Kristinusko Yhdysvalloissa

Roomalaiskatolisen uskon toivat Uudelle mantereelle espanjalaiset Uuteen Espanjaan, ranskalaiset Uuteen Ranskaan ja brittiläiset Marylandiin. Pohjois-Eurooppalaisiin protestanttisiin uudisasukkaisiin kuului anglikaaneja, baptisteja, kongregationalisteja, presbyteerejä, luterilaisia, kveekareita ja herrnhutilaisia. Ranskalaiset hugenotit saapuivat nykyisen Floridan alueelle ja perustivat Fort Carolinen.

Mainion vallankumouksen jälkeen vuonna 1689 Englannissa katolisilta kiellettiin äänestäminen, pääsy julkisiin virkoihin, lastensa opettaminen ja jumalanpalvelukset.

Ensimmäinen katolinen hiippakunta perustettiin vuonna 1511 nykyisen Yhdysvaltain alueella Puerto Ricoon ja siitä lähtien kristinusko levisi yhä voimakkaammin Floridasta Kaliforniaan ulottuvalla alueella. Isä Juan de Padilla yritti Kansasissa käännyttää Wichita-heimon, mutta intiaanit surmasivat hänet 1542. Näin hänestä tuli ensimmäinen amerikkalainen marttyyri. 1700-luvulla isä Junipero Serra perusti muutamien fransiskaaniveljien kanssa Kalifornian rannikolle useita lähetysasemia, kuten San Diegon, San Carlosin, San Gabrielin sekä San Antonion. Näiden jälkeen perustettiin vielä kuusitoista asemaa, jotka olivat päivämatkan päässä toisistaan. Lähetystyöntekijät asuttivat maata, mutta Yhdysvaltojen itsenäistyttyä ei tästä katolisesta menneisyydestä jäänyt juuri jälkiä.[5]

Ranskalaiset nousivat maihin vuonna 1604 Mainen alueella ja munkit aloittivat lähetystyön samana vuonna alkuperäisväestön parissa seuduilla, jonne ranskalaiset tutkimusmatkailijat olivat jo siirtyneet. Vuonna 1608 Samuel de Champlain perusti Québecin kaupungin. Erityisesti jesuiitat tekivät lähetystyötä huroniheimojen keskuudessa, joista monet tosin kärsivät marttyyrikuoleman. Louisiana oli ensin Ranskan hallussaa (1699–1766) ja myöhemmin Espanjan hallussa. Tänä aikana katoliset papit vaikuttivat siellä. Ranskalaisten vaikutus näkyi pääosin Kanadassa ja vähemmän Amerikan mantereen eteläosissa.[5]

Vuonna 1620 Amerikkaan paenneet pyhiinvaeltajaisät olivat puritaanisia kalvinisteja, jotka pitivät katolista ja anglikaanista kirkkoa harhaoppisina.[5] Pyhiinvaeltajat kannattivat uskonpuhdistusta ja tavoittelivat vapautta elää uskonkäsitystensä mukaisesti. Pyhiinvaeltajat saapuivat nykyisen Massachusettsin alueelle lähelle Cape Codia jonne perustetiin Plymouthin siirtokunta.[6]

Plymouth oli ensimmäinen suoraan uskontopohjainen siirtokunta, jonka yhteisöjärjestys perustui Mayflowerin sopimukseen. Plymouthiin saapuneet puritaanit omaksuivat saman tehtävän. Puritaanit hallitsivat ns. Uuden Englannin mallin mukaan, jossa kirkko ja maallinen esivalta nähtiin yhtä tärkeinä uskonpuolustuksen ja -todistuksen välineinä. Puritaaninen kalvinismi johti teokraattiseen järjestelmään, jossa poliittinen valta oli yhteydessä seurakunnan jäsenyyteen.[6] Protestanteilla oli vakaa aikomus perustaa "Uuteen maailmaan" kristillinen seurakunta, jonka piti olla kuin kaupunki vuorella ja säteillä sieltä valoa maailmaan. Massachusettsin ja Connecticutin asukkaat olivat yleensä perehtyneet kirkkojensa oppiin ja pitivät tiiviisti yhteyttä alkuperäisen kotimaansa kirkkoihin.[5]

