Kustaa Rovio

Rovio syntyi Pietarissa Kuhmosta lähtöisin olleeseen suomalaisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat Simeon Henrikinpoika Ravelin ja Eva Loviisa Kaaja. Rovio työskenteli sorvarina Pietarin metallitehtaissa vuosina 1905–1907 ja liittyi vuoden 1905 lopulla sekä Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) että Venäjän bolševikkeihin.[1]

Roviolla oli avopuolisonsa Hilja Lähteenmäen kanssa vuonna 1914 syntynyt poika.[1]

Rovio karkotettiin poliittisen toimintansa vuoksi Siperiaan vuosina 1907, 1910 ja 1914. Kahdella ensimmäisellä kerralla hän onnistui pakenemaan Suomeen. Hän työskenteli vuoteen 1911 saakka tehdastyöläisenä Helsingissä. Vuodesta 1908 Rovio toimi samalla erilaisissa poliittisissa tehtävissä, muun muassa SDP:n kiertävänä agitaattorina, vuosina 1913–1915 sosialidemokraattisen nuorisoliiton sihteerinä sekä toimitsijana ammattiliitoissa.[1]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen sosiaalidemokraateille annettiin suurimpana eduskuntapuolueena virkanimityksiä, ja Rovio nimitettiin Helsingin apulaispoliisipäälliköksi huhtikuussa 1917. Varsinainen poliisipäällikkö erosi saman tien protestiksi, jolloin Roviosta tuli vt. poliisipäällikkö. Elo–syyskuussa 1917 Rovio piilotteli bolševikkien johtajaa V. I. Leniniä omassa asunnossaan Hakaniementorin laidalla Sörnäisten rantatie 1 B:ssä[2] ja välitti tälle päivän lehtiä sekä tietoa Pietarin tapahtumista.[1] Lenin oli joutunut pakenemaan Suomeen heinäkuun 1917 kapinan tultua kukistetuksi. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Leninin tuntenut Rovio toimi SDP:n ja Venäjän uuden johtajan välisenä yhteysmiehenä. Hän erosi Helsingin miliisipäällikön tehtävistä tammikuussa 1918, jolloin hänen seuraajakseen tuli Edvard Nyqvist.

Suomen sisällissodan aikana Rovio hoiti eri tehtäviä Suomen kansanvaltuuskunnan palveluksessa. Aivan sodan alussa hän otti 31. tammikuuta 1918 kansanvaltuutettujen valtuuttama haltuunsa Suomen Tietotoimiston tilat. Helmikuun alussa hän matkusti kansanvaltuuskunnan elintarvike-edustajana Pietariin ja tapasi siellä Leninin. Rovio oli myös läsnä, kun kansanvaltuuskunnan ja Leninin neuvostohallituksen välinen valtiosopimus allekirjoitettiin maaliskuun 1918 alussa. Hän siirtyi toukokuussa 1918 pysyvästi Neuvosto-Venäjälle hoitamaan Suomen Pankin Pietarin-konttorin varoja, jotka suomalaiset punaiset olivat ottaneet haltuunsa.[1]

Sisällissodan jälkeen Rovio oli Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tehtävissä. Hän ei osallistunut puolueen perustavaan kokoukseen eikä häntä koskaan valittu sen keskuskomiteaan, mutta hän oli alkuvuosina puolueen tärkeä neuvonantaja sekä toisinaan SKP:n ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) välinen yhdysmies. Rovio toimitti vuonna 1921 NKP:n ohjeet SKP:n kolmanteen puoluekokoukseen, jossa hän jäi täpärästi valitsematta keskuskomitean vaalissa. Hän työskenteli vuosina 1919–1920 noin vuoden ajan NKP:n suomenkielisten järjestöjen keskustoimiston sihteerinä Pietarissa sekä samalla Vapaus-lehden toimittajana.[1]

