Kurt Gerron

Kurt Gerson syntyi keskiluokkaiseen saksanjuutalaiseen perheeseen Berliinissä 1897. Hänen isänsä oli kondiittori ja äitinsä kotiäiti.[3] Hän opiskeli lääketiedettä, kunnes värväytyi ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen asevoimiin. Hän haavoittui rintamalla ja jatkoi parannuttuaan lääketieteen opintoja, mutta hänet kutsuttiin uudelleen palvelukseen lääkintämieheksi, jona hän toimi sodan loppuun saakka. Hänen kokemuksensa tekivät hänestä pasifistin. Hoitaessaan rintamatovereitaan Gerron turhautui, sillä usein nämä lähetettiin vain uudelleen rintamalle tykinruoaksi. Sodan jälkeen hän suoritti opintonsa loppuun, mutta innostui teatterista ja siirtyi näyttämöalalle.[2][4] Gerronin mukaan ”lääkäreillä ja näyttelijöillä on jotain yhteistä: molemmat tutkivat ihmisiä”.[3]

Kolmen pennin oopperan ensi-illan esite.

Ohjaaja Kurt Gerron, näyttelijä Marcel Krols ja hollantilainen kirjailija A.M. de Jong elokuvan Merijntje Gijzen’s jeugd kuvauksissa 1936.

Gersonista tuli teatterinäyttelijä Max Reinhardtin ohjauksessa 1920. Vuonna 1921 hän vaihtoi nimensä Gersonista Gerroniksi, sillä hän ei halunnut tulla vahingossakaan yhdistetyksi suureen berliiniläiseen muotikeskukseen Gersoniin.[4] Samana vuonna hän liittyi Trude Hesterbergin kabareehen Wilde Bühne, jonka jälkeen hän esiintyi monissa Max Reinhardtin teattereista. Noihin aikoihin hän avioitui Olga Meyerin kanssa.[3] Hän näytteli teatterin ja kabareen lisäksi myös mykkäelokuvissa. Kilpirauhasen liikatoiminnasta johtuneesta ylipainoisuudestaan tuli hänen tavaramerkkinsä.[4] Kuukasvoinen ja tukeva Gerron erikoistui rooleihin, joissa tarvittiin eräänlaista ”raavautta”, kuten satamatyöläisen, painijan ja nyrkkeilijän osiin. Hän työskenteli usein Hans Albersin kanssa sekä myöhemmin Heinz Rühmannin kanssa. Siegfried ”Sig” Arnon kanssa Gerron muodosti duon, joka esiintyi sekä elokuvissa että teatterissa.[2]

Gerson näytteli 1928 Lontoon poliisipäällikkö ”Tiger” Brownin roolin Bertolt Brechtin musiikkinäytelmän Kolmen pennin ooppera ensi-illassa. Näytelmästä tuli huippumenestys, ja se teki Gerronista kotimaassaan tunnetun. Lisäksi hän levytti näytelmästä suosituksi tulleen laulun ”Puukko-Mackien”. Gerron ja Arno ryhtyivät 1929 epäonnistuneeseen yrityksen palauttaa saksalainen slapstick-komedia takaisin suosioon. Samana vuonna hän näytteli viimeisen kerran Brechtin tuotannossa. Happy End lopetettiin vain seitsemän näytöskerran jälkeen. Jo ennestään riitaisissa väleissä olleet Brecht ja Gerron ajautuivat välirikkoon.[4] Vastoinkäymiset eivät kuitenkaan heikentäneet hänen uraansa. Hän näytteli 1931 yhtä pääosista Marlene Dietrichin tähdittämässä suositussa elokuvassa Sininen enkeli.[2][3] Elokuvakirjailija Ulrich Lieben mukaan Gerronin roolisuoritus jäi elämään hänen jälkeensä ja takasi hänen nimensä säilymisen myös jälkipolville. Suosio teki Gerronista kiireisen. Saman päivän aikana hänet saattoi nähdä päiväsaikaan elokuvastudiolla kuvauksissa ja illalla teatterinäytelmän pääosassa.[4]

Gerron osallistui 1920-luvulla muutaman lyhytelokuvan ohjaamiseen, mutta varsinaisesti ohjaajana hän debytoi vuonna 1931 täyspitkällä elokuvallaan Der Stumme von Portici. Hänestä tuli yksi suuren Ufa-studion suosikeista ja samalla kyvyistä, joiden avulla studio tähtäsi kansainvälisille markkinoille.[5] Vuosina 1931-1933 hän ohjasi Ufalle seitsemän elokuvaa, joista osa esitettiin myös Suomessa.[6]