Vihamielisyys Englannin siirtomaiden sekä pohjoisessa olevien katolisen Ranskan siirtokuntien sekä samoin katolisen Espanjan etäläisten siirtokuntien välillä kärjisti tilannetta. Vuonna 1647 Massachusettsissa säädetyssä laissa uhattiin katolisia pappeja kuolemalla. Paavin vastaisesta asenteesta huolimatta tilanne pysyi melko rauhallisena, koska Marylandissa, Pennsylvaniassa, Virginiassa, New Yorkissa ja New Jerseyssä eli vain pieni joukko katolisia.[5]

1700-luvun alussa jyrkät kalvinistit olivat menettäneet asemansa. Ryhmä vapaamielisiä kristittyjä sai johtoonsa Harvardin yliopiston 1707 ja yhdeksän vuotta myöhemmin perustettiin Yalen yliopisto.[7]

Pääartikkeli: Ensimmäinen suuri herätys

1700-luvun herätysaallosta syntyi liikehdintä, joka teki amerikkalaisten enemmistöstä evankelisesti protestanttisen.[8] 1720-luvulta 1750-luvulle vaikuttanut Ensimmäinen suuri herätys vastusti yhteiskunnan alkavaa maallistumista, Amerikan kirkkojen pysähtyneisyyttä sekä liiallista keskusjohtoisuutta. Liikkeen levittäjiä olivat mm. Yalen yliopiston kasvatti Jonathan Edwards ja John Wesleyn oppilas George Whitefield. Liikkeellä oli merkittävä vaikutus kongregationalisteihin.[9]

1770-luvulla kolmetoista siirtokuntaa kävi sotaan siirtomaaisäntäänsä vastaan ja julistautui itsenäiseksi liittovaltioksi. Sota muutti uskontopohjaista järjestelmää. Uusi perustuslaillinen järjestelmä yhdisti vanhaa puritaanista perintöä, uskonpuhdistuksen yleisiä valtio-opillisia periaatteita sekä uuden ajan maallis-rationaalista yhteiskuntateoriaa. Yhdysvaltoja ei kuitenkaan luotu täysin maalliseksi valtioksi.[10]

Itsenäisyyden kannattajat tiesivät, että uskonnonvapaus ja kirkon ero valtiosta olivat Yhdysvalloille historiallinen välttämättömyys. Uskonnonvapautta ei saanut mitenkään rajoittaa ja yleisesti ajateltiin, että uskonto "on välttämätön republikaanisten laitosten säilymiselle", kuten Alexis de Tocqueville totesi. Kaikkien ihmisten olisi saatava nauttia vapaudesta ja riippumattomuudesta, jtoka kumpikin olivat protestanttien ja katolisten amerikkalaisten yhdessä saavuttamia arvoja.[7]

Jokainen uskonyhteisö sai avata omia kouluja, kouluttaa ja palkata itse valitsemansa henkilökunnan, johtaa kirkkoja ja hoitaa lähetystyötä. Yhdysvaltain hallitusmuoto oli ensimmäinen, jossa sallittiin kaikille uskontokunnille samat oikeudet ja vahvistettiin johdonmukaisesti valtion ja kirkon ero.[7]

Kristillinen usko näkyi myös Yhdysvaltain vapaussodan päättäneessä Pariisin rauhansopimuksessa. Yhdysvaltain ensimmäinen presidentti George Washington korosti avajaispuheessaan uskoa Jumalaan. Baptistien määrä kymmenkertaistui Yhdysvaltain itsenäistymistä seuranneiden kahden vuosikymmenen aikana.[8]

Yhdysvaltain perustuslain laatijat olivat yksimielisiä Raamatun eettisestä sanomasta yhteiskunnan tasapainon ja hyvinvoinnin ainoana oikeana perustana. Useimmat halusivat taata kirkon keskeisen roolin uudessa tasavallassa. Jakolinjoihin vaikutti käsitys Raamatusta ilmoituksellisesta luonteesta ja kristinuskon moraalijärjestelmästä. Perustulaissa varmistettiin, ettei valtio voisi vaikeuttaa tai häiritä kirkkojen toimintaan. Bill of Rights-lisäykset kielesivät perustamasta valtionkirkkoa ja takasi kaikille vapauden uskontonsa harjoittamiseen.[11]

