Kulkurin tyttö

Elokuva on epookkikomedia, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1862 tienoille, jolloin avattiin Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rata[1]. Ahne metsänvartija hamuaa itselleen torpparin tonttia ja juonittelee tälle häädön mailta. Helsingistä maata kiertämään lähteneet ylioppilaskaverukset sattuvat paikalle, ja toinen heistä rakastuu torpparin tyttäreen. Hämmennystä aiheuttaa maanomistajan paroni Metterin puoliso, vaalea kartanonrouva Olivia, joka myös iskee silmänsä komeaan opiskelijakulkuriin. Ylioppilas Vaara keksii juonen torpan pelastamiseksi, ja ihastunut paronitar lupaa auttaa häntä.

Larni oli aiemmin tehnyt elokuvakäsikirjoituksia muiden teosten pohjalta. Tämän elokuvan käsikirjoitus on Larnin ainoa alkuperäiskäsikirjoitus. Se otettiin tuotanto-ohjelmaan kesällä 1951. Käsikirjoituksessa nimi oli Maantieritari, mutta lopulliseksi nimeksi tuli kulkuriromantiikkaan viittaava Kulkurin tyttö.[1]

Tarinan tapahtuma-ajaksi sanotaan alkuteksteissä 1860-luku, ja eräässä repliikissä viitataan vuoteen 1862, jolloin rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan avattiin. Kahdessa kohtauksessa kuitenkin luetaan Hämeen Sanomia, joka alkoi ilmestyä 1879.[1]

Vaala muokkasi käsikirjoitusta kuvausten aikana poistamalla ja lisäämällä jaksoja. Lisäys on esimerkiksi keskustelu majatalossa. Kulkurin tytössä näyttelivät ensiroolinsa Heikki Heino ja Tea Ista, joka sai torpantytön osan sanomalehti-ilmoituksen kautta. Oopperalaulaja Veikko Tyrväinen teki elokuvassa suurimman roolinsa, ja elokuva oli kuvaaja Erkki Imbergin ensimmäinen pitkä elokuva.[1]

Tuotantoyhtiö anoi elokuvalle verovapautta, mutta 15 prosentin veroa perusteltiin kuitenkin sillä, ettei elokuvassa ollut ”arvoja” vaan se oli lähinnä operettifarssi.[1]

Aikalaisarvioissa käsikirjoituksen puutteet todettiin melko yksimielisesti. Siitä on kuitenkin taitava ohjaaja hyvien näyttelijöiden avulla saanut kokoon ”viihdyttävän historiallisen draaman”, kuten Jerker A. Eriksson (Nya Pressen) arvioi, ja myös Modest Savtschenko (Työkansan Sanomat) toteaa, että sitä ”sittenkin katselee mielellään alusta loppuun” aivan loppukohtausta lukuun ottamatta, joka saa ”katsojan hieman kiemurtelemaan tuolissaan”.[2]

Myöhemmin elokuvaa on arvioitu Vaalan välityönä, jossa on turhan pitkiä puhejaksoja.[3] Vaalan roolituskyky ja into nostaa esiin uusia kasvoja on saanut kiitosta[4].