K. M. Wallenius

Kurt Martti Walleniuksen vanhemmat olivat luutnantti, pankinjohtaja Ossian Alexis Wallenius ja Augusta Emilia Enwald.[2][3] Wallenius kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion klassillisesta lyseosta vuonna 1912. Wallenius kirjoittautui 1912 Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliselle osastolle ja liittyi Savolaiseen osakuntaan. Filosofian kandidaatin ja maisterin paperit hän sai vuonna 1915.^lähde?

Värväreitä ja etappimiehiä: vasemmalta ylhäältä: jääkärimajuri Kurt Wallenius (käytti nimeä Aarne Pursiainen), kapteeni Urho Sihvonen (Oravapoika), majuri Lennart Oesch (Johansson), vänrikki Väinö Sutinen (Blomberg), kapteeni Erkki Viitasalo (Torniaisen Ville), kapteeni Tauno Ilmoniemi (Möttönen) ja vänrikki Yrjö Koivisto (Aho); keskirivissä: kapteeni Friedel Jacobsson (metsänhoitaja Borg), maisteri H. Stenberg, vääpeli Väinö Heikkinen (Hallan Väinö) ja tohtori Valter Sivén, alarivissä: kapteeni Aarne Salminen (Virén), vääpeli Savolainen ja Vääpeli Vilkman. Kuva on otettu Tukholmassa tammikuussa 1917.

Wallenius liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 7. lokakuuta 1915. Hän laati yhdessä luutnantti Holbornin kanssa suomalaisille joukoille suomalais-saksalaisen sotilaskäsikirjan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Missejoella, josta hänet komennettiin 18. elokuuta 1916 Ruotsiin ja edelleen Suomeen, jossa hänen oli tarkoitus toimia värväys-, tiedustelu- ja etappitehtävissä. Suomessa ollessaan hän toimi niin sanotulla itäisellä etapilla muun muassa zugführer Friedel Jacobssonin kuriirina. Wallenius palasi takaisin pataljoonan yhteyteen, ja hänet sijoitettiin nyt pataljoonan 3. komppaniaan 27. maaliskuuta 1917 alkaen. Hän osallistui Polangenissa vuonna 1917 järjestetyille erikoiskursseille (pommarikurssi). Saksasta hänet lähetettiin tammikuussa 1918 Berliiniin ja sieltä edelleen erikoistehtäviin Suomeen, jonne hän matkusti aluksi Stettinin kautta, jossa hän pestautui merimieheksi ja jatkoi matkaansa Tukholmaan. Tukholmassa hän liittyi samaan aikaan paikalle osuneeseen Oberzugführeriksi ylennetyn Jacobsonin komennuskuntaan, jonka mukana hän matkasi Haaparannalle.[2][3]

Wallenius palasi Suomeen vuonna 1918. Suomen sisällissodassa hän palveli valkoisten puolella joukkueenjohtajana Tervolan ja Tornion taisteluissa. Helmikuussa Wallenius vangitsi Ruotsiin matkalla olleen Neuvosto-Venäjän rajakomissaari Svetslitšin, vaikka tämä kulki samassa seurueessa romanialaisen diplomaatin Constantine Diamandin kanssa ja tällä oli myös Romanian diplomaattipassi. Diamandin vastalauseista huolimatta Wallenius teloitti Svetslitšin sekä neljä muuta venäläistä.[4]

Sisällissodan jälkeen Wallenius komennettiin Kuolajärvelle ja Kuusamoon koottujen joukkojen päälliköksi. Wallenius järjesti koillisrintaman joukoista Sallan rykmentin ja toimi sen, Lapin I Rajavartiopataljoonan sekä Lapin rajavartioston komentajana 1918–1921. Hän johti Vienan retkikunnan Neuvosto-Venäjälle ja toimi Petsamon retkikunnan ylipäällikkönä 1920.[2][3].

