Kulutusosuuskuntien Keskusliitto

Kulutusosuuskuntien Keskusliiton perustivat neuvontajärjestökseen työväenliikettä tukeneet osuuskaupat, jotka olivat tyytymättömiä maanviljelijöiden etuja ajaneiden porvarillisten maaseutuosuuskauppojen valta-asemaan osuuskauppaliikkeessä. Maaseutuosuuskaupat olivat saaneet suuremman lukumääränsä avulla enemmistön Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan (SOK) johtoelimissä, vaikka työväenosuuskauppojen jäsenmäärä ja liikevaihto oli suurempi.[7] Helsingissä 12. marraskuuta 1916 pidetyssä KK:n perustavassa kokouksessa oli edustettuina 89 osuuskauppaa.[8] KK:hon liittyi aluksi 141 osuuskauppaa, joissa oli yhteensä 57 000 jäsentä, kun taas pellervolaiseen Osuuskauppojen Liittoon jäi 161 osuuskauppaa, joiden jäsenmäärä oli 35 000.[2] Osuuskauppaliikkeen lopullinen jakautuminen tapahtui joulukuussa 1917, jolloin KK:n piirissä olleet osuuskaupat irtautuivat myös SOK:sta ja perustivat omaksi keskustukkuliikkeekseen Osuustukkukaupan (OTK).[7]

KK:n edustajakokoukseen liittyneen kansanjuhlan yleisöä Turussa vuonna 1928.

KK:lla oli neuvonta-, valistus-, opinto-, tilintarkastus-, tilasto-, toimenvälitys-, lakiasiain- ja rakennusosastot. Se aloitti osuuskauppakurssit vuonna 1920 ja ylläpiti vuodesta 1923 kirjeopistoa sekä vuodesta 1924 osuuskauppakoulua.[6] Koululle valmistui vuonna 1953 oma rakennus Helsingin Roihuvuoreen, josta KK oli edellisenä vuonna ostanut Strömsin kartanon. Osuuskauppakoulu ja KK:n kirjeopisto yhdistyivät vuonna 1970 E-instituutiksi, joka toimi vuodesta 1988 Helsingin Vallilassa.[9] KK:n valistustoimintaan kuului muun muassa erilaisten tapahtumien ja kansanjuhlien järjestäminen. Valistusosaston päällikkönä toimi pitkään Yrjö Kallinen ja myöhemmin Sakari Kiuru.[10]

Vaikka E-liikkeen keskustukkukaupan rooli kuului ensisijaisesti OTK:lle, myös KK toimitti osuuskaupoille erilaisia tarvikkeita ja perusti sitä varten omaa tuotantoa, jonka tuotteita alettiin myydä ulkopuolisillekin.[11] KK omisti muun muassa kirjapainon, paperipussitehtaan, metalliteostehtaan, silkkipainamon ja taimiston.[4] Se myi rakennustarvikkeita ja – ostettuaan 1950-luvun lopulla Sivenin Koneliikkeen – radioita ja televisioita.[11] KK valvoi kaikkea edistysmielisen osuuskauppaliikkeen rakennustoimintaa, ja osuuskauppojen uudet rakennukset suunniteltiin sen rakennusosastolla.[12]

KK oli osallisena Vakuutusyhtiö Kansan, Rakennuskunta Hakan, Kustannusyhtiö Tammen, Valtakunnallisen Vuokratalo-Osuuskunnan (VVO) ja useiden muiden E-liikkeesseen kuuluneiden yritysten perustamisessa.[13] KK ja sen jäseninä olleet osuusliikkeet rahoittivat alueellisten Haka-osuuskuntien harjoittamaa yleishyödyllistä asuntotuotantoa, jota johtamaan perustettiin KK:n asunto-osasto ja asuntoneuvosto.[6] KK:n asunto-osaston arkkitehdit suunnittelivat talot pääosaan Hakan aluerakennuskohteista, joihin kuului useita pääkaupunkiseudun lähiöitä.[14] KK:n rakennusosasto jaettiin 1950-luvulla arkkitehtiosastoon, joka suunnitteli liikerakennuksia, ja insinööriosastoon, joka vastasi rakentamisesta. 1950-luvun lopulta alkaen KK rakennusurakoi itsekin kohteita myös osuuskauppaliikkeen ulkopuolisille asiakkaille. Sen urakoimia olivat muun muassa Helsingissä sijaitsevat Suomen Hotelli- ja ravintolakoulu, Makkaratalo ja Jätkäsaaren ”Bunkkeri”-satamavarasto sekä Riihimäen aluesairaala ja Jorvin sairaala Espoossa.[6]

