Kristinuskon kritiikki

Teologi Hermann Samuel Reimarus kiinnitti postuumisti julkaistuissa teoksissaan huomiota siihen, että Raamatun kertomuksia on mahdoton sovittaa yhteen luonnontieteellisen todellisuuskäsityksen kanssa. Hänen mukaansa tekstien ennakkoluuloton lukija huomaa, että Raamattu on ”vanhojen satujen kokoelma”, se on ”hulluuden ja pahuuden historia”, kiihkomielien kirjoittama ja ”täynnä pappien petoksia”. Koska Raamattu perustuu valehteluun, koko kristinusko on suurelta osin petosta. Raamattu on kokoelma satuja, murhenäytelmiä ja turhia tarinoita. Deismin kannattajana Reimarus ehdotti, että uskonto tulisi tulkita luonnon näytelmäksi ja ainoa jumala, josta voidaan puhua, on kaikkeuden tapahtumiin puuttumaton luojajumaluus.[1]

Pääartikkeli: Friedrich Nietzschen uskontokritiikki

1800-luvun lopulla saksalainen ajattelija Friedrich Nietzsche vastusti kirjoituksissaan ankarasti kristinuskoa.[2] Raamattua tai kristinuskoa ei tarvitse hänen mielestään edes enää perustella järkiperustein.[3] ”Nyt ratkaisee makumme kannanoton kristinuskoa vastaan, eivät enää meidän perusteemme.”[4] Nietzsche asetti vastakkain kristillisen käsityksen moraalista ja siitä vapautuneen ihmisen oman moraalin. Hän väitti, että kristinusko on yksilöä alistava ja riistävä uskonto. Länsimaisen ihmisen tulee kasvaa ulos perusteettomista määräyksistä.[2] Nietzschen mukaan ”kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt”.[5] Hän asetti tavoitteekseen kristinuskon perkaamiseen pois eurooppalaisesta kulttuurista.[6] ”Milloin saamme luonnosta poistetuksi kaiken jumalallisen! Milloin saamme käydä luonnollistamaan itseämme, ihmisiä, puhtaalla, jälleen löydetyllä, jälleen lunastetulla luonnolla!”[3]

Nietzschen mukaan synnin käsite on pappien apuväline ihmisten alistamisessa. Synnistä puhuminen pakottaa ihmiset nöyristelemään kuvitellun jumalan edessä. Hyvät ihmiset joutuvat katumaan aivan tavallisia elämän asioita. Heidät pakotetaan katumaan itsenäisyyttään ja arvokkuuttaan. He joutuvat katumaan omaa itseään ja itsenäistymistään keskenkasvuisesta aikuiseksi. Raamattu väittää Nietzschen mukaan synnin olevan vain sitä, että jumalan kunniaa loukataan. Synti on pelkkä majesteettirikos. Jumala on pikkumainen hirmuvaltias, joka antaa armoa vain nöyristelijöille. Näin rikotaan ihmisen vapautta vastaan ja turmellaan humanismin perintö, jonka kreikkalainen filosofia on maailmalle antanut.[7] Jumala ei ole kiinnostunut siitä, mitä seurauksia väärällä käyttäytymisellä on ihmisten elämässä. Synti on vain rikos jumalaa vastaan, ei ihmisiä vastaan.[8] Kristinusko perustuu pelotteluun ja rangaistuksiin.[9] ”Ei se työnnä meitä pois, että emme löydä jumalaa historiassa tai luonnossa tai luonnon takana – vaan se, että emme tunne 'jumalalliseksi' sitä, mitä jumalana kunnioitetaan, vaan pidämme sitä surkuteltavana, mielettömänä, vahingollisena, emme ainoastaan erhetyksenä, vaan rikoksena elämää vastaan.”[10]

