Kuriton sukupolvi (vuoden 1957 elokuva)

Helsinkiläiseen Varavaaraan perheeseen kuuluvat professori Reinhold Varavaaran lisäksi vaimo ja kolme aikuista lasta Kali, Japi ja Pelle. Professori-isällä ei ole tutkimustyönsä ohella aikaa pitää kurissa lapsiaan, eikä äitikään puutu näiden asioihin. Kali viettää railakkaita 21-vuotissyntymäpäiväjuhlia, joissa on mukana Pellen uusi tyttöystävä Marja. Professori ja Marja ihastuvat toisiinsa, mutta huomaavat aikaa myöten suhteensa olevan mahdoton.

Waltarin näytelmän Kuriton sukupolvi kantaesitys oli Tampereen teatterissa 1936, ja siitä tehtiin 1937 elokuvasovitus, jonka ohjasi Wilho Ilmari. 1950-luvun alussa Eino Salmelainen ohjasi Tampereen Työväen Teatterissa näytelmästä uuden version. Waltari oli tehnyt alkuperäiseen näytelmään joitakin muutoksia, Salmelainen sovitti sitä lisää ja Ritva Arvelo kirjoitti nuorison repliikit uudelleen stadin slangilla. Kun näytelmä menestyi hyvin, siitä päätettiin tehdä toinenkin elokuvaversio. Waltari ei ollut enää mukana elokuvan käsikirjoitustyössä.[2]

Elokuvan ja alkuperäisen näytelmän juonessa on useita eroja. Näytelmässä Varavaaran poika Pelle on juoksija, mutta elokuva kuvattiin talvella, ja siksi hänestä tehtiin mäkihyppääjä. Näytelmässä professorin ja Marjan romanttiset kohtaukset tapahtuvat kesähuvilalla, mutta elokuvassa tähtitornissa. Elokuvassa on myös viittaus atomipommiin, kun professori perustelee, miksei ota vastaan ulkomailta tehtyä virkatarjousta. Näytelmässä esiin tullut nuorten poliittinen kapinointi on jätetty elokuvasta pois.[2]

Elokuva oli ensimmäinen, jonka Matti Kassila ohjasi Waltarin tekstin pohjalta. Myöhemmin Kassila jatkoi Waltarin filmatisoimista Komisario Palmu -elokuvissa.[3]

Panu Rajala pitää Tauno Palon esittämää professori Varavaaraa taitavana roolityönä, jossa on enemmän ”räjähtävyyttä” ja kostonhalua kuin Uuno Laakson aikaisemmassa tulkinnassa vuoden 1937 elokuvassa. Professorin ja Marjan (Kaija Siikala) suhde on kuvattu hellästi ja inhimillisesti. Loppupuolella elokuvan ote Rajalan mielestä herpoaa, eikä professorin ryhdistäytymisessä ole kunnon pontta. Hän pitää elokuvaa nykyään enää kuriositeettina, joka kuvaa huvittavastikin 1950-luvun Helsinkiä ja sen nuorisoa.[2] Myös Arto Pajukallion mukaan elokuvan rockin rytmi on tahattoman koominen.[1]

• Tunteiden paloa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kuriton sukupolvi Ylen sivuilla^{[vanhentunut linkki]}
• Kuriton sukupolvi Yle Areenassa
• Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa, s. 99–104. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.