Kristillisdemokratia

Personalismi torjuu individualismin ja kollektivismin ja tarjoaa kolmantena tienä kokonaisvaltaisen näkemyksen ihmisestä, jonka persoonan ihmisarvo on yksilöllinen ja yhteisöllinen, ainutlaatuinen ja loukkaamaton. Personalismissa ihminen on aktiivinen subjekti, jolla on omatunto, vastuu ja arviointikyky. Ihminen ei ole ainoastaan yksityisten, poliittisten tai yhteiskunnan toimien, rakenteiden tai kehityskulkujen passiivinen kohde. Yksilön toiminnalla on korkeita moraalisia tarkoitusperiä, mutta vaihtuviin tilanteisiin pitää löytää käytännönläheisiä ratkaisuja.[5]

Kristillisdemokratian ihmiskuva perustuu realismiin. Sen mukaan ihminen on taipuvainen itsepetokseen, harhautumaan ja sulkemaan silmänsä totuudelta, eksyy herkästi itseriittoisuuteen sekä kehittää kuviteltuja etuja palvelevia perusteluja toimille. Politiikassa tämän ratkaiseminen tarkoittaa nöyrtymistä tutkimaan kaikkia mahdollisia ratkaisuja ongelmiin.[6]

Personalismiin sisältyy käsitys perheen merkityksestä välttämättömänä sosiaalisena yksikkönä, jossa ihmisestä on mahdollista kasvaa täysipainoinen persoona. Personalismi edellyttää miesten ja naisten välistä tasa-arvoa mutta pitää luonnollisena sukupuolesta aiheutuvaa roolijakoa.[5]

Kristillisdemokratian ihmisarvosta nousee perustavia näkökulmia, kuten pyrkimys lailla turvattuun vapauteen ja mahdollisuuksien tasa-arvoon. Lähimmäisyys sisältää erilaiset sosiaaliset ja alueelliset ryhmät jatkumona, jota ei rajaa luokkajako. Avoimuus sosiaalisen tilanteen vähittäiselle parantumiselle on vastakohta vallankumouksellisuudelle.[5]

Kristillisdemokratiaan kuuluu valmius hajottaa päätöksentekoa sekä autoritaarisen keskusvallan torjuminen. Personalismin ja lähivastuun yhdistämisestä syntyy ajatus kristillisdemokraattisesta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, jossa painottuvat sekä yksilön oikeudet että velvollisuudet.[5]

Kristillisdemokratia tarjoaa talousjärjestelmäksi sosiaalisen markkinatalouden mallia, jossa kapitalismin heikkoudet pyritään korjaamaan sosiaalisella turvaverkolla. Markkinatalous tarvitsee lainsäädännön rajoitteet ja ohjaukset, kuten kilpailua turvaavat lait, monopolien sääntelyn ja kartellien kiellon. Markkinatalous perustuu näin yksityisomistukselle, vapaalle yrittäjyydelle ja kilpailulle.[7]

Kristillisdemokraattien periaate on niin paljon valtion puuttumista kuin on tarpeen, mutta niin vähän kuin mahdollista. Kristillisdemokraatit pyrkivät rajoittamaan ja hajauttamaan valtion toimintaa. Sosiaaliseen markkinatalouteen kuuluu ammattiyhdistystoiminnan vapaus ja mahdollisuus osallistua työehtosopimusneuvotteluihin. Yksityisomistuksesta tulee seurata yhteiskuntavastuu ja inhimillisten työolojen luomiseen pyritään muun muassa lapsi- ja pakkotyön kiellolla, työaikalailla ja työsuhdesuojalla.[7]

Kristillisdemokraattien painopiste on vapaan yritteliäisyyden edistäminen reilun kilpailun oloissa. Kristillisdemokraattien mukaan kilpailu on kestävän kasvun moottori ja tuo tehokkuutta ja edistystä, vahvistaa toiminnan vastuullisuutta ja estää hallitsevan markkinavoiman syntymisen.[7]

Perinteisesti maissa, joissa kristillisdemokraatit ovat olleet keskeisessä hallitusvastuussa, ovat yritys- ja tuloverot alempia kuin sosiaalidemokraattien hallitsemisssa maissa. Pohjoismaissa on ollut ymmärrystä julkiselle omistukselle luonnollisen monopolin tilanteissa, joihin vapaa kilpailu ei ole istunut sekä kansallisesti tärkeiden tehtävien toteuttamisessa.[8]

