Kuninkaanrauha

Kuninkaanrauha oli germaaniseen oikeuteen perustuva oikeudellinen käsite, joka tarkoitti kuninkaan nauttimaa tai hänen takaamaansa sovinnon tilaa.[1] Käsitteen piiriin kuului kolme eri tapausta:

• Subjektiivinen kuninkaanrauha takasi rauhan kuninkaan henkilölle.
• Objektiivinen kuninkaanrauha tarkoitti kuninkaan maahansa luomaa ja valvomaa rauhaa, joka ulottui jokaiseen kansalaiseen. Ruotsissa tätä ilmensivät Birger-jaarlin ja Maunu Ladonlukon rauhanlait (edsöre).
• Se tavanomaista suurempi oikeussuoja, jonka tuli vallita kuninkaan oleskelupaikkakunnalla. Ruotsissa tämä perustui Skänningen säädökseen vuodelta 1285.[2]

Vuoden 1734 lain rikoskaaren 5 luvussa oli kaksi pykälää kuninkaan ja valtakunnan neuvonantajien parjaamisesta. 1 pykälä kuului: Joka puhuu taikka kirjoittaa parjauksia kuningasta tahi hänen puolisotansa tahi vallanperillistä vastaan, mestattakoon. 2 pykälä kuului: Joka syyttää kuninkaan ja valtakunnan neuvonantajia, yhtä tahi useampaa, heidän virkansa tähden kunniata loukkaavista asioista, ja ei voi sitä todeksi näyttää, menettäköön myös henkensä. Joka puhumalla tahi kirjoittamalla muutoin heitä herjaa heidän virkansa toimesta, anokoon julkisesti anteeksi, ja sakoitettakoon viisisataa talaria. Suomessa pykälä kumottiin 1866 asetuksella kunnianloukkauksesta.[3]

Suomen vuoden 1889 rikoslain 13 luku sisälsi säännökset väkivallasta ja kunnianloukkauksesta keisaria ja hänen perhettään vastaan.[4] Ne kumosi vuoden 1919 hallitusmuoto (94/1919).