Kuusisen klubin murhat

Sisällissodan päätyttyä Suomessa 1918 tuhansia hävinneeseen punakaartiin kuuluneita pakeni Venäjälle, lähinnä Pietariin. Entisen punakaartin johto alkoi viettää ylellistä elämää Pietarin parhaissa hotelleissa ja ravintoloissa, olihan heillä muun muassa miljoonien markkojen arvosta Suomen Pankista varastettua ulkomaanvaluuttaa. Venäjälle paenneiden suomalaiskommunistien rivijäsenten elämä oli köyhää, ja heidän arvostelunsa tukahdutettiin kommunistipuolueen johdon taholta muun muassa erottamalla arvostelijoita puolueesta. Puolueen sisälle muodostui oppositioryhmittymä (niin sanottu mauserioppositio[4]), joka päätti iskeä eli "poistaa johdon ja joukkueen välisen kuilun" avoimella hyökkäyksellä. Oppositioryhmä koostui nuorista punaupseerioppilaista jotka olivat koulutettu suoraan toimintaan ja heidän vihansa kohdistui erityisesti SKP:n keskuskomitean jäseniin. Tavoitteena oli kerralla murhata koko puolueen keskuskomitea. Aseina toimivat Nagant-revolverit ja Mauser-pistoolit.[3]

Murhien tekopaikka, Kamenno-ostrovski prospekt 26–28, Pietari.

Kuusisen klubi sijaitsi Pietarin Kammeno-Ostrovin katu 26–28:n[2] viidennen kerroksen huoneistossa 116. Klubi oli nimetty Otto Wille Kuusisen kunniaksi, koska helmikuussa 1920 oli tullut tieto, että Kuusinen olisi ammuttu Suomessa.[5] Sitä käytettiin suomalaisten kommunistien kokouspaikkana, kunnes se vuoden 1920 loppupuolella lakkautettiin ja siellä olleet Kuusisen kirjoittamat kirjat ja kaikki muistoesineet hävitettiin. Syynä oli Kuusisen maineen ryvettyminen keskuskomitean silmissä hänen ihmeteltyään klubin murhille julkisesti esitettyjä perusteluja. Kuusinen oli tässä vaiheessa hengenvaarassa, sillä Eino Rahjan johtama SKP:n sotilasjärjestö oli päättänyt Kuusisen surmaamisesta.[6] Ylellinen talo rakennettiin vuosina 1910–1914, ja siinä asui lukuisia suomalaiskommunisteja.

Salaliittolaisten kuuden hengen ryhmä saapui klubille noin kello 19, kun meneillään oli puoluejohtajien kokous.[3] Uhrit täydellisesti yllättänyt isku alkoi SKP:n varajohtaja Jukka Rahjan pidettyä juuri esitelmän neuvostojoukkojen perääntymisestä Varsovan rintamalla[2] ja ollessa tupakkatauolla. Punaupseeri Aku Paasi ampui hänet ensimmäisenä porrastasanteelle. Tämän jälkeen hyökkääjät avasivat kokoushuoneen ovet ja astuivat kokoussaliin. Konttoristina toiminut Liisa Savolainen yritti soittaa puhelimella apua, mutta sai luodin niskaansa ja kuoli. Jukka Viitasaari yritti tehdä vastarintaa mutta sai luodin päähänsä, samoin kävi Tuomas Hyrskymurrolle. Ammunta lakkasi vasta kun ampujilta loppuivat panokset noin 200 laukauksen jälkeen.[3]

Hyökkäyksen jälkeen ampujat kirjoittivat tekoaan perustelleen kirjeen ja antautuivat sen jälkeen miliisille vapaaehtoisesti.[4]

Kuolleita oli kahdeksan:[7]

