Kristinusko Venäjällä

Venäjä sai 1700-luvulla haltuunsa laajoja luterilaisia ja katolisia alueita. Samalla siteet läntiseen Eurooppaan laajentuivat ja tiivistyivät. Paavali I näki Venäjän kristillisen Euroopan puolustajana Ranskasta leviävää vallankumousta vastaan ja tuki luostarilaitoksen elvyttämistä. Valtionkirkon munkkien lisäksi maassa kierteli vanhauskoisiin liikkeisiin kuuluvia munkkeja ja staretseja.[6]

Aleksanteri I:n aikana länsieurooppalainen vaikutus vahvistui ja keisari suosi protestanttisia vaikutteita. Vuoden 1830 tienoilla Venäjä kääntyi konservatiiviseen suuntaan. Aleksei Homjakovin mukaan Venäjän oli torjuttava moderni ajattelu ja palattava ortodoksisuuteen tähdentäen ortodoksisen uskon, kansan ja tsaarivallan yhteyttä.[6]

Panslavismina tunnettu ajattelutapa vaikutti ortodoksisen uskon omaksumiseen ja lähetykseen. Venäjä näki itsensä Bysantin perillisenä ja ortodoksisten kansojen suojelijana. Krimin sota kuitenkin osoitti Venäjän heikkouden ja Aleksanteri II:n aikana vahvistui käsitys modernin yhteiskunnan rakentamisesta, mikäli se aikoi säilyttää asemansa.[6]

Yhteyksien lisääntyessä protestanttisia vaikutteita tuli Venäjälle ja etenkin baptismi sai jalansijaa, vaikka ortodoksisesta kirkosta eroaminen oli kiellettyä. 1800-luvun loppua leimasi kaksijakoisuus kirkon panslavistisen hengen sekä radikaalien läntisten ajatusten välillä. Kirjailija Leo Tolstoi hyökkäsi ortodoksista kirkkoa vastaan ja vaati paluuta "vuorisaarnan Jeesukseen". Teollisuuskaupunkien työväen piirissä levisi kirkonvastainen marxilaisuus ja radikaaleissa piireissä vahvistui käsitys vallankumouksesta.[6]

Vuoden 1917 vallankumous syrjäytti tsaarivallan ja samalla hallituksen ote kirkosta irtosi. Elokuussa 1917 järjestetty kirkolliskokous palautti Moskovan patriarkaatin ja loi kirkolle uuden järjestyksen. Leninin johtamat bolsevikit kaappasivat marraskuussa vallan ja perustivat "proletariaatin diktatuurin" pysyen uskollisena Karl Marxin kommunistiselle yhteiskunnalle.[7] Venäjän vallankumous oli taistelunjulistus traditioille ja perityille uskonnollisille ja kirkollisille arvoille.[8]

Tammikuussa 1918 neuvostohallitus ryhtyi erottamaan kirkkoa ja valtiota vielä Ranskan vuoden 1905 esimerkkiä jyrkemmin. Valtio otti haltuunsa kaiken kirkon omaisuuden ja uskonto työnnettiin pois julkisesta elämästä. Väkivallan edessä ortodoksinen kirkko pystyi ainoastaan mukautumaan oloihin ja siitä huolimatta kirkko joutui vuosina 1918–1921 verisen vainon kohteeksi.[7]

Pääartikkeli: Uskonto Neuvostoliitossa

Venäjän tilalle perustettiin vuonna 1922 uusi valtio, Neuvostoliitto. Neuvostohallituksen ensimmäisenä kahtena vuosikymmenenä kristillisyys yritettiin kitkeä pois maata ja uskonnonvastainen taistelu sai jatkuvasti uusia muotoja. Ortodokseja vainottiin, pappisseminaareja ja kirkkoja suljettiin, jumalanpalveluksia rajoitettiin huomattavasti ja kirkonmiesten toimintaa vaikeutettiin. Neuvostohallitus tuki ortodoksisen kirkon sisälle muodostunutta elävää kirkkoa, joka oli valmis luopumaan koko patriarkaatista. Neuvostohallitus vangitsi patriarkka Tihonin.[7][8]

Neuvostohallitus toivoi ortodoksisen kirkon hajoamista ja hallituksen tuella organisitiin kirkonvastainen ateistinen liike ja kirkon toimintaa rajoitettiin entisestään. Saltittua oli ainoastaan jumalanpalvelusten toimittaminen valtion kirkon käyttöön luovuuttamissa kirkoissa, aikuisten osallistuminen niihin ja uskonnon opettaminen omille lapsille.[7]

