Kuninkaallisen laivaston sotatoimet Itämerellä 1918–1920

Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoasiainministeriössä tehtiin arvio muodostuneesta tilanteesta 13. marraskuuta 1918. Arthur Balfourin johdolla kokoontuneessa kokouksessa päätettiin, että Baltian maille toimitettaisiin sotatarvikkeita sitten, kun niillä olisi hallitukset, jotka kykenisivät vastaanottamaan ja käyttämään avun. Viikkoa myöhemmin Viron kansallisneuvoston lähetystö pyysi sekä sota-aluksia että maavoimia suojelemaan Viroa Neuvosto-Venäjältä, joka valmistautui valtaamaan Viron tasavallan. 16. marraskuuta 1918 virolaiset olivat aloittaneet vapaaehtoisen liikekannallepanon, jonka seurauksena Viron puolustusvoimiksi oli saatu kokoon 21. marraskuuta mennessä noin divisioonan kokoinen voima. [1]

Yhdistynyt kuningaskunta päätti lähettää laivasto-osaston, koska se halusi välttää avointa maasotaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Pääministeri David Lloyd Georgen johtama hallitus teki 20. marraskuuta päätöksen laivaston lähettämisestä tukemaan Viron tasavaltaa. Virossa muodostettiin 27. marraskuuta Pätsin II väliaikainen hallitus.

HMS Cardiff johtamassa Saksan internoidun valtamerilaivaston siirtoa Scapa Flow’hon Saksan aseleposopimuksen jälkeen 1918

Laivastoavun teknistä toteuttamista vastaan esitti näkemyksensä vara-amiraali Sydney Fremantle, joka oli Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien esikunnan varapäällikkö. Hänen mukaansa Tallinnan satama jäätyisi, jolloin Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien alukset voisivat jäädä jäihin kiinni talveksi. Lisäksi venäläiset Itämeren laivaston alukset voisivat toimia Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimia vastaan Kronstadtin satamasta käsin. Britit voisivat myös joutua alttiiksi miinoille, joita oli ensimmäisen maailmansodan aikana kylvetty Itämerelle runsain määrin suluiksi. Ensimmäinen merilordi, amiraali Sir Rosslyn Wemyss hyväksyi kuitenkin suunnitelman osaston lähettämisestä.

Forthvuonosta lähti 22. marraskuuta 6. kevytristeilijäeskaaderi, johon kuuluivat Ceres-luokan kevyet risteilijät HMS Cardiff ja HMS Ceres sekä Caledon-luokan kevyet risteilijät HMS Cassandra, HMS Caradoc ja HMS Calypso, saattajinaan yhdeksän 13. laivueen hävittäjää ja 3. miinanraivaajalaivueen miinantorjunta-alusta. Osastoa komensi kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair. Alusten edellisenä tehtävänä oli ollut internoida ja saattaa Saksan valtakunnan valtamerilaivaston alukset Scapa Flow’hun.

Toisessa vaiheessa sotatoimet laajenivat Latviaa koskeviksi. Lopulta brittien Viron ja Latvian itsenäisyyttä tukevat toimet suuntautuivat myös näihin maihin itsenäistymisen jälkeen jääneitä saksalaisia vastaan. Saksalaiset halusivat estää itsenäisyyksien toteutuminen ja pitää virolais-latvialaisen alueen Saksan protektoraatteina muodollisesti itsenäisen Baltian herttuakunnan nimissä.

HMS Cardiff

Osastoon kuuluivat lippulaivana kevyt risteilijä HMS Cardiff, C-luokan risteilijöistä muodostetun 6. kevytristeilijälaivueen HMS Cassandra, HMS Caradoc, HMS Ceres ja HMS Calypso, kukin uppoumaltaan 4 100 tonnia. Laivueen suojana oli 13. laivueen yhdeksän V- ja W-luokkien hävittäjää sekä seitsemän muuta laivaa 3. raivaajalaivueesta.

Kööpenhaminassa risteilijät ja hävittäjät tankattiin säiliölaivoista, mutta Tow-luokan raivaajille ei ollut hiiltä hiililaiva Tregarthin ajettua miinaan. Myös sen tilalle käsketty hiililaiva ajoi Pohjanmerellä miinaan. Vasta tammikuussa 1919 saatiin kolmas hiililaiva perille Kööpenhaminaan.