KK:n ja OTK:n päällekkäiset toiminnot ja keskinäinen kilpailu muodostuivat rasitteeksi koko E-liikkeelle, mutta monet osuuskauppiaat ja varsinkin kansandemokraatit vaativat KK:n vahvan aseman säilyttämistä. OTK:n aloitteesta tuotantoa ja kauppaa alettiin vuodesta 1967 lähtien asteittain keskittää sen alaisuuteen. Ratkaiseva käänne tapahtui vuonna 1970, jolloin KK:n rakennusurakointi tuotti suurtappiot. KK jäi tämän jälkeen toissijaiseen rooliin OTK:hon nähden, mutta säilytti tiiviin kytköksen muihin työväenjärjestöihin.[11] Pääosa KK:n liiketoiminnoista lopetettiin tai yhtiöitettiin 1970-luvulla tai viimeistään 1980-luvulla.[2][6]

KK:n nimi muutettiin vuonna 1983 muotoon Kulutusosuustoiminnan Keskusliitto. Samana vuonna toteutetun niin sanotun Eka-fuusion seurauksena KK:n jäseniksi jäi vain kaksi suurta osuusliikettä, Eka-yhtymä ja Elanto.[15] Kaikki osuusliikkeiden jäsenpalveluun liittyneet tehtävät siirrettiin KK:lta Ekalle ja Elannolle.[2] KK:n rooli rajoittui tämän jälkeen E-liikkeen aatteellisen keskusjärjestön asemaan, kuluttajapoliittiseen ja julkaisutoimintaan sekä kansainvälisiin järjestösuhteisiin.[2][6] Se myi pois tarpeettomaksi käynyttä kiinteistö- ja maaomaisuuttaan ja sijoitti myyntivoitot Ekan ja Elannon jäsenosuuksiin kohentaakseen niiden taloutta.[16] Vuoden 1986 jälkeen KK:lla ei enää ollut lainkaan omaa palkattua henkilökuntaa ja Ekan henkilöstö vastasi sen jäljelle jääneestä toiminnasta.[17][6]

Joulukuussa 1991 KK päätettiin lakkauttaa, ja sen omaisuus jaettiin jäsenosuuskuntien Ekan ja Elannon kesken. Tammikuussa 1992 Eka, Elanto ja SOK perustivat yhdessä KK:n seuraajaksi Suomen Kuluttajaosuustoiminnan Liiton.[17][6][18][19] Tämä merkitsi E-liikkeen loppua.[15]

KK:n pääkonttori toimi vuosina 1921–1942 Helsingin Kruununhaassa osoitteessa Kirkkokatu 14 ja vuosina 1942–1982 Fennian talossa Rautatientorin varrella. Toimintojensa supistumisen vuoksi KK luopui vuonna 1982 omasta toimitalosta ja siirtyi OTK:n tiloihin Sörnäisiin.[6]

Nimikkeenä vuosina 1916–1921 sihteeri, vuosina 1952–1975 pääjohtaja, vuodesta 1985 toiminnanjohtaja ja lopuksi pääsihteeri.

• Väinö Hupli 1916–1925
• Jalo Aura 1926–1947
• Jalmari Laakso 1947–1961
• Jorma Jalava 1962–1975
• Niilo Hämäläinen 1975–1985
• Reijo Savolainen 1985
• Kalevi Suomela 1985–

[20][16]

• Anitra Komulainen: Punapääoman linnake: Työväen osuustoiminnan dramaattiset vaiheet. Siltala, Helsinki 2021.

• KK:n mainoselokuva vuodelta 1952, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.