Kristillisdemokraattien sosiaalipolitiikka on luonteeltaan tulonjakoa tasaavampaa kuin konservatiiveilla. Kristillisdemokraatit korostavat tarveperusteisuutta, sillä sosiaaliturvan ei pidä johtaa passivoitumiseen. Tavoitteena on voimaannuttaa yksilöt ja perheet tekemään jälleen omia itsenäisiä päätöksiään ja estää pysyvä jättäytyminen tukien varaan. Kristillisdemokraatit edistävät sosiaalivakuutusjärjestelmää, joka rahoitetaan työnantajien ja työntekijöiden sosiaaliturvamaksuilla, mikä heijastaa ajatusta henkilökohtaisesta vastuusta, hajautuksesta ja lähivastuusta. Eurooppalaiset kristillisdemokraattiset puolueet ovat usein olleet suopeita yksityisiä lisävakuutuksia kohtaan.[9]

Työllisyyspolitiikassa kristillisdemokraatit ovat pyrkineet aktivointiin ja saamaan osaamisen kelkasta pudonneet työntekijät koulutuksella takaisin työelämään.[9]

Kristillisdemokraatit pyrkivät luomaan suotuisat taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset olosuhteet perheille. Vanhempien keskeinen rooli ja vastuu lasten ja nuorten kasvattamisesta tunnustetaan. Hyvinvoivat perheet takaavat jäsentensä perustarpeet ja välittävät sukupolvien välistä lähimmäisyyttä. Perheissä lapset oppivat yhteiseloa rakastavassa yhteisössä, ja niissä opitaan yhteisöä ylläpitävät arvot ja tulevaisuuden perustukset.[9]

Norjassa ja Ruotsissa kristillisdemokraattiset puolueet ovat profiloituneet ympäristöpuolueina. Kristillisdemokraatit tunnustuvat suuret ympäristöuhat ja tarpeen hyvälle ympäristö- ja ilmastopolitiikalle. Politiikan kokonaisvaltaisuudella on turvattava ekosysteemien menestys ja voitettava ekologinen kriisi.[9]

Kristillisdemokratia käsitti alun perin kirkon sosiaalisen diakoniatyön, joka alkoi jo Uuden testamentin kuvaamissa alkuseurakunnissa. Kristityt ymmärsivät jokaisen ihmisen Jumalan rakastamaksi ja alkoivat pelastaa Rooman valtakunnassa kuolemaan jätettyjä lapsia. Vainojen loputtua 300-luvulla keisari Konstantinuksen aikaan kristityt perustivat orpokoteja sekä vanhusten ja vammaisten hoitolaitoksia. Konstantinus luotti kristittyihin ja valitsi piispat jakamaan viljan.[4]

Eurooppa tuhoutui barbaarikansojen hyökkäyksessä ja koko lakien ja tapojen järjestys luotiin keskiajalla uudelleen. Tuolloin syntyivät suojaoikeus, käsityöläis- ja kauppakillat, koronkiskonnan vastustus ja hyväntekeväisyyslaitokset. Läntisen kirkon katolinen perinne omaksui keskiajalla kreikkalaisen Aristoteleen perinnön, jonka dominikaaniteologi Tuomas Akvinolainen (1225–1274) tulkitsi ja sovitti yhteen kristilliseen maailmankäsitykseen.[4]

Akvinolaisuuden seurauksen katolisessa kirkossa opetusvirkaan, eli paavi ja piispojen opetuksen alueeseen, kuuluivat kaikki maailman ihmiset ja asiat. Tuolloin puhuttiin luonnollisesta moraalilaista, jonka jokainen ihminen voi tavoittaa omantuntonsa ja järkensä kautta. Esimerkiksi ihmisoikeuksien katsotaan perustuvan luonnolliseen lakiin. Raamatussa sen tiivistelmänä pidetään kymmentä käskyä ja rakkauden kaksoiskäskyä.[4]

Yliopistolaitos syntyi 1200-luvulla katolisen kirkon toimesta. Tätä ennen luku- ja kirjoitustaito oli rajoittunut luostareiden sisälle. Oppiaineita olivat humanistiset aineet, kuten kirjallisuus, aritmetiikka ja korkeimpana teologia, jotka muodostivat yhtenäisen maailmanselityksen. Yliopistolaitos johti lopulta modernin tieteen syntyyn.[11]