Laivasto-osasto eteni Baltiaan miinakarttojen varassa ilman raivaajia Cardiffin johdolla. 5. joulukuuta 1918 risteilijä Cassandra ajoi saksalaiseen merimiinaan Saarenmaan lähellä. Konehuoneen alla räjähtänyt miina mursi rungon kahdesta kohtaa. Hävittäjät HMS Vendetta ja HMS Westminster pelastivat 440 eloonjäänyttä. Kymmenkunta miehistönjäsentä sai surmansa. Calypso evakuoi pelastuneet. Myös törmäyksissä vaurioituneet hävittäjät HMS Verulam ja Westminster palasivat Britanniaan.

Loput osastosta saapui 12. joulukuuta 1918 Tallinnaan, jossa vallitsi elintarvike- ja hiilipula. Neuvosto-Venäjän 7. armeija oli vallannut marraskuun loppuun mennessä Narvan, Valgan ja Tarton, jolloin Tallinna oli uhattuna.

Kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair ylitti valtuutensa ja ryhtyi tukemaan virolaisia joukkoja hyökkäystoimin. 22. marraskuuta 1918 oli puna-armeija hyökännyt Narvaan. Rauhansopimuksen nojalla poliisijoukoksi jääneet saksalaiset joukot olivat kuitenkin torjuneet hyökkäyksen. 28. marraskuuta 1918 neuvostovenäläiset joukot tekivät toisen hyökkäyksen. Marraskuun 1918 lopulla Viron sotilaallinen puolustus koostui suojeluskunnasta ja puolustusvoimista, joilla ei ollut raskasta aseistusta. [1]

HMS Cardiff, HMS Caradoc ja viisi hävittäjää siirrettiin Narvan edustalle ja niiden tykkitulella tuhottiin joen ylittävä silta. Näin neuvostovenäläiset ja neuvostovirolaiset joukot jäivät saarroksiin, kun yhteys joen yli oli katkaistu.

Brittiläinen laivasto-osasto eristi Neuvosto-Venäjän Itämeren laivaston Kronstadtiin ja toimitti 5 000 kivääriä virolaisille Tallinnan puolustamiseksi. Lisäksi laivasto-osasto takavarikoi venäläiset hävittäjät Spartakin ja Avtroilin Tallinnan edustalla ja lahjoitti ne virolaisille Viron laivaston rungoksi. Samalla osasto vangitsi neuvostovenäläisen laivastosihteerin, joka johti Neuvosto-Venäjän Itämeren laivastoa, toisesta takavarikoidusta aluksesta perunasäkkien alta.

30. tammikuuta 1919 Viron maaneuvoston jäsenet sosiaalivallankumouksellisia lukuun ottamatta jättivät Edwyn Alexander-Sinclairille muistion, jossa he pyysivät brittihallitusta miehittämään Viron ja ottamaan sen sotilaalliseen suojelukseensa. Tilanne oli kuitenkin jo sen verran rauhoittunut, että Alexander-Sinclair siirsi Liepājaan muun muassa HMS Cardiffin ja HMS Ceresin ja osan hävittäjistä jättäen kuitenkin Tallinnaan komentaja Thesigerin johtoon Yhdistyneestä kuningaskunnasta palanneen HMS Calypson sekä miinalaivat HMS Princess Margaretin ja HMS Angoran.

Alexander-Sinclairin ja hänen seuraajansa, kontra-amiraali Walter Cowanin, aikana Itämerellä toimi myös yhdeksän moottoritorpedovenettä, joista kaksi kuului Augustus Agarin komentamalle MI6:n operaatiolle. Moottoritorpedoveneet upottivat Kronstadtissa kaksi taistelulaivaa, panssariristeilijän ja huoltolaivan hyökkäyksessä, johon osallistui myös kahdeksan HMS Vindictiven lentokonetta

Sotatoimet koskettivat myös Suomen tasavaltaa, koska Karjalankannakselta käsin operoineet britit upottivat neuvostoristeilijä Olegin tukeakseen Krasnaja Gorkan varuskunnan kapinaa neuvostovaltaa vastaan ja tekivät sittemmin (18. elokuuta) edellä mainitun moottoritorpedovenehyökkäyksen Kronstadtia vastaan.

Tappiona Royal Navy menetti yhden sukellusveneen, kaksi hävittäjää, kaksi miinanraivaajaa, seitsemän moottoritorpedovenettä ja yhden varastoaluksen. Kaatuneita tai kadonneita oli yhteensä 127.[2]