Kuiskaus pimeässä

Joet tulvivat Vermontin syrjäseuduilla ja kuljettavat asutuille alueille outoja ruumiita, jotka eivät muistuta sen enempää ihmistä kuin eläintäkään. Miskatonicin yliopiston professori Albert N. Wilmarth suhtautuu tapahtumaan aluksi pelkkänä tarinointina, mutta löytää myöhemmin vermontilaisen erakon Henry Akeleyn, joka osaa kertoa löydöistä enemmän.

Wilmarth alkaa käydä Akeleyn kanssa kirjeenvaihtoa ja saa tietää, että vuorilla elää kokonainen Yuggothista eli Plutosta saapuneiden muukalaisolentojen (mi-go) siirtokunta. Olennot ovat saapuneet maapallolle kaivamaan Pluton maaperästä puuttuvaa metallia, ja niiden teknologia on äärimmäisen kehittynyttä. Mi-goilla on apulaisinaan ihmisiä, joiden aivot ne irrottavat ja sijoittavat metalliseen sylinteriin. Näin ne kykenevät vaivattomasti liikuttamaan uhrejaan planeetalta toiselle. Laite mahdollistaa myös kommunikoinnin, joka kuitenkin tapahtuu koneellisella ja eleettömällä äänellä. Wilmarth suhtautuu Akeleyn tarinoihin skeptisesti, mutta tämä lähettää väitteidensä tueksi valokuvia.

Mi-got piirittävät Akeleyn talon ja lähtevät vasta, kun tämä ajaa ne aseiden ja koirien kanssa pois. Myöhemmin Akeley alkaa kuitenkin kirjoittaa olennoista myönteisempään sävyyn ja kertoo ymmärtäneensä väärin niiden motiivit. Hän myös pyytää Wilmarthia luokseen kylään. Wilmarth matkustaa Vermontiin ja tapaa Akeleyn, joka on sairastunut vakavasti. Hän puhuu kuiskaten ja on kietoutunut huopaan, jonka alta näkyvät vain hänen kasvonsa ja kätensä. Akeley kertoo ihmeellisestä, valoa nopeammin tehdystä matkasta ja sanoo mi-gojen haluavan vain elää yhteisymmärryksessä ihmisten kanssa.

Wilmarth tajuaa, että mi-got ovat tappaneet Akeleyn ja houkutelleet hänet väärennetyllä kirjeellä ansaan. Kuiskaileva olento oli yksi muukalaisista – mahdollisesti muotoaan muuttava jumala Nyarlathotep, jota mi-got palvovat. Olentojen todellinen tavoite on ihmiskunnan orjuuttaminen. Kauhistuneena Wilmrath pakenee paikalta ja kirjoittaa selonteon kokemastaan.

Novelli sijoittuu vuoden 1927 Vermontiin. Tuolloisista tulvista uutisoitiin laajalti Yhdysvaltain itärannikon lehdissä. Vuosina 1927 ja 1928 Lovecraft matkusteli Vermontissa, ja ”Kuiskaus pimeässä” lainailee katkelmia hänen matkakertomuksestaan ”Vermont—A First Impression” (1927). Lovecraft muutti lainausten sanavalintoja niin, että ne korostivat maaston karuutta ja miljöön pelottavuutta.[1]

Lovecraft aloitti novellin kirjoittamisen 24. helmikuuta 1930. Ensimmäinen versio valmistui 7. toukokuuta, mutta Lovecraft palasi myöhemmin kertomuksen pariin. Hän matkusteli vuoden mittaan ja luki novellin ystävilleen Frank Belknap Longille ja Bernard Austin Dwyerille. Dwyerin suosituksesta Lovecraft tiivisti tarinaa, muutti sen loppuyllätystä vähemmän ilmeiseksi ja yritti tehdä Wilmarthin hahmosta vähemmän hyväuskoisen. Lopullinen versio valmistui 26. syyskuuta.[1]

Pluto löytyi 18. helmikuuta 1930. Asiasta uutisoitiin kuitenkin vasta 14. maaliskuuta, jolloin Lovecraft oli jo aloittanut novellin kirjoittamisen. Hän oli löydöstä innoissaan ja lähetti seuraavana päivänä kirjeen James F. Mortonille: ”Mitä tuumaat uudesta planeetasta? Kova juttu!!! Se taitaa olla Yuggoth.”[1]

Pulp-lehti Weird Talesin päätoimittaja Farnsworth Wright hyväksyi novellin korjauksia vaatimatta ja maksoi Lovecraftille 350 dollaria, mikä tekee novellista Lovecraftin uran rahakkaimman yksittäisen tarinan. Wright suunnitteli novellista aluksi jatkosarjaa. Vuoden 1931 alussa Weird Tales alkoi kuitenkin ilmestyä kahden kuukauden välein. ”Kuiskaus pimeässä” ilmestyi yhtenäisenä tarinana elokuun 1931 numerossa.[1]

Lovecraft-tutkija S. T. Joshin mukaan Wilmarthin hahmo on Lovecraftin yrityksistä huolimatta naiiviuteen asti hyväuskoinen.[1] Joshi kehuu kuitenkin hitaasti rakentuvaa kauhun tunnetta sekä tunnelmallista Uuden-Englannin maaseudun kuvailua, joka tuo tarinaan todentuntua.[2]

P. A. Manninen arvosteli novellin, kun se ilmestyi ensimmäistä kertaa suomeksi vuonna 1989. Arvion mukaan ”Cthulhu-tarinoiden viehätys saattaa perustua siihen, että niiden rakenne on yhtä aikaa sekä yllätyksellinen että yllätyksetön”. Manninen pitää ”Kuiskausta pimeässä” novellina, johon ”on siivilöitynyt yllätyksellisyyttä ja jopa runollisuutta”.[3]

Markku Sadelehdon mukaan ”Kuiskaus pimeässä” ”oli ja on yhä mahtava tarina, jota pienet kauneusvirheet eivät pilaa. Niitä on esimerkiksi se, että muukalaisten yletön aivokapasiteetti tuottaa alkeellisia virheitä, ja Akeleyn tulitaistelu heidän kanssaan on lainattu äänielokuvan sarastuksen paukkuwesterneistä.”[4]