Katso myös: Russellin teekannu

Kristinuskon tunnetuimpiin arvostelijoihin 1900-luvulla kuulunut Bertrand Russell esitti, että ihmiset tuskin uskovat jumalaan järkisyistä, vaan ennemminkin siksi, että heitä on opetettu uskomaan lapsesta asti. Russell itse kirjoitti paljon yleisimpien jumalatodistusten virheistä. Hän ei uskonut Jumalaan, koska ei löytänyt kyseiselle uskomukselle riittäviä perusteita.[11]

Russell pitää ongelmallisena monia Jeesuksen moraalisia opetuksia. Sen lisäksi, että monet opetukset kytkeytyvät oppiin Jeesuksen pikaisesta paluusta, ovat ne Russellin mielestä myös itsessään kyseenalaisia. Oppi helvetistä kuuluu näihin. Russellin mielestä kukaan inhimillinen ihminen ei voi uskoa ikuiseen rangaistukseen. Russell pitää evankeliumien kuvauksia helvetistä julmana oppina ja syyttää evankeliumeiden kuvaamaa Jeesusta siitä, että hän on oppiensa mukana tuonut julmuutta maailmaan.[11] Russell arvostelee Jeesuksen osoittamaa kiivailua epäuskoisia ja hänen sanomastaan piittaamattomia kohtaan, joita hän kutsuu esimerkiksi ”kyykäärmeiden sukupolveksi”. Russell pitää Sokratesta tai Buddhaa tässä suhteessa ihanteellisempana hahmona. Jeesuksen käsitys pikaisesta maailmanlopusta oli Russellin mukaan tärkeä osoitus Jeesuksen opetuksen vajavaisuudesta.[11]

Russell huomauttaa, että Raamatussa on kohtia, jotka ovat aiheuttaneet monille ihmisille paljon surua vuosisatojen aikana. Näihin kuuluvat esimerkiksi kohta, jonka mukaan pyhän hengen pilkkaamista ei saa anteeksi tässä eikä tulevassa maailmassa. Russellin mukaan tämä jae on tehnyt vuosisatojen aikana monet ihmiset, jotka ovat pelänneet tehneensä syystä tai toisesta syntiä pyhää henkeä kohtaan, kovin masentuneiksi. Russell kirjoittaa, ettei kukaan aidosti hyväntahtoinen olento tuottaisi tällä tavalla suuria määriä murhetta maailmaan pyhinä pidetyillä teksteillä.[11]

Perinteistä kristinuskoa vastaan ovat nousseet paitsi ateistiset uskontokriitikot myös teologit. Liberaaliteologinen piispa John Shelby Spong kirjoittaa luomisesta: ”Raamatun kertomus täydellisestä ja päättyneestä luomisteosta, jonka piiristä ihmiset lankesivat syntiin, on esi-darvinilaista jumalaistarua ja jälki-darvinilaista hölynpölyä”.[1]

Suomalainen raamatuntutkija Heikki Räisänen kirjoittaa: ”On turhaa yrittää saada ihmistä enää uskomaan riivaajiin ja siis parantamaan jakomielitautia henkien manauksella. On turhaa vaatia häntä odottamaan Ihmisen Poikaa, joka tulee pilvissä, mitä jokainen sukupolvi 2000 vuoden ajan on merkkejä tulkiten odottanut aikanaan. On turha vaatia häntä uskomaan, että taivaallinen jumal'olento tuli ihmiseksi ja kävi maan päällä vuodattamassa verensä uhrina ihmisten synneistä palatakseen kohta taivaalliseen kotiinsa.” (Raamattunäkemystä etsimässä, 1984)[12]