Menestystensä myötä Gerron saattoi nauttia suhteellisen hyvästä elämästä Berliinissä, eikä hän ottanut vakavasti Adolf Hitlerin johtaman natsipuolueen nousussa piillyttä vaaraa vielä 1930-luvun alussa. Hän teki joitakin poliittisia teatterisketsejä, jotka nauroivat muun muassa Hitlerin puheiden retoriikan ja SA-joukkojen kustannuksella.[3] Kansallissosialistit pääsivät valtaan tammikuussa 1933, kun 84-vuotias presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin Saksan valtakunnankansleriksi. Samana vuonna valmistuivat Gerronin viimeiset Saksassa ohjaamat elokuvat, komediat Heut’ kommt’s drauf an ja Amor talutusnuorassa (alkuperäinen nimi Kind, ich freu’ mich auf dein Kommen).[4][7]

Natsi-Saksassa juutalaisilta kiellettiin osallistuminen julkiseen elämään. Propagandaministeri Joseph Goebbels vaati juutalaisten poistamista saksalaisesta kulttuurielämästä. Gerron pakotettiin eroamaan kesken elokuvan Amor talutusnuorassa kuvauksia. Hänen tilalleen tuli Hans Steinhoff, joka keskittyi urallaan tekemään propagandaelokuvia natsipuolueelle.[4] Gerronin ura Saksassa oli käytännössä ohi.[3] Kurt ja Olga Gerron muuttivat Pariisiin vielä vuoden 1933 aikana. Saksalaisista mallia ottaneet ranskalaiset nationalistit pyrkivät torjumaan emigranttien tulemisen elokuva-alalle, mutta kahtena Pariisin vuonnaan Gerron onnistui tekemään kaksi elokuvaa. Vuonna 1935 Gerronit siirtyivät Wieniin. Koska Itävallan poliittinen ilmapiiri oli kiristymässä paikallisen natsiliikkeen nousun vuoksi, Gerronit muuttivat edelleen Alankomaihin. Alankomaat suhtautui pakolaisiin verrattain myönteisesti, ja Gerron ohjasi siellä elokuvia vuosina 1935-1937, kunnes hollantilaisten elokuvantekijöiden protestien vuoksi maahanmuuttajien ja pakolaisten työtilaisuudet jäivät vähäisiksi. Hän opetteli puhumaan hollantia ja pystyi näin näyttelemään myös teatterissa.[3][4]

Saksa miehitti Hollannin kesällä 1940. Aluksi asiat sujuivat rauhallisesti, ja Gerron saattoi jopa jatkaa teatterissa sekä muiden saksalaisemigranttien, kuten Max Erlichin, kabareissa. Juutalaiset näyttelijät saivat kuitenkin esiintyä vain juutalaisyleisölle. Sekä hollanninjuutalaiset että sinne muuttaneet tuhannet pakolaiset joutuivat aikaa myöten kiristyvien vainojen kohteeksi. Syksyllä 1943 Gerronit pakotettiin muuttamaan Westerborkiin, joka oli alkuun toiminut pakolaisleirinä Saksasta paenneille juutalaisille ja josta natsien hallussa tuli kokoamis- ja lähetysasema idässä oleville Saksan keskitysleireille suunnatuille vankijunille. Ikävästä roolistaan huolimatta Westerborkin kulttuurielämä oli aktiivista, ja Gerron otettiinkin nopeasti osaksi pakolaisten kabareeta. Hän ehti olla mukana parissa esityksessä, kunnes hänet siirrettiin edelleen keskitysleirille.[3][8]

Karikatyyri Kurt Gerronin kabareetuotannosta Karussell.

Helmikuun lopulla 1944 Gerron vaimoineen siirrettiin nykyisen Tšekin alueella sijainneeseen Theresienstadtin keskitysleiriin. Gestapon perustama Theresienstadt toimi gheton ja tavallisen keskitysleirin välimuotona. Toisaalta se oli kokoamisleiri, josta vankeja lähetettiin edelleen idän keskitys- ja tuhoamisleireille, mutta samalla se toimi myös mallikeskitysleirinä, jonka tehtävä natsi-Saksan propagandassa oli antaa sen keskitysleirijärjestelmästä totuutta parempi kuva ulkomaille. Siellä oli oma orkesterinsa, ja siellä toteutettiin useita teatterituotantoja.[9]

