Kynäbaari-juttu

Helsinkiläinen yritys Kynäbaari Oy julkaisi vuonna 1961 kahdeksan tunnettua lasten- ja nuortenkirjaa suomennoksina Luxus-nimisessä sarjassa. Jokaisen osan laajuus on 112–114 sivua,[2] ja kirjat on suomennettu ranskan kielestä,[3] vaikka niiden alkuteokset ovat englannin- ja saksankielisiä:

1. Tsylla Täti: Robin Hood
2. Daniel Defoe: Robinson Crusoe
3. James F. Cooper: Viimeinen Mohikaani
4. Mark Twain: Tom Sawyer
5. Johanna Spyri: Pikku Heidi
6. Johanna Spyri: Heidi kasvaa
7. Louise Alcott: Pikku Naisia
8. L. Caroll: Liisa Ihmemaassa

Vastaavanlaista kirjasarjaa oli julkaissut hollantilainen kustantamo Mulder & Zoon hollanniksi nimellä ”Junior Starpockets” ja ranskaksi nimellä ”Série Mulder junior” noin vuonna 1960.[4] Jokaisessa kirjassa on kahdeksan värikuvaa, jotka on tehnyt B. J. Brienen.[5] Mukaelmat ovat ”avoimen populaareja, ja ne korostavat sepitteellisyyttä, seikkailuhenkisyyttä ja viihteellisyyttä esteettisten arvojen kustannuksella”.[6] Kaikki mukaelmat oli ilmeisesti laatinut hollantilainen toimittaja Henricus Petrus van den Aardweg (1899–1971), joka käytti useita salanimiä.[7][5]

Kirjojen suomennosten heikkoon laatuun kiinnitti julkisuudessa ensimmäisenä[8] huomiota Timo Tiusanen Helsingin Sanomissa 18. maaliskuuta 1962. Arvostelussaan ”Tom Sawyerin luuranko” hän moitti erityisesti Tom Sawyerin suomennosta, joka on voimakkaasti lyhennelty ja muunneltu ja laadultaan heikko: ”Ei, tämä on kirjamurha.” Niteessä ei mainita, että se on lyhennelmä ja mukaelma. Tiusanen kiinnittää huomiota myös muiden osien puutteisiin, muun muassa siihen, että romaanin Liisa Ihmemaassa alkuun on nimetön suomentaja ”loruillut ikioman satunsa”.[2] — Kyseinen lisäys on esiintynyt ensi kertaa vuonna 1937 julkaistussa Aardwegin hollanninkielisessä mukaelmassa,[4] ja romaanit on siis todennäköisesti käännetty ensin hollannista ranskaksi ja sitten ranskasta suomeksi.[5]

Tiusanen vetosi yleisön oikeustajuun, jotta kukaan ei tilaisi eikä ostaisi kirjoja, jotka ovat ”petosta”.[2]

Myös Suomen Nuortenkirjaneuvoston vuosikokouksessa pohdittiin asiaa 19. huhtikuuta 1962 Tiusasen alustuksen pohjalta[9] ja vastustettiin jyrkästi tuollaisten kirjojen levittämistä. Opetusministeriö otti asian tutkittavakseen ja pyysi lausuntoa valtion kirjallisuuslautakunnalta.[8]

Opetusministeriö päätti 11. toukokuuta 1962 kieltää kyseisten kirjojen maahantuonnin ja levittämisen Suomessa.[10] Menettely perustui tuoreen tekijänoikeuslain 53 §:ään, jossa mainitaan sivistyksellisten arvojen vaarantaminen: teoksia ei saa muunnella tekijän kuoltua tavalla, joka on omiaan halventamaan tekijää.[3] Laki oli tullut voimaan 1. syyskuuta 1961. Kirjojen takavarikkoa laki ei kuitenkaan mahdollista.[8] Pakinoitsija Panu kiitti päätöstä Kaltio-lehdessä.[11] Kynäbaari Oy päätti hakea päätöksen kumoamista Helsingin raastuvanoikeudesta.

Heinäkuussa 1962 Helle Kannila kirjoitti Suomen Kuvalehteen ja vastusti Luxus-sarjan kieltämistä. Hänen mukaansa siinä taisteltiin tuulimyllyjä vastaan.[12] Tiusanen moitti Kannilaa muun muassa yksinkertaistamisesta Helsingin Sanomissa.[13]

Jutun käsittely alkoi Helsingin raastuvanoikeudessa 7. elokuuta 1962 ja jatkui loka–marraskuussa. Valtiota edusti hallitussihteeri Ragnar Meinander, ja valtion asiantuntijana kuultiin kirjailija Yrjö Kivimiestä. Kynäbaari esitti professori T. M. Kivimäen lausunnon, jonka mukaan satukirjat tuskin kuuluvat maailmankirjallisuuden suurteoksiin.[14]

Raastuvanoikeuden päätös annettiin 29. tammikuuta 1963. Opetusministeriön määräämä kielto kumottiin, koska kirjat eivät olleet niin typisteltyjä kuin ministeriö oli väittänyt[15] eikä oikeus arvellut tekijänoikeussuojan ulottuvan pelkkiin satukirjoihin.

Opetusministeri Armi Hosian johdolla[16] ministeriö valitti päätöksestä Helsingin hovioikeuteen muun muassa sillä perusteella, että tekijänoikeuslain tarkoittama moraalinen suoja jäisi miltei olemattomaksi eikä laissa aseteta lastenkirjallisuutta erilaiseen asemaan. ”Kuta enemmän alkuperäisteoksesta on poikettu, sitä tärkeämpänä on lisäksi pidettävä, että kirjassa on maininta siitä, että se on lyhennelmä.”[17]

Hovioikeudessa arvioitiin tarkemmin, paljonko teoksia oli lyhennetty: esimerkiksi Tom Sawyer käsitti alkuperäisteoksen noin 255 sivun asemesta noin 85 sivua ja Viimeinen mohikaani alkuperäisteoksen 560 sivun asemesta 75 sivua; lisäksi teokseen Liisa Ihmemaassa oli lisätty noin 10 sivun pituinen osa, jota ei ollut alkuperäisteoksessa, ja teoksen Tom Sawyer teksti oli muunneltu kokonaisuudessaan.[10]

Hovioikeuden tuomio annettiin 14. lokakuuta 1964. Kynäbaarin katsottiin loukanneen sivistyksellisiä etuja julkisesti: mukaelmat olivat kirjalliselta arvoltaan huomattavasti vähäarvoisempia kuin alkuperäisteokset, eikä kirjoissa mainittu, että ne olivat lyhennelmiä. Ministeriön kieltopäätös pysytettiin voimassa, lukuun ottamatta Robin Hoodia, jonka tekijän kuolemasta ei ollut saatu selvitystä.[10]

Kynäbaari haki valituslupaa korkeimmasta oikeudesta. Tuomioistuin tutki jutun ja pysytti hovioikeuden tuomion voimassa 6. helmikuuta 1967 äänin 4–1.[10]