Kristinusko Norjassa

Maalaus Stiklestadin taistelusta.

Kristilliset vaikutteet tulivat Norjaan ennen kaikkea Englannista ja Irlannista, jonne viikingeillä oli vuosisatojen aikana syntyneet tiiviit suhteet. Norjan ensimmäinen kristitty kuningas on Olavi Tryggvenpoika, joka johti viikinkien valloitusretkeä Englannissa ja sai kasteen vuonna 991. Norjan maaseutu kristillistettiin Olavi Tryggvenpojan ja hänen seuraajansa Olavi Haraldinpojan (1015–1030) aikana. Olavi Tryggvenpojan lähetit saivat lähetystyössä pysyviä vaikutuksia aikaan. Olavi Haraldinpoika kuoli Stiklestadin taistelussa 1030 ja sai pyhimyksen maineen koko Skandinavia. Norjalaisviikingit asuttivat myös Islantia, joka luopui pakanuudesta 900-luvun lopulla.[2]

1000-luvun alussa Norjaan perustettiin benediktiiniläisluostari ja sisterssiläisluostarit Lyseen (1146) ja Hovedöön (1147). 1200-luvun alussa dominikaaniluostarit levisivät Tanskasta Norjaan. 1000-luvulla Pohjoismaista ja niiden ulkopuolelta tehtiin pyhiinvelluksia Pyhän Olavin haudalle Nidarosiin eli nykyiseen Trondheimiin. Trondheim oli sydänkeskiajan pohjolan ainoa laajasti tunnettu pyhiinvaelluspaikka. Vuonna 1146 Norjan kuninkaat, piispat ja paavit antoivat suojelumääräyksiä pyhiinvaeltajien kulun turvaamiseksi.[3]

Myöhäiskeskiajalla hiippakunnat olivat vakiinnuttaneet asemansa ja niitä johtivat korkeasti koulutetut piispat. Monet piispat nousivat paikallisista aatelissuvuista ja heillä oli samalla merkittävää poliittista valtaa. Monet kuuluivat myös valtaneuvostoon. Erityisesti Norjassa piispoiksi nimitettiin saksalaisia, ranskalaisia ja italialaisia. Kirkon maaomistuksista ja rikkauksista huolimatta väärinkäytökset olivat harvinaisia.[4]

Tukholman valtauksen jälkeen Kristian II tuki unioniajatusta kannattanutta arkkipiispa Gustav Trollea ja surmautti 82 Sten Sturen kannattajaa. Kristian myös vangitsi Kustaa Vaasan. Vuosina 1533–1536 Tanska-Norjaan puhkesi sisällissota ja katolinen kirkko kannatti Norjan itsenäisyyden säilyttämistä suhteessa Tanskaan. Tämä tarjosi Kristian III:lle tilaisuuden vallan kaappaamiseen. Uskonpuhdistus oli osa tätä kaappausta. Vuonna 1536 Kristian III pani viralta kaikki katoliset piispat. Kirkon omaisuus takavarikoitiin valtiolle ja luostarit suljettiin. Katolisista papeista tehtiin piakkoin luterilaisia saarnaajia, mutta seurakuntatasolla radikaaleja muutoksia henkilöissä tai kulttuurissa ei tapahtunut.[5]

Norjan talonpoikaisväestö vastusti uskonpuhdistusta pitkään ja maan talonpoikaiskapinalliset etsivät tukea muun muassa Ruotsista. Uskonpuhdistuksen aatteet kansa omaksui vasta 1600-luvulla. Norjan kirkossa oli tanskalaisten vallanpitäjien määryksestä otettu käyttöön tanskan kieli mikä erkaannutti kirkon johtoa kansasta.[5]

Pyhän Olavin tuomiokirkko Oslossa.

Valtion ja kirkon tiukassa kontrollissa vahvistunut luterilainen puhdasoppisuus osoitti leiviä murenemisen merkkejä 1600- ja 1700-luvun vaihteessa. Norjassa tuli voimaan konventikkeliplakaatti vuonna 1741. Uskonelämää piti puhdistaa, mutta kirkon helmoissa mikä oli Norjan tavoin ominaista myös Tanskalle. 1700-luvun lopulla kirkon toimintatapoja alettiin kritisoida ankarammin ja herätys alkoi levitä talonpoikaistoon.[6]

1800-luvun vaihteessa Norjassa syntyi maallikkosaarnaaja Hans Nielsen Haugen johtama erittäin laajaksi ja sosiaalisesti merkittäväksi kasvanut herätysliike. Haugiaanien alueellinen ja sosiaalinen kannatuspohja noudatteli jo Lofthuus-kapinasta tunnettuja uria ja sanomassa korostui kritiikki tapainturmelusta ja ylempien yhteiskuntaluokkien moraallittomuutta kohtaan. Haugen kannattajissa oli runsaasti talonpoikaistoa ja liikkeen kannattajilla oli vahva edustus suurkäräjillä. Hauge itse oli kauppias ja sai kannattajia myös Bergenin, Stavangerin ja Kristiansandin porvaristossa. Haugelaisella herätyksellä oli suuri merkitys Norjan talonpoikaisliikkeen ja keskiluokan identiteetille. Liike korosti ahkeruutta, raittiutta, hyväntekeväisyyttä ja elävää kristillisyyttä.[6]