Etelännokkonen

Etelännokkonen (Urtica dioica ssp. dioica) on poltinkarvallinen, monivuotinen ruohokasvi. Se on yksi nokkosen eli isonokkosen (U. dioica) alalajeista.[1]

Etelännokkonen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Nokkoskasvit Urticaceae
Suku: Nokkoset Urtica
Laji: dioica
Alalaji: dioica
Kolmiosainen nimi

Urtica dioica ssp. dioica
L.

Ulkonäkö ja koko
Etelännokkosen kukintoja.

Etelännokkonen kasvaa 30–300 senttimetriä korkeaksi. Varsi on nelisärmäinen, melko vankka ja tavallisesti haaraton. Varressa, lehtiruodeissa ja lehtisuonien alapinnalla on tavallisesti runsaasti poltinkarvoja sekä niitä lyhyempiä hapsikarvoja. Joskus harvoin poltinkarvat voivat puuttua kokonaan. Paksuhkot lehdet ovat vastakkain, ehyitä ja sahalaitaisia. Ainakin alimmat lehdet ovat herttatyvisiä. Tummanvihreä lehtilapa on muodoltaan puikea tai kapeanpuikea ja pitkäkärkinen. Kärkihammas ulottuu viereisiä hampaita paljon pitemmälle. Tavallisesti lehtilapa on 4–15 cm pitkä ja 2–3 kertaa leveytensä pituinen. Kukinto-osan alapuolisten lehtien lapa on tavallisesti enintään kaksi kertaa leveytensä pituinen. Vankka lehtiruoti on enintään noin puolet lavan pituudesta.

Etelännokkosen kukinnot ovat 4–8 cm pitkiä norkkoja ja pitempiä kuin lehtiruodit. Etelännokkonen on tavallisesti kaksikotinen, eli hede- ja emikukat sijaitsevat eri yksilöissä. Kukat ovat pieniä, vihertäviä ja yksineuvoisia. Kukan kehä on nelilehtinen ja verhiömäinen. Etelännokkonen kukkii Suomessa heinä-syyskuussa. Hedelmä on kahden sisemmän kehälehden suojaama pähkylä.[1]

Levinneisyys

Euroopassa etelännokkosta tavataan koko mantereella aivan pohjoisimpia osia lukuun ottamatta. Levinneisyysalue jatkuu Aasian puolella aika Keski-Siperiaan, Keski-Aasiaan, Pohjois-Iraniin ja Turkkiin. Paikoitellen lajia tavataan myös Pohjois-Afrikassa. Pohjois-Amerikan keski- ja pohjoisosissa etelännokkosta tavataan paikoitellen tulokaslajina.[2] Suomessa etelännokkonen kasvaa koko Suomessa. Runsaimmin lajia kasvaa Oulu–Joensuu-linjan eteläpuolella. Lapissa laji on harvinaisempi.[3]

Elinympäristö

Etelännokkonen on selkeästi kulttuurisidonnainen laji, joka viihtyy monenlaisissa ihmisen muokkaamissa ympäristöissä. Sitä kasvaa muun muassa asumusten lähettyvillä, pihoilla, seinustoilla, puutarhoissa ja teiden varsilla.[1] Alkuperäisenä luonnonkasvina etelännokkosta tavataan Suomessa ainoastaan Etelä-Suomen merenrantalehdoissa. Muualla maassa se on muinaistulokas.[4] Maavartensa avulla laji muodostaa tiheitä kasvustoja.[5]

Lähteet
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

Viitteet
  1. Retkeilykasvio 1998, s. 97.
  2. Den virtuella floran: Brännässla (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 13.3.2012.
  3. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Etelännokkosen levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 13.3.2012.
  4. Oulun kasvit 2005, s. 367.
  5. Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 92.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.