Tällä retkikunnalla Wallenius valtasi Petsamon Suomelle 11. helmikuuta 1920, ja siitä häntä onnittelivat sähkeitse muun muassa ulkoministeri Rudolf Holsti ja puolustusvoimien komentaja kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkama.[5] Walleniuksen joukot luopuivat Petsamosta illalla 22. maaliskuuta 1920.[6] Kesäkuussa alkaneissa Tarton rauhaneuvotteluissa Walleniuksen joukkojen kerrotaan vallanneen Petsamon vasta 14. helmikuuta 1920, mikä myös kirjattiin Tarton rauhansopimukseen.[7]

Lapin I rajavartiopataljoonan komentajana Wallenius osallistui Itä-Lapissa vuonna 1918 tapahtuneen rauhoittamiseen,^selvennä mikä liittyi osin Neuvosto-Venäjältä tulleiden kolttalappalaisten porovarkauksien lopettamiseen ja punaisten vastarintamiesten toiminnan lopettamiseen. Itä-Lapissa Wallenius ystävystyi poromies Aleksi "Mosku" Hihnavaaran kanssa.[2][3]

Sisällissodan jälkeen Wallenius jatkoi sotilasuralla. Hän suoritti hyökkäysvaunukurssin vuonna 1922 ja Berliinissä sotakorkeakoulussa yleisesikuntaupseerikurssin vuosina 1923–1925, minkä jälkeen hänet nimitettiin Suomen armeijan yleisesikunnan päälliköksi 1925–1930. Wallenius suoritti myös ilmavoimien tähystäjäkurssin vuonna 1929 ja teki tutustumis- ja opintomatkoja muun muassa seuraavien maiden armeijoihin: Jugoslaviaan ja Turkkiin vuonna 1924, Latviaan 1922, Viroon 1926, Italiaan 1928, Ruotsiin 1929, Puolaan, Tšekkoslovakiaan ja Saksaan 1930.[2][3] Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi vuonna 1930.^lähde?

Walleniuksen johtama yleisesikunnan tiedustelu kävi keväällä ja alkukesästä 1927 salaisia neuvotteluja venäläisen emigranttijärjestön ROVSin maanalaista toimintaa johtaneen kenraali kenraali Aleksandr Kutepovin ja tämän esikunnan kanssa. Suomen hallitus ei ollut tietoinen neuvotteluista. Neuvotteluissa Kutepovin edustajat tarjosivat Suomelle Itä-Karjalaa Muurmannin radan lähiympäristöä lukuun ottamatta. Neuvottelujen tuloksena yleisesikunnan tilastotoimiston Viipurin alaosaston päällikkö Gustaf Rosenström avusti kevätkesällä Kutepovin järjestön agentteja rajan yli Neuvostoliittoon, jossa nämä tekivät terrori-iskuja Leningradissa ja Moskovassa. Neuvostoliiton jätettyä nootin asiasta Suomelle yleisesikunnan tiedustelun kanssa Etsivä Keskuspoliisi teki syyskuussa 1927 Suomessa tutkimuksia asiasta. Lopputuloksena muutamia ROVSin venäläisiä emigranttijäseniä karkotettiin Suomesta ja Gustaf Rosenström erotettiin virastaan. Etsivä Keskuspoliisi jätti kuitenkin tutkimatta Walleniuksen johtaman yleisesikunnan ja Britannian Secret Servicen osuuden juttuun.[8]

1930-luvun alussa Wallenius oli oikeistoaktivisti ja Lapuan liikkeen kannattaja. Häntä syytettiin käskyn antamisesta presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditykseen lokakuussa 1930. Kyyditysidea oli yleisesikunnan päällikön jääkärikenraalimajuri Walleniuksen alaisen jääkärieverstiluutnantti Eero Kuussaaren huonosti suunniteltu hanke, ja Wallenius otti Kuussaaren esimiehenä vastuun tapahtuneesta. Julkisuudessa spekuloitiin suoranaisesta käskyn tai ohjeiden antamisesta, toisaalta puhuttiin pelkästään toisten ylitulkitsemasta juopuneen uhittelusta. Wallenius oli kahdesti tutkintovankeudessa yhteensä puolentoista vuoden ajan, mutta syytteet häntä vastaan kaatuivat ylemmissä oikeusasteissa. Kihlakunnanoikeus katsoi kenraalin syyllistyneen tahalliseen yllytykseen, hovioikeuden mukaan hän oli syyllistynyt vain avunantoon ravintolapöydässä "lausumallaan kehotuksella sekä muutenkin Kuussaaren tekoa edistämällä". Korkein oikeus puolestaan ei katsonut näytetyn toteen, että Wallenius olisi ymmärtänyt Kuussaaren olevan tosissaan Ståhlbergin kyyditysaikeiden kanssa ja vapautti hänet syyttömänä heinäkuussa 1931.[9] Hänen uransa puolustusvoimissa kuitenkin katkesi tähän tapaukseen ja hänet erotettiin yleisesikunnan päällikön paikalta.[10]

