Kuntoutustutkimus

Lakisääteisen tehtävänsä yleisenä vammaisuuteen ja kuntoutukseen kytkeytyvänä palveluna kuntoutustutkimus sai, kun vuonna 1946 säädetyn invalidihuoltolain säädösten mukaisesti alettiin Työterveyslaitoksessa vuonna 1953 moniammatillisen ryhmän voimin tutkia invalidien (kuntoutujien) mahdollisuuksia käyttää hyväkseen lain tarjoamia ammatillisen kuntoutuksen toimenpiteitä. Tuolloin asetettiin asiantuntijatyöryhmälle kysymys, onko tämä henkilö ”lain tarkoittama invalidi”. Työterveyslaitoksen invalidien tutkimusjaosto otti vastaan ensimmäiset asiakkaansa 13.4.1953.

Kuntoutustutkimuksen kansainväliset mallit haettiin Ruotsista ja Norjasta. Monet kuntoutuksen alkuaikojen kehittäjistä osallistuivat YK:n järjestämään yhteispohjoismaiseen kuntoutuskoulutukseen. Olennainen kuntoutustutkimuksen 1950-luvun innovaatio oli ryhmätyö muodossa, joka on edelleenkin kuntoutustutkimuksen tunnusmerkki: kuntoutustutkimukselta edellytetään lääkärin, sosiaalityöntekijän ja psykologin sekä tarvittaessa muiden asiantuntijoiden muodostamaa työryhmää, joka yhdessä asiakkaan, kuntoutujan kanssa päätyy kuntoutuslausuntoon.

Sittemmin Kelan kuntoutusosastolla työskennellyt kuntoutuspsykologi Antti Tamminen esitteli vuoden 1953 Lääkäripäivillä pitämässään esitelmässä alkuvaiheen näkemyksiä kuntoutustutkimuksesta: ”Kuntouttamisen päämääränä on lyhyesti sanoen potilaan auttaminen ja ohjaaminen hänelle sopivaan työhön, ensin terapeuttisin ja sitten kaikin muin tarvittavin keinoin. Mutta millaiseen työhön? Vastauksen saamiseksi on tutkittava asiaa kahdelta kannalta.

• Ammatteja on tutkittava; on analysoitava ne perusvaatimukset, sekä fyysiseen että psyykkiseen suorituskykyyn kohdistuvat, joita työ tekijälleen asettaa. Myös niihin ulkonaisiin olosuhteisiin, joissa työnteko tapahtuu, on samalla kiinnitettävä huomiota.
• Työntekijöitä on tutkittava. On ratkaista, mihin ammattiin tai työtehtävään kuntoutettavalla on edellytyksiä, kykyjä, taipumuksia, halua. Soveltuvuuden tutkimus merkitsee sen seikan selvittämistä, millainen yksilö kulloinkin on kysymyksessä.

Yksilön ammattiin soveltuvuutta selvitettäessä on tarpeen kolmenlainen tutkimus:

• lääkäri arvioi fyysiset edellytykset
• psykologi tutkii psyykkisiä edellytyksiä ja tekijöitä, joita ovat kyvyt, luonteenpiirteet, harrastussuunnat ja asenteet
• sosiaalityöntekijä selvittää olosuhteet

Nämä kolmenlaiset näkökohdat pitää yhdistää kokonaisuudeksi. Käytännössä ainoa kunnollinen menettely on tutkijoiden yhteisneuvottelu.”

Vuosina 1963–1966 Kelan pääjohtajan, V.J. Sukselaisen, johdolla työskennellyt kuntoutuskomitea totesi muun muassa, että ”kuntoutustutkimus-käsitettä on nykyään käytetty kokonaisselvityksestä, johon sisältyy ammatinvalinnanohjauksen lisäksi muidenkin kuntoutustarpeiden selvittäminen, siis myös lääkinnälliseltä ja sosiaaliselta osalta. Tämän työmuodon kehittäminen erillisenä on ollut tarpeellinen, koska sairaaloissa ei ole yleensä harkittu poistettavien potilaiden tilannetta kuntoutuksen kannalta ja kun ammatinvalinnanohjaus ei aikaisemmin ollut riittävän kehittynyt. Sitä mukaa kuin mahdollisuudet perusteelliseen tilannearviointiin lisääntyvät lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen piirissä, kuntoutustutkimuksen merkitys tällaisena erillisenä toimenpiteenä vähenee, mutta toistaiseksi sen säilyttäminen on tarpeen.”

