Kukri

Kukri on käyttötarkoitukseltaan suunniteltu hakkaamiseen. Sen muoto on bumerangimainen, kahva on useimmiten puuta ja terä usein jousiterästä.

Terä on tyypillisesti 3–10 cm leveä ja 30–38 cm pitkä, vaikka muunnelmia esiintyy. Suuremmat ja vähemmän käytännölliset seremonioihin valmistetut veitset voivat olla jopa 70 cm pitkiä. Terän taittokulma on noin 20 astetta tai enemmän, sillä on paksu hamara ja yksi leikkaava terä; tämän ansiosta terän isku osuu iskukohtaan kohtisuoraan, mikä lisää huomattavasti iskun tehokkuutta. Kukri on suhteellisen painava, jopa 900 grammaa, mutta se on niin hyvin tasapainotettu pystysuunnassa, että sen sanotaan pysyvän pystyssä vaivatta yhden sormen varassa.

Kukrit voidaan jakaa kahteen tyyppiin: siropate on sodankäynnissä käytetty veitsityyppi, kun taas budhuni mallisia veitsiä käytetään myös puunhakkaamiseen ja muuhun päivittäiskäyttöön. Siropate -veitsien terä on virtaviivaisempi ja ohuempi, kun taas budhuni-veitsien terät ovat paksumpia ja leveämpiä, muodoltaan enemmän kalanmuotoisia.

Kukrin terässä on usein kahvan juuressa yksi tai kaksi syvennystä nimeltään kaudi, kaura tai cho. Tälle on annettu useita niin käytännöllisiä kuin perinteisiin vetoavia syitä. Joidenkin mukaan se saa terässä olevan veren ja nesteen tippumaan teräosassa ja estää kahvan liukastumisen,[1] tai että se osoittaa kuinka paljon terää on teroitettu. Toiset väittävät, että se on hindu jumalatar Kalin symboli tai Shiva-jumalan atrain. Kukrin terässä voi olla myös yksi tai useampi ura, kuten aunlo bal (voiman/vitaalisuuden/energian sormi), joka on melko syvä ja ohut ura joka voidaan nähdä esimerkiksi modernia kukria esittävässä kuvassa. Terässä voi olla myös useampi chirra, mikä voi viitata ohuisiin ohenteisiin terän ydinosassa tai tietynlainen terän rakenne kärjessä. Tämän kaiverruksen sanotaan symboloivan Shivan atrainta^lähde?. Myös muita tarinoita esiintyy näistä koristeista. Usein myös veitsiä valmistavat sepät laittavat oman valmistusmerkkinsä lähelle veitsen kahvaa.

Toiseen maailmansotaan asti kukrit valmisti sotilaan kotikylän sepät. Veitsien valmistuslaatu vaihteli suuresti, ja niiden koko vaihteli pienistä miekkaa lähenteleviin mittoihin. Kukreja valmistavat sepät ovat kameja (veitsiseppiä), jotka ovat osa ”koskemattomien” kastiluokkaa. Toinen veitsiä valmistaneille sepille annettu nimitys on biswakarma, joka tarkoittaa ”maailman luojaa”.

Kukriveitsien materiaalina on usein kuorma-autojen lehtijousituksesta otettu jousiteräs. Veitsen terän kara on useimmiten koko kahvan mittainen ja sen kahvan ulkopuolelle ulottuva pää taotaan litteäksi kahvan kiinnittämiseksi paikalleen. Leikkuuterä on karkaistu, hamara taas ei, tämän ansiosta veitsi pysyy terävänä, mutta joustavana kestää myös lyönti-iskuja. Veitset tasapainotetaan pysymään pystysuorassa tukipisteeseen nähden.

Perinteisten kukrien kahvat valmistetaan kovapuusta tai vesipuhvelin sarvesta.[1] Kahvat kiinnitetään lahaksi kutsutulla puun pihkalla. Puu- tai luukahvan kiinnityksessä terän kara saatetaan kuumentaa ja polttaa kahvaan tiukan kiinnityksen varmistamiseksi. Nykyaikaisissa kukreissa kahva on usein alumiini- tai messinkivalua, joka valssataan terään kuumana ja jäähtyessään supistuu ja kiinnittyy paikalleen. Jotkin nyky-kukrit (esimerkiksi Intian armeijan käyttämät) valmistetaan kahvan levyisellä karalla, johon kahvalevyt niitataan kiinni kahdella tai useammalla niitillä.

Kukri sekä sen kaksi pientä huolto- ja lisäveistä; karda ja chakmak

Terän on perinteisesti valmistanut kaksi henkilöä joista toinen pyörittää hiomakiveä köyden avulla toisen keskittyessä terän hiomiseen. Hiomakivi on valmistettu hienosta jokihiekasta ja laha liimasta. Veitsen käyttöteroitus tehdään perinteisesti chakmak veitsellä (joka on pienempi sekä kovempi teroittamaton terä), jota vedetään terää pitkin.[1]

Kukrien tuppi on usein yhdistelmä puuta sekä vuohennahkaa, ja sen tekijänä on nepalilainen vuodantekijä, sarki. Perinteisesti tupessa on tila kahdelle työkalulle, kardalle ja chakmakille. Karda on pieni käyttöveitsi pieniin tarkkuutta vaativiin tehtäviin. Chakmak on teroittamaton ja sitä käytetään terän huoltoon.[1] Sitä voidaan käyttää myös tulen sytyttämiseen tuluksien tapaan. Vanhimman mallisissa tupeissa on myös joskus pussi jossa säilytetään tuluksia tai sytykkeitä.