1960-luvulla nousi esiin jumalan kuoleman teologia. Englantilainen piispa John A. T. Robinson kirjoitti: ”Ei ole paluuta sekularisaatiota edeltävään maailmankatsomukseen, missä Jumala on aina 'läsnä' tarvittaessa käytettäväksi, suojaa antamaan tai moitittavaksi.”[13] Robinson vastusti perinteistä teististä käsitystä persoonallisesta jumalasta:[14] ”Kristillisestä ateismista” tuli Britanniassa vähitellen vakiintunut suuntaus. Don Cupitt vaati, että Raamatun kertomus ihmisen vapauttamisesta ja pelastamisesta on älyllisen rehellisyyden nimissä hylättävä. Raamatun tarut ovat kahlinneet kristityt juutalaisen lakiuskonnon ja kristillisen uhriopin vangeiksi. Kristinuskon periaatteellinen ongelma on, että se toistaa juutalaista jumalakäsitystä. Raamatun jumala haluaa olla Herra ja Kuningas. Hän vaatii ihmiset eteensä ja alistaa heidät lakiensa alle.[15] Persoonallista jumalaa ei ole olemassa. Kristus ei ole jumalallinen eikä tuo kenellekään pelastusta tai kadotusta.[16]

John Shelby Spong sanoo, että kirkollinen teistisen käsityksen mukainen Jumala oli ihmisen luomus.[17] Spongin mukaan Raamattu on ylläpitänyt vääryyttä ja tuottanut pahuutta. Raamattu on antanut oikeuden luonnonvarojen riistoon. Naisten alistaminen on Jumalan sanan tulosta. Homoseksuaalien vaino ja juutalaisten joukkotuho ovat Pyhän kirjan sanomaa.[18] Raamatun väkivallan ja ahdistavan uskonnollisuuden syyt löytyvät Spongin mukaan niin jumalakäsityksestä kuin pääsiäisen sanomastakin. Koko järkyttävänä pidettävä pelastusoppi perustuu juutalaiseen ajatteluun. Jumala, joka antaa poikansa kuolla ristillä, on raaka lasten hyväksikäyttäjä. Raamatun kuvaama kristillinen sovitusoppi ei ole moraalisesti hyväksyttävissä. Kertomuksella Jeesuksen rankaisemisesta ihmisten syntien tähden luodaan vain käsitys väkivaltaisesta jumalasuhteesta.[19]

»Kirkon, synagogan ja temppelin jumalaa ei enää ole. Näiden jumaluuksien maagista, personalistista, manipuloivaa, yliluonnollista ja joskus kostonhimoistakin voimaa ei ole historiallisesti käytetty elämän korottamiseen vaan vallitsevan tilanteen siunaamiseen, pappisvallan vahvistamiseen ja sellaisten valtiovallan hankkeiden tukemiseen, jotka ovat lisänneet hallitsevien luokkien vaurautta ja vaikutusvaltaa.»
([20])

»Saanen sanoa tämän rohkeasti ja selvästi: Jeesus ei kuollut sinun syntiesi puolesta eikä minun syntieni puolesta.»
([21])

• Shourie, A. (1994). Missionaries in India: Continuities, changes, dilemmas. New Delhi: ASA Publications.
• Goel, S. R. (1996). History of Hindu-Christian encounters, AD 304 to 1996. ISBN 8185990352
• Madhya Pradesh. (1998). Vindicated by time: The Niyogi Committee report on Christian missionary activities. New Delhi: Voice of India.
• Loftus, John W.: Why I rejected Christianity. Victoria, BC, Canada: Trafford, 2006. ISBN 141207681-1.
• Onfray, Michel: Atheist manifesto: The case against Christianity, Judaism, and Islam. (Traité d’athéologie: Physique de la métaphysique, 2005.) Kääntänyt Jeremy Leggatt. New York: Arcade Publishing, 2007. ISBN 1559708204.
• Paine, Thomas: The Age of Reason. (1794). Buffalo, New York: Prometheus Books, 1984. ISBN 0-87975-273-4.
• Price, Robert M.: Deconstructing Jesus. Amherst, New York: Prometheus Books, 2000. ISBN 1573927589.
• Price, Robert M.: The incredible shrinking Son of Man: How reliable is the gospel tradition?. Amherst, New York: Prometheus Books, 2003. ISBN 1591021219.