Theresienstadtiin lähetetyt olivat yleensä etuoikeutetuiksi määriteltyjä vankeja, ja monet olivat tunnettuja nimiä Saksan kulttuurimaailmasta. Gerronille myönnettiin tämä erityisasema, sillä hän oli sotaveteraani ja julkisuuden henkilö. Gerronin saapuessa leirille olot siellä olivat jo huonot. Leirillä kuoli joukoittain ihmisiä muun muassa nälkään ja pilkkukuumeeseen. Punainen risti oli kuitenkin tekemässä tarkastuskäyntiä leirille, ja leiriä siivottiin ja sen oloja järjestettiin väliaikaisesti paremmiksi.[3] Gerron ja hänen vaimonsa saivat oman asunnon ja oikeuden tehdä oma kabaree-näytelmänsä jazz-pianisti Martin Romanin kanssa. Sen nimeksi tuli Das Karussell (”Karuselli”). Gerron sai käyttöönsä vankien joukossa olleet huippulahjakkuudet. Hänen lavastajanaan oli František Zelenka, Tšekin kansallisteatterin päälavastaja. Tekstit ja laulujen sanoitukset olivat kirjoittaneet näytelmäkirjoittajat Leo Straus ja Manfred Greiffenhagen. Esitys oli pidetty sekä vankien että vartijoiden keskuudessa ja sitä esitettiin leirillä yli 50 kertaa.[10]

Propagandaelokuvan ohjaajana

Klaffikuva Theresienstadtin kuvauksista.

Punaisen ristin hämääminen onnistui, jonka jälkeen Gerronille annettiin uusi tehtävä. Hänet määrättiin ohjaamaan leiriä positiivisessa sävyssä esittävän propagandaelokuvan kuvaaminen. Natsivirkamiehet ja vartijat valvoivat jokaisen kohtauksen tekemistä. Gerron ei nähnyt käsikirjoitusta, vaan hänelle kerrottiin kulloinkin mitä kuvata seuraavaksi. Yhdessä kohtauksessa tuli esittää leirin vangit nauramassa huolettomasti teatteriesitykselle. Kohtaus oli Gestapon määräämä, mutta kuvauksissa olleita vankeja ei naurattanut. Holokaustista selvinnyt ja paikalla ollut Alice Rant muisteli myöhemmin kohtauksen kuvaamista:[11]

»Tottelemattomuuden seurauksia pelkäävä ja hiestä kylpevä Gerron kehotti meitä, rukoili meitä, vaati tottelemaan, vaati meitä seuraamaan määräyksiä, kaikin voimin... ja sitten hän purskahti nauramaan, tarttuvasti ja vastustamattomasti. Naurun aikana hän heilutti paksua mahaansa niin, että meidän todella täytyi nauraa, vaikka tilanne hänelle ja meille oli kaikkea muuta kuin hauska... niin hän seisoi edessämme, kalpeana, hiestä märkänä, nauraen lujasti, maha hytkyen. Ja niin he kuvasivat kolmen tuhannen varietee-näytelmää katsovan iloisen maalaisasukkaan naurun jylinää kesäpäivänä.[3]»

Propagandaelokuvan alanimi oli Der Führer schenkt den Juden eine Stadt (”Führer antaa juutalaisille kaupungin”). Sen kuvaukset jäivät hänen viimeisikseen. Yksitoista päivää kestäneiden kuvausten puolivälissä hänet alennettiin apulaisohjaajaksi, sillä prahalaisen tuotantoyhtiön Aktualitan toimitusjohtaja Karel Pecency tuli hänen tilalleen. Gerron säilyi kuvausten ajan apulaisohjaajana, mutta ei osallistunut jälkityöhön eikä leikkaamiseen. Elokuva valmistui keväällä 1945, eikä sitä enää ehditty käyttää tarkoitukseensa, sillä liittoutuneiden ja Neuvostoliiton joukot etenivät nopeasti kohti Berliiniä. Gerron ei ehtinyt nähdä elokuvaa valmiina.[3][11][12]

Kurt Gerronin tähti Mainzissa olevalla Walk of Fame des Kabaretts-kävelykadulla.

Gerronin toiminta Theresienstadtissa oli pitkään kyseenalaistettu. Joidenkin mielipiteiden mukaan Gerronin viihdyttävät esitykset tarjosivat hetken paon keskitysleirin todellisuudesta, kun taas jotkut ovat pitäneet pyhäinhäväistyksenä esittää kabaree-ohjelmia vangeille, joita lähetettiin viikoittain Auschwitziin surmattavaksi. Myös natsien propagandaelokuvan tekemiseen osallistumista on pidetty petturuutena. Myöhemmin Gerronin vaiheita on tutkittu enemmän, ja häntä on alettu muistamaan ainutlaatuisesta elämästään sekä perinnöstä, jonka hän jätti Saksan kulttuurielämälle.[3][11] Gerronin elämästä sekä traagisesta kohtalosta on tehty vuosien varrella useita dokumenttielokuvia. Englantilainen näytelmäkirjailija Roy Kift on tehnyt hänen ajastaan Theresienstadtissa näytelmän nimeltä Camp Comedy (”Leirikomedia”).[2][16]

• Kurt Gerron laulaa Puukko-Mackien Youtube.com
• Lyhytelämäkerta sivustolla Music and the Holocaust (englanniksi)