Työtön Wallenius otti vastaan tehtävän Lapuan liikkeen pääsihteerinä, ja hänet valittiin syksyllä 1931 Lapuan liike ry:n viralliseksi puheenjohtajaksi. Hän toi pian uutta eloa jo liikkeeseen, jonka toiminta oli hiipunut. Nyt linja kääntyi entistäkin selkeämmin äärioikealle. Walleniuksen puheenjohtajakaudelle ajoittui liikkeen uusi, nyt sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen murskaamiseen tähdännyt esiinmarssi, joka alkoi Lapuan työväentalon ikkunoiden umpeen naulaamisesta syyskuussa 1931 ja huipentui Mäntsälän kapinaan helmikuussa 1932. Liikkeen vastustajat spekuloivat pitkin talvea suunniteltavasta vallankaappauksesta, jonka johdossa Walleniuksen väitettiin olevan. Todellisuudessa kunnon suunnitelmia ei ollut, mutta kun yli-innokas Artturi Vuorimaa julisti kapinan Mäntsälässä Ohkolan työväentalolla sattuneen välikohtauksen jälkeen, kutsui Wallenius Lapuan liikkeen johdon koolle. Kokouksessa päätettiin ryhtyä johtamaan kapinaa, ja osanottajat siirtyivät pian itsekin Mäntsälään. Vihtori Kosola oli kapinan keulakuva, Wallenius sotilaallinen päällikkö, ja Vuorimaa toimi sen äänitorvena ja varsinaisena organisaattorina.^lähde?

Kapina kuitenkin epäonnistui, ja sen jälkeen suojeluskuntien päällikkö Lauri Malmberg kävi sopuisasti pidättämässä Walleniuksen. Tämä kuitenkin muuttui pahennusta herättäneeksi ryyppyreissuksi Helsingissä. Wallenius sai Kosolan tavoin keskeisestä osallisuudestaan kapinaan lopulta vain yhdeksän kuukauden tuomion, joka sekin muutettiin ehdolliseksi. Hän ei enää tämän jälkeen osallistunut politiikkaan.^lähde?

Talvisodan ulkomaisten vapaaehtoisten vastaanottotoimiston suomalaisjohtajat Torniossa. Vasemmalta kenraalimajuri K. M. Wallenius, kenraaliluutnantti Hannes Ignatius ja eversti Armas Arajuuri.

Wallenius toimi 1935–1937 Ragnar Nordströmin omistaman Petsamon Kala Oy:n ja Petsamon öljy- ja kalajauhotehdas Oy:n johtajana Liinahamarissa. Vuonna 1937 hän matkusti sotakirjeenvaihtajaksi Kiinaan, josta hän palasi seuraavana vuonna.^lähde?