1960-luvun puolivälissä syntyivät ensimmäiset kuntoutustutkimuksiin erikoistuneet laitokset, työklinikat, Invalidiliiton Järvenpään työklinikka ja Invalidisäätiön (nyk. Orton) työklinikka vuonna 1963 ja Hengitysliitto Helin (tuolloin Tuberkuloosiliitto, myöh. Keuhkovammaliitto) Merikosken työklinikka (nyk. Verve) vuonna 1965. Kelan Kuntoutustutkimuskeskus (nyk. Petrea) perustettiin vuonna 1972.

Kelan mukaan kuntoutustutkimus on monipuolinen lääketieteellinen, sosiaalinen ja psykologinen tutkimus, joka tehdään kuntoutuslaitoksessa. Sen perusteella laaditaan yhteistyössä kuntoutujan ja kuntoutuksen asiantuntijoiden kanssa ammatillinen kuntoutussuunnitelma. Kuntoutustutkimus kestää enintään 12 päivää yksilöllisen tarpeen mukaan ja se tehdään 1–3 jaksossa.

Työvoimatoimiston kuntoutustutkimuksessa selvitellään eri alojen asiantuntijoiden yhteistyönä asiakkaan kokonaistilannetta, työ- ja toimintakykyä ja sen ennustetta sekä kuntoutustarvetta ja –mahdollisuuksia. Tutkimus on moniammatillinen, jossa lääkäri, psykologi ja sosiaalityöntekijä arvioivat yhdessä asiakkaan tilannetta yhdessä. Kuntoutustutkimuksia voidaan järjestää esimerkiksi kuntoutustutkimuslaitoksissa ja muissa kuntoutuslaitoksissa, keskussairaaloiden kuntoutustutkimusyksiköissä, monipalvelusäätiöissä ja työklinikoissa.

Vakuutuskuntoutus VKK:n ohjeiden mukaan kuntoutustutkimus on laajempi arvio kuntoutujan työ- ja toimintakyvystä sekä ammatillisista kuntoutusmahdollisuuksista. Tutkimuksen kesto on 2–3 viikkoa. Tutkimukseen sisältyy tarpeen mukaan lääkärin, psykologin, sosiaalityöntekijän, kuntoutusohjaajan, fysioterapeutin ja toimintaterapeutin arvio. Lisäksi voidaan konsultoida erikoislääkäreitä. Arvioiden perusteella laaditaan kuntoutussuunnitelma.

Kaikkiin hyvinvointipalveluihin sisältyy vaatimus toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuuden ja vaikuttavuuden yksilökohtaisesta suunnittelusta. Kaikissa yhteyksissä korostetaan myös asiakkaan osallistumisen tärkeyttä. Tässä mielessä monet muutkin yksilön työ- ja toimintakykyyn välittömästi tai välillisesti vaikuttavien palveluiden taustaselvitykset ja toteutuksen ohjausjärjestelmät sisältävät kuntoutustutkimukselle tyypillisiä elementtejä. Koululainsäädännössä tunnetaan opintojen ohjaus ja HOJKS (henkilökohtainen opetuksen järjestämissuunnitelma), työvoimapalveluissa työkunnon selvitykset, osaamiskartoitukset, aktivointisuunnitelmat sekä ammatinvalinnanohjaus ja urasuunnittelu. Sosiaalihuollon, lastensuojelun ja päihdehuollon lainsäädäntö edellyttävät myös asianmukaisia ja riittävän kattavia huolto-, palvelu- tai kuntoutussuunnitelmia.

• Antti Tamminen: Kuntouttamiseen liittyvästä ammattiin soveltuvuuden tutkimisesta. Kuntoutus hyvinvointivaltiossa, 1995. Kuntoutussäätiö.