äiti. Naisten elämään vaikuttaneet näkemykset ja naisten oikeudellinen asema vaihtelivat myös ajan, paikan, sosiaaliluokan ja ammatin mukaan[2].[1] Jotkut harvat naiset saavuttivat hyvinkin merkittävän uran, sivistystason tai yhteiskunnallisen aseman.[31]

Yhteiskunta piti naisellisina hyveinä ahkeruutta,[32] nöyryyttä, alistuvaisuutta ja tottelevaisuutta.[33] Toisaalta katsottiin, että naimisissa olevan naisen tuli olla mukautuvainen ja välttää kiistoja, koska siten hän hoiti naisen velvollisuutensa rauhantekijänä ja aviopuolisoiden yksimielisyyden takaajana. 1100-luvulla kirkko julisti avioliiton sakramentiksi, ja siitä lähtien yhteiskunta piti avioliittoa entistä tärkeämpänä sosiaalisen järjestyksen ylläpidossa. 1200-luvulla monet Raamatun naiset alkoivat esiintyä kirjallisuudessa hyvän vaimon esikuvina.[34]

Kirjan kuvituksessa nainen ja mies leipovat 1300-luvun alussa.

Kodinhoito

Keskiajan hengelliset ajattelijat näkivät, että hyvämoraaliselle naiselle sopivin oleskelupaikka on kotipiirissä, koska siellä hän olisi turvassa viettelyksiltä.[30] Tärkeiksi naisten tekemiksi töiksi nähtiinkin kotipiirissä tehtävät työt, kuten lasten, kodin, puutarhan ja kotieläinten hoito, käsitöiden teko[32], tuotteiden myynti, palkollisten johtaminen ja mahdollisesti yleisimpien lastensairauksien ja pienten onnettomuuksien hoito.[1][9] Lähtökohtaisesti yhteiskunta katsoi, että miehet olivat vastuussa pelto- ja metsätöiden teosta ja karjanhoidosta, koska ne olivat fyysisesti raskaampia töitä. Naiset saattoivat kuitenkin olla niissäkin töissä miesten apuna.[35] Äidin vastuulla saattoi olla lasten luku- ja kirjoitustaidosta huolehtiminen ja moraalin sekä uskonnollisen käytöksen valvominen.[36]

Johtajuustaitoja tarvitsivat etenkin yläluokan naiset, sillä läänityksen tai tilan omistavan miehen ollessa poissa johtoasema siirtyi naiselle. Miehet saattoivat olla pitkäänkin poissa kotoa esimerkiksi kauppa- tai sotaretkillä, ja tilasta vastaavan naisen oli tarpeellista tuntea myös lainsäädäntöä. Yläluokan naiset järjestivät ja emännöivät linnoissa myös sosiaalisia tapahtumia.[8][9] Toisaalta naiset saattoivat vaikuttaa sukunsa ja yhteisönsä toimintaan välillisesti tai taustalla toimimalla miestensä neuvonantajina tai järjestämällä asioita itsenäisesti sosiaalisten verkostojensa avulla.[8] Useita tiluksia omistavien naisten arkeen kuului myös tilusten välillä matkustaminen tilinpitoa ja korjaustöiden valvomista varten.[37]

Kodin ulkopuolinen työ
Naiset metsästävät 1400-luvulla.

Naiset kävivät töissä myös kodin ulkopuolella etenkin silloin, jos se paransi perheen toimeentuloa. Mahdollistaakseen työssäkäynnin naiset saattoivat ottaa kotiin palkollisia tai ostaa ruokaa kodin ulkopuolelta.[1] Keskiluokkaiset naimattomat naiset saattoivat myös elättää itsensä työllään.[32] Perheelliset työssä käyvät naiset saattoivat ansaita perheelle jopa enemmän tuloja kuin perheen miehet,[13] joskin tavallisesti naisilla oli pienempi palkka kuin miehillä. 1300-luvulla palkkaerot miesten ja naisten välillä alkoivat kasvaa[35] siten, että työnantaja maksoi naiselle samasta työstä noin 68–75 prosenttia miehen palkasta. Suhde nousi 75 prosenttiin mustan surman jälkeen.[38][39]