Tultaessa 1800-luvulle Euroopassa olivat vaikuttaneet lukuisat muutokset: Rooman valtakunnankirkon perinne, uskonpuhdistus, uskon kiistojen kehitys Saksan ruhtinaskuntien ja kaupunkien poliittisiksi kiistoiksi, sodat, kirkon omaisuuden periminen valtiolle pohjoismaissa ja Englannissa, Westfalenin rauha 1648, Skotlantilainen valistus ja John Knoxin johtama kalvinistinen uskonpuhdistus 1700-luvulla, Yhdysvaltojen itsenäistyminen 1776, Ranskan vallankumous ja kirkon omaisuuden takavarikointi 1789, terrori papistoa kohtaan, kristinuskon kieltäminen Ranskassa 1793 ja kirkkojen hävittäminen. Katolisen kirkon piiriin jäi näistä tapahtumista syvä epäluulo vallankumouksia ja niiden pyrkimyksiä kohtaan.[11]

Monet katolilaiset liittyvät vasta vallankumoukseen ja saivat maineen rikkaiden etuoikeuksien puolustajina ja köyhien sortajina. Katolilaisten joukossa syntyi myös korjausliike: ranskalaisen papin Hughes Félicité Robert de Lamennais'n L’Avenir-lehden motto oli Jumala ja vapaus. Lemannis halusi diakoniatyön pohjalta ajaa oikeudenmukaisuutta ja sosiaalista tasa-arvoa köyhille kansanosille.[11]

1700- ja 1800-luvuilla alkoivat syntyä uusia kansallisvaltioita, joista Italia ja Saksa kävivät kulttuurisotia katolilaisia vastaan, joiden epäiltiin olevan uskollisempia Vatikaanille kuin uudelle isänmaalleen. Katolilaiset vastasivat rakentamalla puolueita siellä, missä oli kulttuurisotia.[12]

Poliittisena liikkeenä kristillisdemokratia syntyi 1800-luvun keskivaiheilla Belgiassa, Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Hollannissa, Itävallassa ja Sveitsissä. Puolueiden syntyyn vaikuttivat kulttuurisodat sekä ateistisen sosialismin nousu sekä teollistumisen tuomat haasteet työväestön keskuudessa. Kristillisdemokratian järjestölliset juuret olivat katolisissa kulttuuri- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä sekä ammattiyhdistyksissä.[12]

Vuonna 1891 ilmestyi katolisen kirkon yhteiskunnallisen opetuksen ja samalla kristillisdemokratian kulmakivi, paavi Leo XIII:n Rerum novarum. Kiertokirjeessä kehotettiin sosiaaliseen vastuunottoon yhteiskunnan heikoimmista ryhmistä sekä esitettiin tarve kolmannelle vaihtoehdolle sosialismin ja kapitalismin välille. Kirjeessä myös tuon ajan kapitalistinen luokkayhteiskunta sai kritiikkiä, mutta samalla torjuttiin sosialismi ratkaisuna.[12]

Markkinamekanismeja tuli korjata oikeudenmukaisemmilla palkoilla, vapaus muodostaa ammattiyhdistyksiä kuuluu luonnolliseen oikeuteen ja valtion tuli sosiaalipolitiikalla suojella työläisiä. Paavi halusi tasata tulonjakoa, jotta kuilu eri yhteiskuntaluokkien välillä lieventyisi. Hyväntekeväisyyttä aai työntekijöiden oikeuksia ei pitänyt syrjiä ja kiertokirje korosti työnantajien ja työntekijöiden yhteistyötä sosiaalisten tavoitteiden puolesta.[13]

Monissa maissa ryhdyttiin soveltamaan kiertokirjeen opetuksia ja opintopiirit alkoivat muistuttamaan poliittisia puolueita, vaikka tämä ei paavin tavoitteena ollut. Paavi Pius IX halusi rajoittaa opintopiirien toiminnan ainoastaan hyväntekeväisyyteen ja kiertokirjeessä Graves de Communi (1901) paavi vastusti kristillisdemokratiaa poliittisena liikkeenä. Paavin mukaan luonnon ja evankeliumin lait eivät riippuneet valtion hallitusmuodosta eikä kristittyjen pitänyt ottaa siihen kantaa. Paavi piti hyväksyttynä ilmausta katoliseen toimintaan, joka tavoitteli alempia sosiaaliluokkien aseman parantamista. Katolisen kirkon mukaan demokratia tarkoitti tässä yhteydessä kansanomaisuutta.[13]

Poliittisen toiminnan kielto johti konfliktiin Vatikaanin ja katolisten maallikoiden järjestäytymismuotojen välillä. Maallikkokatoliset pyrkivät sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jolla sosialismiin siirtyminen tuli tarpeettomaksi. 1800-luvun loppuun mennessä katolinen sosiaalinen liike muodosti tiheän järjestöjen, osuuskuntien, työväenyhdistysten ja poliittisten puolueiden verkoston vaihtoehdoksi marxilaisille järjestöille ja aatteille.[13]