1800-luvusta muodostui evankelisen konsensuksen vuosisata. Erityisesti kansan- ja maallikkovaltaiset ryhmät, jotka perustivat oppinsa arminionismiin osoittavutuivat vetovoimaisiksi ympäristössä, jossa kirkkojen tuli kilpailla jäsenistä. Rinnakkain vaiktutivat vanha kalvinistis-puritanistinen pyrkimys uskon laajentumisesta kaikille elämänaloille sekä toisesta teologisesta juuresta kumpuava uskovaisten henkilökohtaista vastuuta ja aktiivisuutta korostava herätyskristillisyys. 1850-luvulle tultaessa lähes joka neljäs kirkkoihin kuulunut amerikkalainen oli metodisti ja sisällissotaan mennessä baptistit olivat lähes yhtä suuri ryhmä.[8]

1800-luvun alussa Pohjois-Amerikan tärkeimpiä kirkkokuntia olivat kongregationalistit, presbyteeriläiset, anglikaanit, baptistit, luterilaiset, katoliset ja metodistit. Muutamia vuosia myöhemmin tilanne muuttui uusien emigranttien saapuessa eri maista ja uusien järjestöjen ja veljeskuntien syntyessä. Sisällissota ja kysymys orjuudesta jakoivat rauhallista tunnelmaa. Pohjoisen ja etelän kirkot jakautuivat, uskovaiset, papit ja piispat huomasivat siirtyneensä sodan aikana kahteen vihamieliseen leiriin. Sisällissodan haavat arpeutuivat hitaasti.[7]

Orjuuden lakattua vapautetut orjat perustivat omia, yleensä baptistisia ja metodistisia kirkkokuntiaan.[7]

Pääartikkeli: Toinen suuri herätys

1800-luvun alussa kalvinismin asemaa haastovat erityisesti metodistiset, baptistiset ja restorationistiset liikkeet. Vuosisadan vaihteessa liikkeet järjestivät suuria ulkoilmakokouksia, joissa keskusteltiin hengellisistä kysymyksistä. Matkasaarnaajat julistivat evankeliumia Amerikan syrjäseuduilla, minkä johdosta presbyteerinen ja kongregationalistinen kirkko menettivät runsaasti kannattajia, jotka kääntyivät metodisteiksi ja baptisteiksi.[12]

Liikkeet hylkäsivät oppikokoelmat ja hyväksyivät auktoriteetiksi ainoastaan Raamatun, korostivat kaikkien uskovaisten pappeutta ja etsivät paluuta alkukirkon yhteisöllisiin käytäntöihin. Uudet liikkeet edellyttivät uskovaisilta henkilökohtaista toimintaa, henkilökohtaista Jumala-suhdetta sekä lähetystyötä.[8]

1800-luvun loppuun saakka Yhdysvaltain kansallista keskustelua, vapaaehtoista yhteiskunnallista aktivismia ja lainsäädäntöä määrittivät evankeliseksi yhteisrintamaksi kutsuttu vapaaehtoisjärjestöjen joukko. 1900-luvun alkuun mennessä metodismista muodostui Yhdysvaltain suurin kirkollinen ryhmä. Myös restorationistinen Disciples of Christ-kirkkoon kuului vuosisadan vaihteessa yli miljoona jäsentä.[8]

Varsin pian yksityiset ihmiset ja ryhmät eri puolilla Pohjois-Amerikkaa alkoivat ajaa uskonnonvaputta. Rhode Islandin ja Long Islandin päätöksissä säädettiin, ettei ketään saanut häiritä tai vahingoittaa uskonnollisen vakaumuksen takia tai asettaa sitä kyseenalaisiksi. Tämä kehitys johti laajaan uskonnonvapauteen sekä kirkon ja valtion pysyvään eroon, mikä korostui vielä taloudellisten syiden takia.[5]