Rovio oli yksi SKP:n sotilasjärjestön keskeisiä toimijoita vuosina 1918–1926. Hän osallistui tammi–huhtikuussa 1919 ensimmäisille suomalaisille punaupseerikursseille Pietarissa. Hän toimi vuosina 1920–1926 Pietarin kansainvälisen punaupseerikoulun komissaarina ja yleni kenraalimajuria vastaavaksi divisioonankomissaariksi asti. Hän valvoi koulun opetusta ja opetti itse taktiikkaa, laskentoa, venäjää sekä linnoitus- ja tykistöoppia. Vuonna 1920 Rovio komensi suomalaiset punaupseerioppilaat pidättämään SKP:n ”revolverioppositiota” – jonka oikeudenkäynnissä hän myöhemmin toimi tulkkina – sekä kukistamaan Pietarin työläisten lakkoja. Hän osallistui Kronstadtin kapinan kukistamiseen vuonna 1921 ja toimi yhdysupseerina Karjalan rintaman esikunnassa itäkarjalaisten kansannousun kukistamisen aikana tammi–helmikuussa 1922. Toivo Antikaisen johtama niin sanottu Kiimasjärven retki tapahtui Rovion vastuulla, sillä hän oli henkilökohtaisesti koonnut, kouluttanut ja varustanut retkeen osallistuneen joukon.[1]

Rovio siirtyi siviiliin vuoden 1926 lopulla ja toimi NKP:n luoteisen aluebyroon suomalaisen jaoston sihteerinä. Joulukuussa 1927 hänet nimitettiin Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston Leningradin osaston rehtoriksi.[1] Heinäkuussa 1929 hän siirtyi NKP:n Karjalan aluekomitean johtoon eli Neuvosto-Karjalan puoluejohtajaksi kuolleen J. E. Järvisalon tilalle. Yleensä neuvostotasavaltojen puoluejohtajat olivat myös tasavaltojen todellisia johtajia, mutta Rovio toimi ennemminkin pääministeri Edvard Gyllingin uskollisena yhteistyökumppanina ja tämän suomalaistamispolitiikan tukijana. Heidän tavoitteenaan oli taloudellisesti kehittynyt ja riippumaton Neuvosto-Karjala, jonka pääkielenä olisi suomi.[3][1] Rovio oli myös Kustannusosuuskunta Kirjan johtokunnan puheenjohtaja.[1]

Roviolla oli läheiset välit Leningradin alueen puoluejohtajan Sergei Kirovin kanssa. Tilanne muuttui suomalaisten kannalta paljon epäedullisemmaksi, kun murhatun Kirovin seuraajaksi tuli joulukuussa 1934 Andrei Ždanov.[4]

Vuodesta 1933 alkaen puoluejohtajat Moskovassa ja Leningradissa alkoivat arvostella jyrkkenevään sävyyn Rovion, Gyllingin ja Neuvosto-Karjalan muun suomalaisjohdon toimintaa porvarillisena ”paikallisena nationalismina”, joka tuomittiin lopulta kokonaan vuonna 1935. Rovio erotettiin Karjalan puoluehallinnon johdosta elokuussa 1935, ja Ždanov nimitti hänen seuraajakseen latvialaissyntyisen Pjotr Irklisin. Gylling syrjäytettiin muutamaa kuukautta myöhemmin.[5] Rovio siirtyi puolueinstituutin työntekijäksi Moskovaan.[1]

Stalinin vainojen alettua Karjalan suomalaisemigrantit joutuivat järjestelmällisen puhdistuksen ja tuhoamisen kohteiksi. NKVD ja sen Leningradin alueen johtaja Leonid Zakovski kehittelivät vuonna 1937 ”Gyllingin-Rovion-jutuksi” kutsutun suomalaisten valtio- ja maanpetoksellisen salaliiton, johon vedoten vangittiin sadoittain Karjalan hallinnossa toimineita suomalaisia. Rovio, jolla väitettiin olleen keskeinen rooli salaliitossa, pidätettiin 8. heinäkuuta 1937 ja erotettiin samalla NKP:stä. Gylling pakotettiin ilmiantamaan Rovio väitetyn salaisen neuvostovastaisen terrorijärjestön jäsenenä ja Suomen tiedustelun agenttina, joka oli pyrkinyt liittämään Neuvosto-Karjalan Suomeen. Ainoassa kuulustelussaan 13. maaliskuuta 1938 Rovio ”tunnusti” kaikki syytökset. Hän yritti turhaan perua tunnustuksen, kun Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegio käsitteli hänen tapaustaan 21. huhtikuuta. Rovio tuomittiin kuolemaan ja hänet teloitettiin välittömästi muutamia minuutteja kestäneen pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Rovio rehabilitoitiin heinäkuussa 1955.[1]