Gurkha -upseeri Singaporen poliisivoimissa Raffles Cityn alueella. Huomioitavaa on yksikön tunnusmerkkeihin kuuluva hattu, Hat Terrai Gurkha sekä kukriveitsi, joka roikkuu tupessa selän takana.

Ei ole selvää mistäpäin kukrin muotoilu on Nepalin alueelle kulkeutunut. Se voi olla syntynyt Intian alueella, mutta myös muinainen Egypti, Iberia, sekä kreikkalaiset mainitaan samankaltaisista veitsistään. Eräs iberilainen veitsi, falcata, on samankaltainen kuin kukri, ja kreikkalaiset käyttivät samankaltaista makhairaa sekä kopista. Aleksanteri Suuren miehet käyttivät edellä mainitun kaltaisia aseita ja saattoivat tuoda Intian niemimaalle tämän asetyypin Aleksanterin tunkeutuessa Punjabin alueelle.

Intiassa laajasti kauppaa käyneet roomalaiset käyttivät kukrin kaltaisia työkaluja, ja todennäköisesti myös suosittelivat niitä intialaisille. Rooman armeija ei koskaan nähnyt kukrin tyyppiselle veitselle käyttöä, eikä lisännyt niitä sotilaittensa aseistukseen. Toisaalta klassinen roomalainen armeija käytti toista lyhytmiekan tyyppiä, gladiusta. Tämä kelttien ja baskien käyttämä miekka on kaksiteräinen, jolla tosin on joskus kapeampi terä keskiosaltaan (tällä vähennettiin painoa ja lisättiin terän pinta-alaa).

Ei ole tiedossa, oliko arjalaisilla kukrin kaltaista asetta, mutta euraasialaisilla turkkilaisilla tällainen ase oli. Heillä oli edestäpäin leikkaava miekka, jota kutsutaan nimeltä yataghan. Toisaalta yataghan näyttää olevan itsenäisesti kehittynyt ase, sillä siitä löydetyt ensimmäiset todisteet ovat vuosisatoja manzikertin taistelun jälkeen.

Ensimmäisen kerran länsimaalaiset tutustuivat kukriin gurkhasodan (1814–16) aikana. Myöhemmin gurkhia liittyi brittiarmeijaan ja he toivat omat perinteiset veitsensä mukanaan. Gurkhia palvelee edelleen brittiarmeijassa.[2]

Kukri

Kukria pidetään hyvin tehokkaana aseena. Vaikka veitsi muistuttaakin fyysiseltä muodoltaan bumerangia, kukria ei ole tarkoitus heittää. Huomioitava suunnitelmallinen muotoilu on terän taittuminen kärjestä, jolla tavoitellaan kärjen suurempaa nopeutta ja iskuvoimaa iskemishetkellä. Kukrin kerrotaan katkaisevan helposti vastustajan käden tai kaulan yhdellä iskulla. Usein virheellisesti sanotaan, että kukri olisi suunniteltu paremmin vihollisen kurkun viiltämiseen, vaikka näin ei ole. Se on hyökkäyksessä paras hakkaamiseen keskittyvässä käytössä, vaikka veistä voidaan käyttää myös pistämiseen.[3]

Sotilaskäytön ulkopuolella veistä käytetään yleisesti puunhakkuuseen sekä yleisveitsenä, ja se on käytössä maataloustyössä sekä kodin yleisveitsenä. Yleiskäyttöön tarkoitettu kukriveitsi on 40–45 cm pitkä ja painaa noin 450–900 grammaa. Tätä suuremmat veitset eivät ole käytännöllisiä ja niitä käytetään harvoin seremoniallisten tilaisuuksien ulkopuolella. Toisaalta helpommin kuljetettavat ja pienemmät kukriveitset on tarkoitettu usein tiettyyn tehtävään.

Vaikka urbaanin legendan mukaan kukria ”ei koskaan vedetä tupesta ellei se maista verta”, on se kuitenkin pääsääntöisesti yleisveitsi, toisin kuin viidakkoveitsi. Sitä voidaan käyttää rakennus-, raivaus ja hakkuutöissä sekä kaivamisessa, lihanleikkauksessa, nylkemisessä, tölkin avauksessa sekä pilkkomisessa.

Kukriveitsellä on myös uskonnollinen merkitys hindujen dasain uhrimenojen uskonnollisessa juhlassa.

• Gladius
• Viidakkoveitsi

• Wills, Chuck: Maailman aseet. Kivikirveestä konepistooliin (suomentanut Kortesuo, Petri). Hämeenlinna: Karisto, 2007. ISBN 978-951-23-4879-4.

• Kukrin rakenne (englanniksi)