1700-luvulla afroamerikkalaiset alkoivat kääntyä kristinuskoon, joka julisti yksinkertaista ja luontevaa liturgiaa sekä vapautta ja tasa-arvoa. Ensimmäinen afroamerikkalinen baptiskrikko perustettitin vuonna 1774 Etelä-Carolinaan ja 1800-luvulla avattiin pohjoisvaltioissa itsenäisiä afroamerikkalaisia baptisti- ja metodistikirkkoja. Orjuuden poistamisesta huolimatta valkoisten kirkoissa oli edelleen voimassa rotuerottelu. Uudet kirkot olivat tiennäyttäjiä afroamerikkalaisille moraali- ja elämäntapakysymyksissä. Afroamerikkalaiset kirkot osoittivat elämäntyylin soveltuvan hyvin amerikkalaisen yhteiskunnan arvoihin.[13]

Ensimmäinen afroamerikkalainen katolinen kirkko perustettiin Baltimoreen vuonna 1863. Siihen kuului ennen toista maailmansotaa vain vähän jäseniä. Kveekarit vastustivat voimakkaimmin orjuutta ja ajoivat erityisesti orjien vapauttamista uskonnollisista syistä. Kveekarit perustivat myös ensimmäiset afroamerikkalaiset koulut.[13]

1900-luvun alkuun mennessä yksi kuudesosa Yhdysvaltain väestöstä oli roomalaiskatolisia. Tänä aikana katolisten siirtolaisten enemmistö tuli Filippiineiltä, Puolasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Helluntaiherätys sai alkunsa Los Angelesissa vuonna 1906 afrikanamerikkalaisen pastori William J. Seymourin aloittamasta Azusa-kadun herätyksestä.

Kristillinen fundamentalismi syntyi liikkeenä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vastineeksi sekulaarille humanismille. Ajan myötä fundamentalisti-sanaa käyttivät enää pienemmät kovan linjan ryhmät. Valtavirta käyttää termiä evankelikalismi.

Ekumeeninen järjestö National Council of Churches perustettiin vuonna 1950 ja sillä on nykyään 35 jäsenkirkkoa, joihin kuuluu noin 45 miljoonaa jäsentä. Carl McIntire perusti fundamentalistisemman American Council of Christian Churchesin vuonna 1941.

Vuonna 1965 afroamerikkalaisia katolisia oli jo yli 700 000.[13]

Toista maailmansotaa seurannut kylmä sota korosti uskonnon merkitystä ja Yhdysvallat katsoi puolustavansa uskontoa ja uskonnonvapautta ateististista ja uskovia vainoavaa kommunismia vastaan. Kirkkokuntiin kuuluminen oli osa amerikkalaista elämänmuotoa ja sodan jälkeiset uudet ihanteet kanavoituivat osittain kirkkojen kautta. Selvimmin tämä näkyi 1950-luvulla alkaneessa kansalaisoikeusliikkeessä, joka baptistipastori Martin Luther Kingin äänellä vaati mustalle väestölle tasa-arvoista asemaa.[14]

1960-luvulla helluntailaisuuden rinnalle syntyi Kaliforniassa karismaattinen liike, joka pystyi ylittämään kirkkokuntien rajat. Karismaattisuuden kautta helluntaiherätys on jossain määrin kyennyt vaikuttamaan olemassa oleviin kirkkokuntiin.[14]

2000-luvun lopulle tultaessa konservatiiviset ja fundamentalistiset kirkot ovat jossain määrin voimistuneet. Poliittisesti tämä on näkynyt kristillisen oikeiston vaikutusvallan kasvuna. Johtavat evankelistat olivat 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä amerikkalaisen kristillisyyden näkyvimpiä edustajia. Esimerkiksi Billy Graham vaikutti laajasti Yhdysvaltain ulkopuolella. Evankelioimisliikkeet ja organisaatiot ovat nousseet median ja television välityksellä merkittäviksi vaikuttajiksi ja ertyisesti ei-kristillisten kulttuurien tavoittaminen on noussut evankelioinnin kohteeksi.[14]