Keskiajalla 90 prosenttia Euroopan asukkaista eli maaseudulla, ja naisten kodin ulkopuoliset työpaikat rajoittuivat tavallisesti torikauppiaan työhön. Kaupunkilaisnaisilla saattoi kuitenkin olla monenlaisia työpaikkoja kodin ulkopuolella.[35][40] Suurimmassa osassa ammateista ei kuitenkaan ollut vielä keskiajalla sukupuolijakoa, ja työssä käyvät naiset saattoivat toimia lähes missä ammatissa tahansa. Ainakaan lakialan, kultaseppien ja muotokuvamaalarien killat eivät hyväksyneet naisia jäsenikseen.[35] Naiset saattoivat toimia esimerkiksi torikauppiaina, käsityöläisinä, palvelijoina kotitalouksissa[8] tai terveydenhuollossa apteekkareina[41], kätilöinä, imettäjinä ja keskiajan loppupuolelle saakka lääkäreinä.[42] Ainakin Ranskassa naiset saattoivat toimia myös lasten alkeiskoulun opettajina[43] tai rakennusalan töissä.[44] Yleistä oli, että nainen työskenteli aviomiehensä rinnalla samassa ammatissa kuin mies. Naiset saattoivat tehdä myös fyysistä voimaa vaativia töitä.[37]

Naissotilaita keskiajalla.

Leskeys

Tavallisesti avioliitto päättyi toisen puolison kuolemaan. Keskiajalla suurempi osa leskistä oli naisia kuin miehiä. Osa leskistä meni uudelleen naimisiin, kun taas osa jäi johtamaan kotitalouttaan ilman puoliso. Leskinainen hallitsi edesmenneen puolisonsa omaisuutta, jos heidän lapsensa olivat liian nuoria vaatimaan siitä osaansa. Perinnönjaossa leskinainen sai käytännössä puolet aviomiehensä maista. Lesken hallitsema omaisuus saattoi olla hyvinkin suuri. Leskimiehet menivät leskinaisia todennäköisemmin ja nopeammin uudelleen naimisiin. Leskinaisten uudelleenavioitumisen yleisyys vaihteli paljon alueittain, ja joillain alueilla avioliitto oli taloudellisen toimeentulon kannalta tärkeää. Leskinaiset saattoivat olla muihin naisiin verrattuna sosiaalisesti aktiivisempia yhteisössä. Heidän taloutensa saattoi myös olla köyhempi aviomiehen kuoleman jälkeen ja asemansa heikompi sen jälkeen, kun heidän jälkeläisensä olivat perineet maat.[45]

Uskonnolliset yhteisöt

Nainen saattoi ryhtyä keskiajalla nunnaksi joko omasta tai perheensä tahdosta. Muista naisista poiketen nunnat asuivat keskenään luostarissa eivätkä menneet naimisiin, ja he saattoivat eristäytyä muusta yhteisöstä hyvinkin tiukasti: etenkin 800–900-luvuilla kirkko korosti nunnien tiukkaa eristäytymistä. Nunnaksi ryhtyessään nainen toi myötäjäisensä luostariin ja rahoitti sen toimintaa niiden avulla. Nunnaluostareissa saattoi asua nunnien lisäksi myös tyttölapsia, nunnaoppilaita, köyhiä, sairaita, vanhoja ja vammaisia naisia.[46]

Nunnien päivittäisiin askareisiin kuului rukoilu, puutarhanhoito, käsitöiden teko, lukeminen, opiskelu ja kirjoittaminen sekä kirjojen kopioiminen ja kuvittaminen.[8] Joissain luostareissa nunnat jakoivat yhteisön köyhille jäsenille almuja tai tekivät hoitotyötä sairaaloissa. Jotkin luostarit pitivät nunnaoppilaille ja ylempiluokkaisille lapsille koulua.[47] Pohjois-Euroopassa oli yleistä, että naisopettajat olivat juuri nunnia.[43]

Oli olemassa myös katumusluostareita, joissa asui syntisiä naisia, aviorikoksen tehneitä naisia ja prostituoituja, mutta niiden hengellinen taso oli muita luostareita matalampi.[46] Vuoden 1180 aikaan naimattomat ja leskinaiset alkoivat perustaa Belgian, Alankomaiden ja Saksan alueille myös begiini- ja Italiaan penitenttiyhteisöjä, joiden jäsenet tekivät työtä ja rukoilivat, mutta eivät kuitenkaan vannoneet luostarivalaa eivätkä myöskään olleet avioliitossa. Näissä hengellisissä maallikkoyhteisöissä eläminen saattoi olla joustavampaa kuin luostariin liittyminen, koska yhteisö ei vaatinut liittyjältä lahjoitusta luostarille eikä vaatinut tätä sitoutumaan yhteisöön yhtä tiukasti. Nainen saattoi vapaasti myös lähteä yhteisöstä esimerkiksi mennessään naimisiin.[48][27]