Painostus ei tuottanut toivottua tulosta, vaan monin paikoin kirkot täyttyivät ihmisistä. Baptismi ja ortodoksisesta kirkosta eronneet suunnat levisivät mikä johti neuvostohallituksen otteen lievennykseen. Vuosina 1924–1928 kirkot saivat toimia jonkin verran vapaammin.[7] Venäjällä uskonnonvastainen toiminta jatkui kahden sukupolven ajan. Tänä aikana tieto kristinuskon sisällöstä oheni ja liturgiaan osallistuminen kävi harvinaiseksi.[2]

Vuodesta 1928 lähtien kirkkojen asema vaikeutui kun Josif Stalin sai vallan käsiinsä. Maatalouden väkivaltaisen kollektivisoinnin ja sitä seurannut nälänhätä vaati miljoonia ihmishenkiä, erityisesti Ukrainassa. Neuvostohallitus piti pappeja vastarinnan yhtenä taustavoimana ja ryhtyi jälleen taisteluun kirkkoa vastaan.[7]

Vuosina 1935–1937 Stalin pyrki murtamaan oppositohengen ja luomaan mielivaltaisella terrorilla pelon ilmapiirin. Näinä vuosina suuri osa papistosta vietiin vankileireille tai teloitettiin. Myös vähemmistökirkkojen julkinen toiminta tehtiin lähes mahdottomaksi ja uskonnon tuli väistyä kommunistisen maailmankatsomuksen tieltä.[7]

Vasta toinen maailmansota toi käänteen erityisesti ortodoksisen kirkon asemaan. Stalinin oli estettävä Saksan armeijan tunkeutuminen maahan vuonna 1941 ja neuvostohallituksen oli saatava koko kansa, kirkko mukaan lukien, puolustustaistelun tueksi. Kirkko sai täten hieman vapaammat toimintamahdollisuudet ja vastaavasti kirkko todisti patriotisminsa asettumalla neuvostohallituksen palvelukseen ja keräsi varoja sodankäyntiä varten. Sodan jälkeen ortodoksinen kirkko säilytti jossain määrin parantuneen asemansa osana "neuvostoisänmaallisuutta".[9][8]

Baltian neuvostomaissa kirkot mukautettiin samanlaiseen asemaan. Näistä maista pakeni länteen paljon ihmisiä, jotka perustivat luterilaiset pakolaiskirkot ja katsoivat niiden jatkavan kansallisten kirkkojen perinnettä. Sodan jälkeen kommunistinen järjestelmä toteutettiin myös Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneissa itäisen Euroopan maissa.[9]

Kommunismin vastustus henkilöityi näkyviin kirkonmiehiin, erityisesti katolisen kirkon johtajiin. Neuvostohallitus pyrki saataamaan tällaiset kirkonjohtajat huonoon valvoon ja lisäksi kirkkojen yhteyttä länteen rajoitettiin. Stalinin kuoltua kirkkojen asema hieman helpottui Nikita Hruštšev kuitenkin rajoitti uudelleen kirkkojen toimintavapautta ja tuhansia kirkkorakennuksia suljettiin. Toisaalta Neuvostoliiton valtapiirissä toimineet kirkot pysytyivät Hruštševin aikana solmimaan suhteita varsinkin ekumeenisiin järjestöihin.[9]

Kommunistinen aate alkoi 1960-luvulla mennettää uskottavuuttaan ja katolinen kirkko asemoitui kommunistien merkittävimmäksi vastavoimaksi. Puolalaisten vastarinta voimistui paavi Johannes Paavali II:n valinnan myötä ja kommunismin luhistuminen alkoi Puolasta. Kirkoilla oli merkittävä rooli vallan vaihtumisessa myös DDR:ssä. Nuevostoliitossa kirkkojen asema alkoi helpottua Venäjän kirkon vuonna 1988 viettämän tuhatvuotisjuhlan jälkeen.[9]

Ortodoksinen kirkko säilyi Venäjällä valtion jatkuvasta uskonnonvastaisesta toiminnasta huolimatta. 1980-luvulla kirkko alkoi selvästi vahvistua ja neuvostoajan jälkeen valtio on jälleen lähentynyt kirkkoa.[2]