Kuolemanjälkeinen elämä

Esihistoriallisista haudoista on löydetty käyttöesineitä, joita vainajan uskottiin tarvitsevan tuonpuoleisessa.[2]

Muinaisen Egyptin kuolemankäsityksellä on ollut suuri vaikutus Lähi-idän uskontoihin. Muinaisegyptiläinen uskonto pohdiskeli paljon kuolemanjälkeistä elämää ja kuolema nähtiin usein vain siirtymävaiheena toisenlaiseen todellisuuteen. Jumala Osirista on pidetty alkuperäisenä vapahtajajumalana, josta käsitys levisi muihin uskontoihin. Osiris-mysteeriot levisivät Serapis-kultin mukana myös Antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Muinaisegyptiläisessa uskonnossa Anubis johdatti kuolleen Osiriksen saliin, jossa hän joutui osoittamaan kelvollisuutensa päästäkseen vihannoiville kentille. Vainajan sydän punnittiin Osiriksen salissa 42 jumalan läsnä ollessa Osiriksen vaa'alla Maatin sulkaa vasten. Kirjuri Thot kirjasi tuloksen muistiin ja vainaja pääsi joko Osiriksen kentille tai joutui kuolemaan toisen kerran, jolloin hän lakkasi olemasta.

Lähi-idässä syntyneissä uskonnoissa, juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ihmisellä on kuoleman jälkeen mahdollisuus pelastua tai joutua kärsimykseen. Persialaisen zarathustralaisuuden mukaan Viimeisellä tuomiolla hyvien ihmisten sielut saivat jatkaa elämäänsä ruumiillisissa kehoissa. Tämä käsitys levisi juutalaisten ajatteluun ja sitä kautta kristinuskoon ja islamiin. Ajatus kuolemattomasta sielusta on peräisin kreikkalaisesta kulttuurista. Varhaiskristityt uskoivat ristillä kuolleen Jeesuksen pikaiseen toiseen tulemiseen, josta seuraisi kaikkien kuolleiden ylösnousemus, viimeinen tuomio ja maailmanloppu. Kristittyjen Uuden testamentin 27 kirjassa näkyy kuolemanjälkeistä elämää koskevien näkemysten monimuotoisuus ja niiden synteesi kristillisessä ajattelussa.[9]

Taivas oli vielä Vanhassa testamentissa Jumalan fyysinen asuinsija. Uuden testamentin ajan ja keskiajan välillä taivas alettiin nähdä onnellisena paikkana, johon kaikki uskovaiset pääsivät jumalallisten olentojen ja pyhimysten joukkoon turvaan tuskalta ja surulta. Taivaan vastakohdaksi varhaisessa kristinuskossa nähtiin helvetti, jossa kärsittiin tuskaa ja rangaistuksia. Taivaaseen pääsyn välitilaksi katolinen kirkko sijoitti kiirastulen niitä varten, joiden oli ensin sovitettava syntinsä.[10]

Islamiin kuuluu usko elämän jatkumisesta tuonpuoleisessa maailmassa. Ihminen joutuu joko Helvettiin tai Paratiisiin sen mukaan, miten kukin tuomitaan viimeisellä tuomiolla. Kuoltuaan ihminen saa haudassa kaksi vierasta. He ovat enkelit nimeltä Munkar ja Nakir (منكر ونكير). Nämä kuulustelevat kuollutta hänen uskostaan Muhammediin ja kiduttavat häntä, jos vastaukset eivät kelpaa. Uskottomien kidutus alkaa heti kuoleman jälkeen.[11][12] Uskovat sen sijaan saavat nähdä jo välähdyksen Paratiisista. Sielulla on neljä peräkkäistä asuinsijaa, jokainen suurempi kuin edellinen: kohtu, tämä maailma, kuolemanjälkeinen välitila barzakh haudassa sekä ikuisuus joko Helvetissä tai Paratiisissa. [13] Välitilan kuollut voi viettää monessa paikassa: profeetat suoraan Paratiisissa, marttyyrit lähellä Paratiisin porttia sieltä saatavaa ruokaa nauttien tai vihreinä lintuina Paratiisissa. Uskottomat viettävät väliajan uuneissa tai verivirroissa kidutusta kärsien. Ennen puberteettia kuolleet lapset pääsevät kaikki Paratiisiin, koska šaria ei pidä lapsia täysivaltaisina ihmisinä ja vastuullisina teoistaan. [13]

Hindulaisen ja buddhalaisen käsityksen mukaan ihmiset ja eläimet syntyvät uudestaan jonakin toisena elävänä.[14][15] Buddhalaisuuden mukaan yksilöllä ei ole ikuista sielua, ja tämänpuoleinen elämä ruumiissa on kärsimystä. Buddhalaisten tavoitteena on päästä irti kuoleman ja jälleensyntymisen kierteestä eli samsarasta. Joissain mahajanabuddhalaisuuden suuntauksissa uskotaan taivaiden maailmaan, jonne hurskaat buddhalaiset pääsevät kuoleman jälkeen jatkamaan valaistumisen tavoittelua. Helvettiin taas joutuvat väliaikaisesti kärsimään erityisen syntiset yksilöt. Tiibetiläinen kuolleiden kirja opastaa vainajaa matkallaan tuonpuoleiseen.[16]

Afrikan perinteisissä uskonnoissa esi-isien palvonta ja heidän kanssaan kommunikointi ovat usein tärkeässä osassa. Esi-isät ovat afrikkalaisille kuitenkin edelleen vain vainajia, eivätkä he ole muuttuneet jumaliksi. Vähemmän merkittävät vainajat jäävät pelkiksi haamuiksi tai varjoiksi.[17]

Joillain metsästäjä-keräilijöillä kuten Tansanian hadzoilla ei ole kuolemanjälkeisen elämän käsitettä, vaan heidän käsityksensä mukaan ihmisen henkinen olemassaolo lakkaa kuolemassa.[18]

Muinaissuomalaisilla vainaja jatkoi elämäänsä kuoleman jälkeen Tuonelassa tai Manalassa.[19]

1800-luvulla nousi ”tieteellisiä uskontoja” kuten spiritualismi, joka perustui kommunikoimiseen vainajien kanssa meedioiden välityksellä. Spiritualistit uskoivat, että kuolemassa sielu aluksi vain vetäytyy syrjään mutta ei katoa. Spiritualismin mukaan helvettiä, kadotusta, viimeistä tuomiota tai fyysisen kehon ylösnousemusta ei ole.[20]

Jälleensyntymisen ajatus alkoi saavuttaa suosiota länsimaissa 1960-luvulta alkaen, kun itämaisten uskontojen suosio nousi. New age -ajattelussa jälleensyntyminen nähdään parantumisen ja kehittymisen mahdollisuutena.[21]