Keskiajalta tunnetaan myös kuuluisia naismystikoita.[49]

Naistrubaduurit

1100–1200-luvuilla Ranskan Oksitaniassa työskenteli tiettävästi ainakin parikymmentä naistrubaduuria. He kirjoittivat lauluja, jotka olivat kuitenkin monien miestrubaduurien lauluista poiketen ylätyylisiä: ne eivät käsitelleet asiattomia tai hupiaiheita eikä niiden joukossa ollut pilkka- tai juomalauluja. Moni tunnetuista naistrubaduureista kuului yläluokkaan, heidän koulutustaan kuvattiin hyväksi ja he olivat yhteisössään hyvässä asemassa.[9]

Terveys

Alempien yhteiskuntaluokkien naisten ruokavalio perustui kasvis-, vilja- ja maitotuotteisiin ja nälänhädän aikaan villikasveihin ja korvikkeisiin. Yläluokkaisten naisten ruokavalioon saattoi kuulua enemmän lihaa ja kalliita ruoka-aineita, ja ruokavarastojen ansiosta nälänhädät eivät välttämättä vaikuttaneet heidän ruokavalioonsa yhtä paljon. Nälänhädät lisääntyivät 1300-luvulta lähtien. Viikoittaisten uskonnollisten paastojen aikana eläinperäiset tuotteet olivat kiellettyjä ruoka-aineita.[50]

Suurin osa naisista synnytti kotonaan. Sairaaloissa synnyttävät naiset olivat köyhiä tai lapsi syntyi avioliiton ulkopuolella. Etenkin kaupungissa naisen apuna saattoi olla kätilö, mutta toisinaan apuna oli vain sukulaisia tai muita läheisiä ihmisiä. Jos synnytys oli vaikea, kätilöt asettivat tavallisesti äidin hengen lapsen hengen edelle. Italian Firenzessä noin 20 prosenttia naimisissa olleista naisista kuoli synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin 1300–1400-luvun aikaan.[22]

Noituus
Luudalla lentävä noitanainen 1450-luvulta.

Keskiajalla kansan keskuudessa oli vallalla uskomuksia siitä, että naisilla oli erityisiä siteitä yliluonnollisten voimien hallintaan. Naiset saattoivatkin käyttää arjessa oppimiaan taikoja, rukouksia ja käytäntöjä, joiden tarkoituksena saattoi olla esimerkiksi onnen tuottaminen rakkaudessa, hedelmällisyydessä tai muissa lapseen liittyvissä asioissa. Toisaalta taikojen tarkoitus saattoi olla auttaa hyvin arkisissakin asioissa, kuten ruoanlaitossa tai ruoan hankkimisessa, eivätkä naiset välttämättä edes kokeneet tekevänsä noituutta. Taikuutta saattoivat työnsä ohessa käyttää myös ainakin parantajat. Vaikka miehetkin tekivät taikoja, keskiaikaisissa yhteisöissä niitä saatettiin pitää erityisesti naisten alueena.[51][52]

1100-luvulla kirkko alkoi entistä ankarammin arvostella ja käydä fyysisesti käsiksi esimerkiksi kansanparantajiin ja muita kirkon ulkopuolisiin ryhmiin. 1300–1500-lukujen aikana kirkon kannanotot muuttuivat jatkuvasti voimakkaammin noituuden vastaisiksi, kunnes 1450[53]–1550-luvulla eli myöhäiskeskiajalla Euroopassa alkoivat noitavainot, jotka jatkuivat vielä keskiajan jälkeenkin. Noitaoikeudenkäyntejä käytiin kuitenkin jo 1360-luvulta lähtien.[51]

Arviot noitavainoissa kuolleiden lukumäärästä vaihtelevat paljon, mutta erään arvion mukaan kaksi kolmasosaa kuolleista oli naisia. Suuremmassa osassa Eurooppaa suurin osa noituudesta tuomituista oli naisia, joskin joillain alueilla enemmistö oli miehiä[54]. Noitien kuulustelijat nostivat usein esiin noitien seksuaaliset suhteet ja ruman ulkonäön. Historiantutkija Päivi Setälä arvelee, että koska sekä noidat että naiset yhdistettiin seksuaalisuuteen, naiset olivat helpommin noitasyytösten kohteina. Toisaalta noitien kerrottiin vihaavan vauvoja ja osaavan tehdä voiteita, jonka myös kätilöt taisivat. Oli alueellisia eroja sen suhteen, kuinka usein kätilöt joutuivat syytetyiksi noituudesta, mutta kätilön ammatin ja lääkintätaidon hallitseminen saattoivat asettaa ihmiset helpommin kohteiksi noitasyytöksille. Naiset työskentelivät miehiä useammin parantajan ja kätilön ammateissa, ja siksi he olivat suuremmassa vaarassa joutua syytösten kohteiksi.[51] Ainakin Ranskassa noitiin yhdistettiin nimenomaan vanha ikä ja naissukupuoli, ja noituussyytökset kohdistuivat helposti prostituoituihin, kätilöihin ja vanhoihin, naimattomiin naisiin.[55]

Muoti
Pääartikkeli: Keskiajan muoti

Keskiajalla naisten muoti ja pukeutuminen vaihtelivat ajan, paikan ja säädyn mukaan. Alempiluokkaisten naisten pukeutuminen oli varallisuuden ja käytännöllisyyden sanelemaa siten, että vaatteiden kanssa tuli olla mahdollista liikkua vapaasti eivätkä ne saaneet haitata työntekoa. Ylempiluokkaiset naiset sen sijaan pukeutuivat sosiaalista asemaansa ajatellen ja sopivan näyttävästi: kirkko piti vaatimatonta ulkonäköä hyveenä, mutta toisaalta yhteisö odotti yläluokkaisilta naisilta näyttävää vaatetusta, sillä se korosti heidän ja heidän perheensä valta-asemaa, varallisuutta ja luotettavuutta. Esimerkiksi kauppakumppaneiden oli tärkeä tietää, kuinka paljon varoja perheellä on. Olisi ollut myös sopimatonta pukeutua toisen säädyn käyttämiin vaatteisiin. Myynnissä oli jopa ylellisyystuotteita, joita saivat ostaa vain tietyn säädyn edustajat.[56] Naisten käytössä oli joitain meikkejä tai muita keinoja vaikuttaa ulkonäköönsä, mutta osa ihmisistä suhtautui niihin kielteisesti.[57]

Naisten kauneusihanne vaihteli keskiajalla, mutta siihen kuului säännönmukaisesti vaalea iho, vaaleanruskeat hiukset ja punaiset posket ja huulet. Ihanteelliseksi pariksi vaaleiden hiusten kanssa nähtiin ruskeat silmät ja kulmakarvat. Punaisten tai hyvin kiharien hiusten katsottiin kertovan huonoista luonteenpiirteistä[58]. Kasvot ja vartalo olivat symmetriset, ja ruumis pienikokoisempi kuin miehellä. Naisten ulkonäössä ihannoitiin hoikkaa vyötäröä, jossa vatsa oli kuitenkin hieman pyöreä. Kauneusihanteeseen ei kuitenkaan kuulunut laihuus eikä ylipaino[59]. Ihanteelliset rinnat olivat pienet. Taiteessa naisen rintoja ei usein pidetty eroottisina, ja ne saatettiin maalata naiselle ilman sellaisia tarkoitusperiä.[60] Ainakin 1400-luvulla kauneusihanteeseen kuuluivat myös virheetön iho ja siro rakenne.[61] Ihmisten oli helppo uskoa, että kauniit naiset olivat muita hyveellisempiä tai terveempiä,[57] ja kauniit naiset myös hyötyivät joskus ulkonäöstään: alhaissyntyinen nainenkin saattoi päästä kauneutensa ansiosta korkea-arvoisen tai rikkaan miehen rakastajattareksi tai vaimoksi.[62]

