Kristinusko Euroopassa

Katoliseen kirkkoon kuuluu Euroopassa noin 285 miljoonaa ihmistä. Suurin osa katolilaisista kuuluu latinalaisen jumalanpalvelusjärjestyksen piiriin. Pohjoismaissa katolisia on arviolta noin 340 000.[4] Katolinen kirkko on tiivisti sidoksissa Eurooppaan ja kirkon keskus sijaitsee Vatikaanissa, joka on eurooppalainen itsenäinen valtio. Katoliset ovat suurin uskonnollinen ryhmä monissa Euroopan väkirikkaimmissa maissa kuten Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Puolassa ja Espanjassa. Euroopan katoliset maat sijaitsevat enimmäkseen Etelä- ja Keski-Euroopassa. Muutamia poikkeuksia ovat myös Liettua ja Irlanti. Suuria katolisia vähemmistöjä sijaitsee Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Alankomaissa ja Ukrainassa.[5]

Suuri osa ukrainalaisista samaistuu Ukrainan kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, joka noudattaa ortodoksisia perinteitä mutta on yhteydessä Vatikaaniin.[5] Kreikka on on lähes yksinomaa ortodoksinen valtio ja muita suuria ortodoksivaltioita ovat Romania ja Bulgaria. Länsi-Euroopan suurin ortodoksinen vähemmistö sijaitsee Ranskassa. Muita merkittäviä ortodoksivähemmistöjä on Suomessa, Kyproksella, Tšekissä, Slovakiassa, Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Puolassa. Euroopan unionin alueella asuu arviolta noin 40 miljoonaa ortodoksia.[6]

Maantieteellisesti protestantit ovat keskittyneet Pohjois-Eurooppaan. Merkittäviä protestanttisia vähemmistöjä sijaitsee myös Saksassa, Sveitsissä ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Useat eurooppalaiset maat samaistuvat tiettyhin protestanttiisiin suuntauksiin eikä protestantismiin kokonaisuudessaan. Pohjoismaissa useimmat protestantit ovat luterilaisia kun Isossa-Britannissa useimmat ovat anglikaaneja. Anglikanismi taas ei ole täysin protestanttinen eikä sidoksissa roomalaiskatolisuuteen. Saksa on jakautunut sisäisesti niin, että pohjoisessa on enemmän protestantteja ja etelässä katolisia.[7]

1600-luvulla Länsi-Euroopassa syntynyt moderni ajattelu vaikutti syvästi läntiseen kristinuskoon. Kristinusko menetti asemiaan ja joutui puolustuskannalle, kun moderni maailma on kyennyt määrittelemään uskonnon muotoa ja sisältöä. Kartesiolainen yksilöajattelu koski myös uskontoa ja 1600-luvulla Alankomaissa syntyi vapaa ilmapiiri uskonnollisten suuntausten suhteen, kun taas Englannissa sukupolvien ajan jatkuneet taistelut eivät tuoneet yksimielisyyttä uskonnosta. Vuoden 1689 suvaitsevuuslaki salli protestanttisten toisinajattelijoiden toimia vapaasti ja muutos edellytti yhteisöllisestä ajattelusta luopumista.[8]

Luterilainen ja reformoitu kirkko keskittyivät kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen vaalimaan omaa perinnettään. Puhdasoppisuus ei kuitenkaan tyydyttänyt kaikkia ja yksilöajattelun leiväminen antoi pontta uskonkokemukselle omassa elämässä. Luterilaisuuden piirissä syntyi Philipp Jakob Spenerin ja August Hermann Francken toiminnan seurauksena pietismi, joka painotti todellista ja elävää uskoa. Pietismi sai vahvan aseman Brandenburgissa ja myöhemmässä Preussin kuningaskunnassa.[9]

Herrnhutilaisuutena tunnettu liike sai alkunsa Saksin kaakkoisosan yhteisöstä, johon kuului Habsburgien alueelta paenneita hussilaisia Böömin veljiä. Herrnhuiilaisista tuli aktiivisen toiminnan keskus ja liike levisi laajalle Pohjois-Eurooppaa, Baltiaa ja Venäjää myöten. liikkeeseen tuli myös muiden protestanttisten kirkkojen jäseniä ja vähitelle liike siirtyi anglosaksiseen maailmaan.[10]

Englannissa uudet teollisuuskaupungit olivat seurakuntajaon vuoksi ilman kirkkoja, joten näihin perustettiin kirkollisia kouluja ja auttamistoimintaa. Herätyskristilisyys sai uusia, pyhityksen muotoja. John Wesley saarnasi kaupunkien laitamilla ja ihmisten luona. Kokousten ympärille syntyi metodismina tunnettu herätysliike, joka levisi myös Pohjois-Amerikkaan.[11]

1600- ja 1700-luvun valistusajattelu johti Ranskassa jyrkkään katolisen kirkon vastaiseen ajatteluun. Erityisesti ensyklopedistien ryhmä vaati katolisen kirkon korvaamista heidän ihanteiden mukaisella kristinuskon tulkinnalla tai uudella uskonnolla. Deistisen käsityksen omaksunut Voltaire kampanjoi katolisen kirkon edustamaa kristinuskon muotoa vastaan. Valistuksen ajattelussa muotoiltiin myös kansalaisuskonnon ajatusta, jonka mukaan synniksi luettiin ainoastaan suvaitsemattomuus. Joosef II pyrki muuttamaan Itävallan ja Unkarin valistuksen mukaiseksi maaksi ja irrottautumaan katolisesta kirkosta. Joosef II sulki luostareita ja kielsi kirkollisia seremonioita[12]

1700-luvulla luterilaiset teologit muodostivat puolustuksen modernin ajattelun mukaisesti. Tästä syntyi valistunut ortodoksia, jonka mukaan Raamatun totuus oli sopusoinnussa maailman järjen kanssa. Kirkon oppi jakautui täten pysyviin perusoppeihin sekä toisarvoisiin "aikaisidonnaisiin" ja "vanhentuneisiin" käsityksiin. Pian tämän jälkeen syntyi neologia, jonka mukaan tunnustukselliset erot olivat menettäneet merkityksensä ja tavoitteli kirkon uudistamista vaatimusten mukaisesti ja yleisen mielipiteen hyväksymäksi.[13]