• Tuomas W. Hyrskymurto, puoluetyöntekijä
• Väinö E. Jokinen, entinen kansanedustaja Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä ja SKP:n keskuskomitean jäsen
• Ferdinand T. Kettunen, SKP:n sotilasjärjestön toimitsija
• Konsta Lindqvist, entinen kansanedustaja Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä, kansanvaltuuskunnan jäsen ja liikenneasian valtuutettu
• Jukka Rahja (alias Ivan Abramovitsh), SKP:n keskuskomitean jäsen
• Juho V. Sainio, VKP:n edustaja
• Liisa Savolainen, sotilasjärjestön konttoristi
• Juho Viitasaari, punakomentaja

Surmattujen lisäksi tappolistalla olivat Kullervo Manner, Eino Rahja, Yrjö Sirola ja Otto Wille Kuusinen, jotka eivät kuitenkaan olleet paikalla ja siten pelastuivat.[4]

Hyökkäyksessä haavoittui yksitoista henkilöä[3], heidän joukossaan K. M. Evä.

Hautakivi Mars-kentällä Pietarissa.

Ampujina oli kuusi punaupseerikoulun oppilasta, johtajanaan Aku Paasi[2] (aikaisemmalta nimeltään August Pyy), ja joukossa oli myös Allan Hägglund. Väinö Pukka, jota pidettiin ampujien henkisenä johtajana, tuomittiin muodolliseen rangaistukseen. Kun Eino Rahja nosti metelin joidenkin lievistä tuomiosta, politbyroo määräsi uuden tutkimuksen.[4][8] Voitto Eloranta ja Elvira Willman-Eloranta teloitettiin kaksi vuotta myöhemmin.[4] Muut tuomittiin lieviin, 3–5 vuoden vankeusrangaistuksiin. Vankeuteen tuomitut siirrettiin kärsimään rangaistustaan Burjatian SNT:n alueelle.

Elorantojen poika Voitto I. Eloranta palasi myöhemmin Suomeen ja väitti muistelmissaan Poika vallankumouksen jaloissa (Otava 2000), että hänen vanhempansa olivat olleet syyttömiä. Silminnäkijöiden mukaan Voitto Eloranta oli kuitenkin ollut yksi pääasiallisia ampujia.[4] Muita epäiltyjä oli muun muassa Kalle Altti, joka pidätettiin syyskuussa 1920. Hänet kuitenkin vapautettiin jo marraskuussa. Etsivän keskuspoliisin myöhemmin hankkimien tietojen mukaan Altin tehtäväksi olisi annettu Kullervo Mannerin murhaaminen.[9]

Murhakoplalaiset otettiin 1925 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) jäseniksi SKP:n ankarasta vastustuksesta huolimatta. Tästä esitti puolueen keskuskomitea Kullervo Mannerin johdolla vastalauseensa, mutta asian lopulliset käänteet ovat jääneet hämäriksi. Syytökset suunnattiin edelleen Etsivään keskuspoliisiin, jonka apuna olisi ollut Scotland Yard. Tapausta tutkinut Matti Lackman ei pidä sitä mahdollisena, vaikka ymmärtääkin syyn, sillä Iso-Britanniaa oli tuolloin pidetty Neuvostoliiton pahimpana vihollisena. Tapaus nousi esiin vielä 1930-luvulla Kuusisen ja Mannerin välien rikkouduttua. Manner käytti sitä hyväkseen Kuusista vastaan.[10]

Kuolonuhrit haudattiin Pietarin Mars-kentälle 12. syyskuuta 1920.[4] Hautajaiset olivat valtavat, niihin osallistui liki 100 000 saattajaa. Muistotilaisuus pidettiin Uritskin torilla.[4] Virallinen selitys oli, että surmatyön tekijät olivat Saksan avustamia Suomen salaisen poliisin jäseniä, vaikka kyseessä siis oli Pietariin paenneiden entisen suomalaisen punakaartin pakolaisten sisäinen välienselvittely.[4] Muistolaattaan kirjattiin siksi "Valkosuomalaisten murhaamat".