Luigi Sturzo

Sosiaalisten liikkeiden myötä Vatikaani alkoi nähdä, että demokratiassa olisi hyödyllistä tukea puolueita, jotka puolustaisivat katolisen kirkon ajamia asioita. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen paavi Benedictus XV kumosi katolisten kiellon osallistua politiikkaan ja ilmoitti tukevansa kristillisen puolueen perustamista Italiassa. Vuonna 1919 Luigi Sturzo perusti Italian kansanpuolueen (PPI), josta tuli maan toiseksi suurin puolue sosialistien jälkeen.[14]

Parlamentaarisen demokratian kannattajien ja vastustajien välisissä konflikteissa kristilliset puolueet asettuivat demokraattisten puolueiden puolelle ja muodostivat liittoja liberaalien ja konservatiivien kanssa. Kristilliset puolueet eivät kyenneet estämään fasistien ja kansallissosialistien nousua valtaan. Vuonna 1926 Benito Mussolini hajotti Italian kansanpuolueen ja pääsihteeri Alcide de Gasperi pidätettiin. Saksassa Joseph Goebbels kehotti Saksan keskustapuoluetta lopettamaan toimintansa puolueen ajamien yhteiskuntauudistusten vuoksi. Vuonna 1933 keskustapuolue lakkautettiin yhtaikaisesti muiden demokraattisten puolueiden ja ammattiliittojen kanssa. Kristillisdemokraattisia poliitikkoja erotettiin viroista, vainottiin ja pidätettiin. Monet natsihallinnon vastustajat menettivät myös henkensä. Kristillisdemokraattiset puolueet kiellettiin lopulta kansallissosialistien miehittämissä Euroopan maissa.[15]

Järjestelmällinen ero yksilön, yhteiskunnan ja hallinnon välillä perustuu paavi Pius XI:n vuonna 1931 julkaisemaan yhteiskunnalliseen kiertokirjeeseen, Quadragesimo annoon, jossa linjattiin yhteiskuntajärjestyksen jälleenrakentamisesta. Aiemmassa Rerum Novarumissa oli muotoiltu läheisyysperiaate, josta tuli keskeinen periaate kristillisdemokraattisen liikkeen yhteiskunnallis-eettisessä ja poliittisessa ajattelussa. Kiertokirje toisaalta osoitti myös hajontaa sosiaalisen ja poliittisen katolisuuden välillä. Vaikka asiakirja otti etäisyyttä fasismiin ja hylkäsi totalitarismin, merkittäviä sääntelykysymyksiä jäi ilmaan. Kiertokirjeet tai katolinen yhteiskuntaoppi eivät antaneet vastauksia demokraattisten, poliittisten tai taloudellisten perusoikeuksien suojelemiseen.[15]

CDU-Kongress vuonna 1969.

Toisen maailmansodan jälkeen kristillisdemokraattisia ja kristillis-sosiaalisia puolueita perustettiin uudelleen Italiassa, Luxemburgissa, Ranskassa, Itävallassa, Saksassa, Belgiassa ja Norjassa sekä myöhemmin Suomessa, Sveitsissä, Alankomaissa ja Espanjassa. Itä-Eurooppaan uudelleen perustetut puolueet pystyivät vain hetken vastustamaan kommunistisen johdon painostusta. Kristillisdemokraattinen käsitys politiikasta, kristillinen ihmiskäsitys ja kristillinen yhteiskuntaetiikka ovat vaikuttaneet merkittävästi sodanjälkeisiin perustuslakeihin. Kristillisdemokratiasta on muodostunut sotien jälkeen vastapaino kaikelle yksilön vapauksien alentamiselle satunnaisten tarpeiden, kuten kansakeskeisyyden tai luokka-ajattelun, tai totalitaaristen ideologioiden varjolla.[2]

Vuoden 1945 jälkeen läheisyysperiaate oli suuressa roolissa kristillisten puolueiden ohjelmissa, hallinnossa sekä yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa järjestyksessä. Myöhemmin ajatuksen hyväksyivät myös liberaalit ja sosialidemokraattiset puolueet. Läheisyysperiaate sisällytettiin myös Euroopan unionin Maastrichtin sopimukseen vuonna 1992.