Varhaiskeskiajalla naiset pitivät päällekkäin kahta mekkoa ja niiden päällä viittaa. Alusmekon alla saattoi olla myös paita. Sydänkeskiajalla naisen mekon yläosasta tuli tyköistuva ja hihojen muodikas malli muuttui suorasta hihansuita kohden leveneväksi. Päällysmekkona naiset alkoivat pitää hihatonta mekkoa. Uuteen muotiin tulivat myös pystysuunnassa kaksiväriset mekot. Muoti säilyi keskiajan loppuun saakka. Myöhäiskeskiajalla päällysmekon hihansuut suurenivat vähitellen valtaviksi niin, että ne ikään kuin kehystivät vartaloa. Läpi keskiajan naiset pitivät päässä usein hattua ja huntua, jonka tarkoitus oli pitää hiukset siisteinä ja poissa tieltä työtä tehdessä. Tarpeeksi usein vaihdettuna hattu myös piti hiukset puhtaampina imemällä päänahasta rasvaa ja suojaamalla hiuksia ja päähineitä lialta[63]. Lapset ja naimattomat naiset saattoivat liikkua ulkona ilman huntua, mutta naimisissa olevan naisen ei välttämättä ollut sopivaa olla ilman huntua. Ylhäisönaiset saattoivat lisätä hunnun päälle kartiomaisen ja brokadilla tai sametilla verhoillun metallisen rakennelman luomaan muotoa ja sen päälle pidempiä huntuja.[64]

Hiusmuodissa suosittuja olivat pitkät hiukset, jotka laitettiin erilaisille letti- ja nutturakampauksille. Kampaukset kiinnitettiin ja koristeltiin nyöreillä, nauhoilla, jalokivillä ja suorilla pinneillä.[60]

Naisten hiuksien ajelua saatettiin käyttää keinona häpäistä ja erottaa nainen joukosta. Hiukset saatettiin ajella esimerkiksi prostituoiduilta. Keskiaikainen yhteisö käytti myös muita ulkonäköön liittyviä tapoja, joilla se saattoi erottaa tuomitut ihmiset joukosta: syntisille ja juutalaisille saatettiin ommella keltaisia ristejä tai nauhoja vaatteisiin tai juutalaisnaisille laitettiin korvakorut.[56]

  • Taiteilijan tulkinta varhaiskeskiaikaisesta naisesta.
    Taiteilijan tulkinta varhaiskeskiaikaisesta naisesta.
  • Mallinukke, jolle on puettu punainen pitkähihainen, nilkkapituinen mekko, jonka rinnassa nappi, vyötäröllä valkoinen esiliina ja päässä hiukset paljastava valkoinen huivi.
    Rekonstruktio eli jäljennös 1030-luvulla eläneen norjalaisen naisen puvusta.
  • Flaamilaisen taiteilijan maalaus 1430-luvun naisesta.
    Flaamilaisen taiteilijan maalaus 1430-luvun naisesta.
  • Sandro Botticellin maalauksessa vuodelta 1485 on nähtävissä ajan kauneusihanne.
    Sandro Botticellin maalauksessa vuodelta 1485 on nähtävissä ajan kauneusihanne.[65]


Katso myös

Lähteet
  • Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria: Noitavaimo ja neitsytäiti: Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Atena, 2009. ISBN 978-951-796-594-1.
  • Klemettilä, Hannele: Keskiajan julmuus. Atena, 2008. ISBN 978-951-796-517-0.
  • Setälä, Päivi: Keskiajan nainen. Otava, 1996. ISBN 951-1-13305-5.