Muistojulkaisu Elokuun kommunaardit. Kommunaardien muistojulkaisu ilmestyi vasta vuosien kuluttua 1926,[4] ja koska aikaa oli kulunut, kirjoittajien muisti ei enää ollut tarkka, vaan tekstit olivat osin mielikuvituksen tuotetta.[11]

Teon aikaan Tukholmassa ollut Otto Wille Kuusinen tuomitsi teon. Samalla hän kuitenkin ilmaisi ymmärtävänsä sen syitä, koska hän tunsi rahjalaisten ja heidän kumppaniensa ikävät luonteenpiirteet. Tämä puolestaan johti Pietariin paenneiden suomalaisten kommunistien piirissä syytöksiin Kuusista vastaan teon hyväksymisestä. Pietarin kommunistit lähettivät jopa kaksi miestä Tukholmaan hakemaan Kuusinen ja selvittämään asiaa, tai mahdollisesti jopa surmaamaan hänet. Pohjois-Suomen kautta Ruotsiin kulkenut iskuryhmä kuitenkin ratkesi matkan aikana ryyppäämään ja he lavertelivat matkan tarkoituksen kuusislaiselle etappimiehelle. Iskuryhmän päästessä Tukholmaan Kuusinen oli jo tavoittamattomissa. Miehille järjestettiin lisää kosteaa kestitystä ja heille vakuutettiin, ettei Kuusinen ole enää edes Ruotsissa. Näin iskuryhmä palasi Neuvostoliittoon tyhjin käsin.[3]

SKP:n yhtenäisyyttä pyrittiin palauttamaan puolueen neljännessä puoluekokouksessa 25. heinäkuuta 1921 Pietarissa. Kokouksen tärkein asia puolueorganisaation lisäksi oli Kuusisen klubin murhateko. Kuusinen sai osakseen arvostelua ja häntä syytettiin jopa Suomen salaisen poliisin agentiksi, mutta kokouksen loppua kohden ristiriidat hälvenivät. Eräs Kuusisen tukija esimerkiksi huomautti, että komiternin silmissä Kuusisella oli enemmän painoarvoa kuin koko SKP:llä. Kuusinen valittiin kokouksessa puolueen keskuskomiteaan.[12] Puoluekokous asetti kolmen miehen komission tutkimaan ampumistapausta suomalaisten keräämän laajan aineiston pohjalta. Komissioon kuuluivat Kustaa Rovio, Toivo Antikainen ja Arvo Tuominen. Komission loppulausunnossa tuomittiin murhat ja mainittiin asiakirjojen viittaavan siihen, että ulkomaalaisilla, eli Suomen Etsivällä keskuspoliisilla, oli osuutta asiaan. Tuomisen henkilökohtainen vaikutelma kuitenkin oli, että Rahjan veljesten ja eräiden muiden henkilöiden käyttäytyminen puutteessa eläneitä punakaartilaisia kohtaan oli johtanut tutkittavina olleisiin murhiin.[8]

• Matti Lackman: Kullervo Manner – kumouksellisen muotokuva. Somero: Amanita, 2017. ISBN 978-952-5330-84-7.
• Salomaa, Markku: Revolverioppositio. Historiallinen aikakauskirja, 1991, 89. vsk, nro 1, s. 31–42. ISSN 0018-2362.
• Anssi Vuorenmaa: Kuusisen Klubin murhat Pietarissa kesällä 1920. (Ohto Manninen - Uutisia historiasta) Sotilasaikakauslehti, 2009, 84. vsk, nro 11, s. 44–45. Helsinki: Upseeriliitto. ISSN 0038-1675.
• "Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa", Lars Westerlund (toim.), Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2004. Julkaisun lataussivu, vnk.fi
• Ykkösdokumentti: Kuusisen klubin murhat, Arvo Tuominen, Yle 2007 (esitetty TV1:ssä 28. tammikuuta 2007 klo 21.15

• Eino I. Parmanen : Kuusisen klubin rähäkkä, Hakkapeliitta, 27.01.1931, nro 4, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Lisäpiirteitä Kuusisen klubin verilöylyyn, Hakkapeliitta, 13.12.1938, nro 50, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot