Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta

Hankosen tutkimus liittyy eri tieteenaloilla tehtyyn lähihistorian perustutkimukseen. Hankosen tarkoituksena on ”tehdä ymmärrettäväksi hyvinvointivaltion kehittämiskauden tuottamien uusien asuinympäristöjen, lähiöiden, syntyä”. Hän erittelee ja tulkitsee 1960-luvulla tapahtunutta suomalaisen kaupunkisuunnittelun murrosta yhteiskunnallis-taloudellisessa viitekehyksessä, johon maankäytön suunnittelu ja asuntojen rakentaminen kytkeytyivät tuolloin yhä tiiviimmin. Suunnitelmallisella makrotaloudellisella kasvupolitiikalla yritettiin jouduttaa suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutosta. Hankosen tutkimuskohteena ovat aatteet, jotka vaikuttivat lähiöiden suunnitteluun ja rakentamiseen. Hän lähestyy aihetta sekä ”ainutkertaisena historiallisten tapahtumien kokonaisuutena” että ”yhteiskuntatieteellisen viitekehyksen avulla hahmotettavina yhteiskunnallisina rakenteina ja käytäntöinä”. Hän jäljittää tätä prosessia keskeisesti vaikuttaneiden toimijoiden kautta ”erittelemällä tehokkuuden idean ja tehokkuuspyrkimyksen eri ulottuvuuksia sekä vaikuttavien yhteiskunnallisten tekijöiden keskinäisiä suhteita ja merkittäviä toimijoita”.[2]

Hankonen on nostanut tehokkuus-käsitteen tutkimusaineistonsa antamana, aikakaudelle leimallisena ilmaisuna tutkimusta ohjaavaksi teemaksi, jota hän käsittelee kolmessa ulottavuudessa: talonrakentaminen, vähittäiskauppa ja liikenne.[3] Ideologista murrosta hallitsi idea tehokkaasta yhdyskunnasta, joka koostui kompakteista tytärkaupungeista – käytännössä niistä tuli suuria asuntoalueita eli lähiöitä. Lähiöiden rakentaminen perustui pääosin rakennusliikkeiden ja kuntien tekemiin aluerakentamissopimuksiin, koska kunnilla ei ollut valmiuksia hankkia ja kaavoittaa maata itse tarpeeksi nopeasti. Rakennusyhtiö hankki maan, kaavoitti sen sekä rakensi ja markkinoi asunnot itse.[4] Väljä metsäkaupungin suunnitteluperiaate hylättiin 1960-puolivälissä ja siirryttiin ”Kompaktikaupunkien” suunnitteluun. Uusi kaupunkisuunnitteluperiaate kehittyi arkkitehtuurikilpailujen ja metsälähiökritiikin myötä, ja sitä toteutettiin vuodesta 1968 vuoden 1974 huipentumaan, jolloin toteutettiin jopa 70 000 uutta asuntoa. Taitekohtana voidaan pitää vuotta 1975, jolloin Espoon Olarin suunnittelijat Simo Järvinen ja Eero Valjakka saivat rakennustaiteen ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnon. Samalla kun suunnitteluperiaate vakiintui, sen lähtökohtia alettiin kyseenalaistaa.[5]

Kasvupolitiikka kytkeytyi lähiöistymiseen säätelemällä sosiaalipoliittisen yhteiskuntamallin pohjalta kulutusta, asuntotuotantoa ja -kysyntää sekä liikennejärjestelmää. Asuntotuotannon ja -kysynnän sovittaminen ratkaistiin keskitetyllä asuntojen tuotantopolitiikalla. Hankonen esittää, että fyysisen ympäristön muuttuminen tuotannon ja kulutuksen funktionaaliseksi ympäristöksi muodosti merkittävän osan kansantaloudellisesta rakennemuutoksesta. Lähiöistyminen oli sekä rakennemuutoksen seuraus että sen edellytys.[6] Yhteiskunnan peruspyrkimykseksi hahmottui tehokkuuden tavoittelu. Hankonen esittää, että tehokkuusajattelun juuret olivat amerikkalaisen yhteiskunnan kehityksessä, minkä vuoksi hän tarkastelee amerikkalaisen kulttuurin välittymistä Suomeen mm. ASLA-Fulbright-stipendiohjelman välityksellä. Se oli stipenditoimintaa, joka yhteiskunnan johdon kouluttamisen ohella tutustutti sen amerikkalaiseen elämänmuotoon, politiikkaan ja instituutioihin.[7]

Hankonen sanoo Anthony Giddensin rakenteen kaksinaisuuden ja rakenteistumisen käsitteiden sopivan hyvin yhdyskunnan fyysisissä rakenteissa tapahtuneiden muutosten kuvailuun. Uudet ryhmittymät ja organisaatiot muodostuivat rakennemuutoksen tarpeisiin ja sen seurauksena. Hankosen lähtökohta on lähiöistymisen rakennemuutos historiallisena ilmiönä, joka on muodostanut suomalaisen arkielämän puitteet. Hän tulkitsee ilmiötä teknostruktuurin ja suunnittelujärjestelmän viitekehyksessä. Käsitteet on kehittänyt John Galbraith teollisen yhteiskunnan erittelyyn. Teknostruktuuri tarkoittaa ”teolliseen suurtuotantoon muodostunutta erikoistuneiden asiantuntijoiden ryhmätyöorganisaatiota”. Elinkeinoelämän ja julkisen hallinnon piirissä muodostuneet erilaiset teknostruktuurit ”täydensivät toisiaan yhteisiin, ns. yleisenä etuna määrittyneisiin päämääriin” – tätä voi kutsua byrokraattiseksi symbioosiksi Galbraithin termein, mutta byrokratia-termin negatiivissävyttyneisyyden vuoksi Hankonen käyttää muotoa poliittishallinnollinen yhteistoiminta ja sidos. Hankonen on päätynyt käyttämään näitä tutkimusta ohjaavina käsitteinä, sillä ne kuvaavat kattavasti taloudellisen järjestelmän sitoutumista kaupunkirakenteen muutoksiin. Hankosen mukaan teknostruktuuristumisen myötä suunnittelujärjestelmä näyttää läpäisseen koko yhteiskunnan ”jokseenkin itsestään selvänä talousjärjestelmän muotona”.[8]

Arkkitehtien suhteellinen asema heikkeni kaupunkisuunnittelussa tapahtuneessa murroksessa. Kaavoitus kytkettiin kokonaisvaltaisesti yhteiskuntasuunnitteluun. Hankonen esittää, että poliittishallinnollisessa yhteistyössä ohjelmoitu asuntotuotanto vapauttaa tuottajat taiteellisin kriteerein toimivista arkkitehdeista. Arkkitehtien ammatissa risteävät taiteellinen panos ja suurtuotanto. Jos teollisuudenala vaatii taiteellista panosta, pieni yritys voi periaatteessa kilpailla menestyksekkäästi ison firman kanssa. Mutta jos tuotannon menekki on turvattu ilman taiteellista panosta, kilpailu ei ole mahdollista.[9]

Tampereen yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Markus Laine pitää Hankosen teosta edelleen ajankohtaisena, sillä lähiön näkeminen ”tuotantoa ja kulutusta koskevan rakennemuutoksen tuloksena että sen edellytyksenä” on hänen mukaansa 2010-luvulla jopa ajankohtaisempi lähestymistapa yhteiskunnallisten prosessien tarkasteluun kuin 1990-luvulla.[10]

• Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere: Otatieto Oy, Gaudeamus, 1994. ISBN 951-672-187-7.