Viitteet
  1. Setälä 1996, "Pappiskatseesta naisten elämään".
  2. Setälä 1996, s. 9–10.
  3. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 17–27.
  4. Klemettilä 2008, s. 176.
  5. Klemettilä 2008, kuva 39.
  6. Klemettilä 2008, s. 201.
  7. Klemettilä 2008, s. 212–213.
  8. Nainen keskiajalla – Medium Aevum Hollolense ry keskiaika.fi. Viitattu 28.9.2022.
  9. Niiranen, Susanna: Naistrubaduurit – keskiajan oppineita naisia?. Kasvatus & Aika, 1.3.2014, 8. vsk, nro 1. ISSN 1797-2299. Artikkelin verkkoversio. fi
  10. Klemettilä 2008, s. 68.
  11. Setälä 1996, s. 68–69.
  12. Klemettilä 2008, s. 206.
  13. Setälä 1996, s. 64–67.
  14. Klemettilä 2008, s. 203.
  15. Klemettilä 2008, s. 50.
  16. Klemettilä 2008, s. 253.
  17. Klemettilä 2008, s. 122–123.
  18. Klemettilä 2008, s. 249.
  19. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 80–83.
  20. Klemettilä 2008, s. 92–95.
  21. Klemettilä 2008, s. 226.
  22. Setälä 1996, s. 81–82.
  23. Klemettilä 2008, s. 250.
  24. Setälä 1996, s. 96.
  25. Setälä 1996, s. 78.
  26. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 66–67.
  27. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 68–69.
  28. Klemettilä 2008, s. 246.
  29. Klemettilä 2008, kuva 26.
  30. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 57–59.
  31. Klemettilä 2008, s. 230.
  32. Keskiajan nainen oli perheen pää www.kirkkojakaupunki.fi. Viitattu 28.9.2022.
  33. Setälä 1996, s. 39.
  34. Setälä 1996, s. 71–72.
  35. Setälä 1996, s. 98–99.
  36. Setälä 1996, s. 75.
  37. Klemettilä 2008, s. 217–218.
  38. Setälä 1996, s. 101–102.
  39. Setälä 1996, s. 118.
  40. Setälä 1996, s. 105–106.
  41. Setälä 1996, s. 110.
  42. Setälä 1996, s. 114–116.
  43. Setälä 1996, s. 112.
  44. Setälä 1996, s. 125.
  45. Setälä 1996, s. 106–111.
  46. Setälä 1996, s. 132–137.
  47. Setälä 1996, s. 140.
  48. Setälä 1996, s. 150–151.
  49. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 179.
  50. Klemettilä 2008, s. 113–114.
  51. Setälä 1996, "Taikuus, noituus ja uskonto".
  52. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 49.
  53. Jones, Adam: Case Study: The European Witch-Hunts, c. 1450-1750 and Witch-Hunts Today Gendercide Watch. 1999–2002. Arkistoitu 17.10.2015. (englanniksi)
  54. Klemettilä 2008, s. 91.
  55. Klemettilä 2008, s. 89.
  56. Katajala-Peltomaa & Toivo 2009, s. 28–29.
  57. Klemettilä 2008, s. 171–172.
  58. Klemettilä 2008, s. 146–147.
  59. Klemettilä 2008, s. 165–167.
  60. Klemettilä 2008, s. 142.
  61. Klemettilä 2008, s. 169.
  62. Klemettilä 2008, s. 167.
  63. Hats 2019. Cadw. (englanniksi)
  64. Hansen, Henny: Muotipuku kautta aikojen, s. 120–122. WSOY, 1957.
  65. Klemettilä 2008, kuva 33.

    Kirjallisuutta
    • Endres, Franz Carl & Nurminen, Kyllikki: Ikuinen nainen: naisen kulttuurihistoria. KJG, 1953.
    • Heinonen, Meri: Ikuisuuden odotus: uskonto keskiajan kulttuurissa. Gaudeamus, 2000.  ISBN 951-662-788-9.
    • Lahtinen, Anu & Ilmakunnas, Johanna & Aalto, Ilana: Perheen jäljillä: perhesuhteiden moninaisuus Pohjolassa 1400–2020. Vastapaino, 2021.  ISBN 978-951-768-852-9.
    • Nenola, Aili: Miessydäminen nainen: Naisnäkökulmia kulttuuriin. SKS, 1984. Teoksen verkkoversio.  ISBN 951-746-415-0.
    • Oikarinen, Maarit: "Naisen rajat ja rajattomuus: teoriaa ja todellisuutta keskiajan naisista", Keskiajan rajoilla. Toimittaneet Lamberg, Marko & Niiranen, Susanna & Franzen, Bo. Atena, 2002.  ISBN 951-796-270-3.
    • Ojala-Fulwood, Maija: Perhe ja verstas: Itämeren kaupunkien käsityöläiselämää keskiajalla ja uuden ajan alussa. Gaudeamus, 2021.  ISBN 978-952-345-137-7.
    • Rahikainen, Marjatta & Vainio-Korhonen, Kirsi: Työteliäs ja uskollinen: naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. SKS, 2006.  ISBN 9517468466.
    • Utrio, Kaari: Eevan tyttäret: eurooppalaisen naisen, lapsen ja perheen historia. Tammi, 1984.  ISBN 951306090X.
    • Utrio, Kaari: Familia: Eurooppalaisen perheen historia 1–3. Tammi, 1995–1996.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.