Talvisodan alkaessa vuonna 1939 Wallenius jätettiin reserviin. Sodan kestettyä yli viikon C. G. E. Mannerheim nimitti Walleniuksen Lapin ryhmän komentajaksi tämän omasta vaatimuksesta ja päämajoitusmestari Aksel Airon painostuksesta. Wallenius otti komentajuuden vastaan 13. joulukuuta 1939.[11]

Pelkosenniemen taistelussa 17.–19. joulukuuta Wallenius käytti ensimmäisenä niin sanottua mottitaktiikkaa, joskin nimitys tuli käyttöön vasta myöhemmin. Kolme pataljoonaa saartoi ja pilkkoi venäläisen jalkaväkirykmentin JR 273:n. Taistelun jälkeen eloonjääneet neuvostosotilaat pakenivat sekasorron vallassa ilman raskasta kalustoaan. Tällä taistelulla pysäytettiin puna-armeija pohjoisessa. Mannerheim muisteli myöhemmin: "Voitto oli hyvin tärkeä koko Lapin puolustukselle. Joukkoja voitiin nyt irrottaa Kemijärven suunnalle, missä kaksi rykmenttiä sitten sitoi kahta divisioonaa sodan loppuun asti.[12]

Wallenius toimi talvisodan aikana myös Sallassa ja Petsamossa. Ruotsalaisten vapaaehtoisten liityttyä Lapin Ryhmään hänen tilalleen Lapin Ryhmän komentajaksi nimitettiin kenraali Ernst Linder.[13] Koska Wallenius ei suostunut jäämään Linderin alaisuuteen, Mannerheim siirsi hänet komentajaksi 28. helmikuuta 1940 Viipurinlahden puolustusta varten perustettuun Rannikkoryhmään,[14] joka Walleniuksen paikalle saapuessa oli täydessä kaaoksessa ilman esikuntaa, viestiyhteyksiä ja tykistöä.[15] Tästä kenraaliluutnantti Harald Öhquist sai syyn Mannerheimin epäsuosiossa olevan Walleniuksen erottamiseen komentajan tehtävästä jo 3. maaliskuuta 1940. Hänen tilalleen nimitettiin Yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Lennart Oesch, ja Wallenius siirrettiin reserviin.[16] Tämän jälkeen hänelle tarjottiin muun muassa linnoitustöiden johtamista Kymijoella, mutta hän kieltäytyi ja pyysi rintamakomennusta, mutta turhaan.^lähde?

Wallenius oli ollut Mannerheimin epäsuosiossa jo kansalaissodasta lähtien,[15] mikä vaikeutti hänen upseerinuraansa. Talvisodan aikana tilannetta heikensi entisestään se, että entisenä lehtimiehenä hän tuli hyvin toimeen ulkomaisten toimittajien kanssa, toisin kuin nuivasti lehdistöön suhtautunut ylipäällikkö. Siksi ulkomaisessa lehdistössä kirjoitettiin Walleniuksesta huomattavasti enemmän kuin Mannerheimista, mikä ei ollut Päämajan mieleen.[15] Lasse Laaksonen huomauttaa Wallenius-elämäkerrassaan ironisesti, että opillisen sivistyksen puolesta Wallenius oli ylemmyydentuntoista aristokraattia Mannerheimia päätä pidempi.[10]

Kurt Martti Walleniuksen hauta Honkanummen hautausmaalla Vantaalla.

Jatkosodan aikana Walleniusta ei määrätty palvelukseen hänen lukuisista yrityksistään huolimatta. Hän hankki jopa lääkärintodistuksen, jonka perusteella hänet vapautettiin armeijasta ja poistettiin upseeriluettelosta. Tämän jälkeen hän ilmoittautui vapaaehtoisena rintamalle, mutta hänet käännytettiin ikänsä vuoksi.[15] Talvisodan jälkeen Wallenius asui vaimonsa kanssa tukkikämpässä Marrasjärvellä Rovaniemen maalaiskunnassa Matti ja Hilma Mäntyjärven maanvuokralaisena ja kirjoitti muun muassa Lappi-aiheisia kirjoja.[17] Vuodesta 1976 alkaen Walleniukset asuivat Helsingin Kannelmäessä. Wallenius kuoli 90-vuotiaana vuonna 1984 kolme vuotta puolisonsa Annin kuoleman jälkeen.[18]

Walleniuksella oli avioliitosta (1920–1981) kirjailija Anni Walleniuksen (o.s. Joensuu) kanssa kolme tytärtä,[2][3] joista Leena Peltola oli kuvataiteen alan vaikuttaja.^lähde?