Kokemuksilla totalitaarisista hallinnoista, kuten kansallissosialismista ja kommunismista, oli ratkaiseva rooli kristillisdemokratian menestyksessä Länsi-Euroopassa. Historialliset tapahtumat synnyttivät lujan sitoutumisen demokratiaan, johon myös Vatikaani yhtyi. Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa, vuonna 1956, laadittu Gaudium et Spes sisältää selkeän sitoumuksen demokraattiseen järjestelmään, joka perustuu vapaaseen yhteiskuntaan, oikeusvaltioon sekä vallanjaon periaatteisiin joiden tarkoitus on ylläpitää yhteistä hyvää sekä turvata henkilökohtaiset ja poliittiset oikeudet. Asiakirjassa vaadittiin myös kokoontumis- ja yhdistymisoikeutta, sananvapautta sekä oikeutta yksityiseen ja julkiseen uskontunnustukseen. Vatikaanin vahvaan sitoutumiseen vaikuttivat erityisesti historialliset kokemukset Weimarin tasavallan kaatumisesta, sitä seuranneesta natsidiktatuurista sekä uuden totalitaristisen hallinnon uhasta kommunismin muodossa.[2]

Kristillisdemokraattiset ajatukset erottivat selkeästi kristittyjen ja kansalaisten vastuun perhettä, politiikkaa ja yhteiskuntaa kohtaan sekä teologiset velvoitteet ja edut. Eron tekeminen mahdollisti kristillisdemokratian vetoamisen laajempaan äänestäjäryhmään, kuten ei-kristittyihin tai tiettyyn kirkkokuntaan kuulumattomiin. Uskontojen väliset suhteet, ajatus kansanpuolueesta sekä kristillinen personalismi nousivat avaintekijöiksi kristillisdemokraattisten puolueiden menestyksessä. Uskosta kumpuavat velvollisuudet ja tarkat merkitykset jäävät kristillisdemokratiassa omantunnon piiriin. Teologian, etiikan ja kirkkojen tehtävä on tarjota ainoastaan ohjausta. Jotkin kristillisdemokratian perusajatukset ovat olleet kuitenkin ristiriidassa joidenkin pappien ja kirkkojen antamien ohjeiden kanssa.[2]

1990- ja 2000-luvulla anglosaksiset ajatukset yhteisöllisyydestä ovat vaikuttaneet kristillisdemokraattisiin puolueisiin. Yhteisölliset ajatukset pyrkivät vastustamaan liiallista invidualismia ja liiallista yhteisöllisyyden rappeutumista sekä kansalaisten sitoutumisen jatkuvaa vähenemistä. Yhteisölliset ajatukset pyrkivät elvyttämään yhteisöllistä henkeä, sitoutumista ja toimintaa. Kristillisdemokraattinen ajattelu on läheistä sukua kommunitarismille. Yhteiskuntien maallistumisen myötä kristillisdemokraattisten puolueiden tavoitteena on ollut löytää ratkaisuja kiireellisen arjen haasteisiin, jotka perustuvat äänestäjien enemmistön tukemiin kristillisiin arvoihin.[2]

Kuva Euroopan kansanpuolueen kongressista 2022.

Pääartikkeli: Euroopan kansanpuolue

Euroopan kansanpuolue (EPP) perustettiin vuonna 1976 niiden maiden kristillisdemokraattisten puolueiden liitoksi, jotka kuuluivat myöhempään Euroopan unioniin. Puolueen perustajia olivat puolueet Benelux-maista, Saksasta, Ranskasta, Irlannista ja Italiasta. EPP on ensimmäinen Euroopan unionin sääntöjen mukainen Eurooppa-puolue.[16]

Kristillisdemokraattisia sateenvarjopuolueita ovat Saksan kristillisdemokraattinen unioni, Ranskan Union pour un Mouvement Populaire, Espanjan kansanpuolue sekä Italian kristillisdemokraattinen puolue. Puolueet syntyivät kun keskustaoikeistolaiset voimat järjestäytyivät toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Euroopassa yhteisten sateenvarjopuolueiden alle. Varsinaisten kristillisdemokraattisten puolueiden ohella muodostui muutama suuri puolue, jotka keräsivät kristillisdemokraattien yhteyteen konservatiivit, liberaalit ja muut keskustaoikeistolaiset ryhmät.[17]

Pohjoismaisiin kristillisdemokraattisiin puolueisiin kuuluvat Norjan Kristillinen kansanpuolue, Suomen Kristillisdemokraatit, Ruotsin Kristillisdemokraatit, Tanskan Kristillisdemokraatit ja Färsaarten Kristillinen kansanpuolue. Pohjoismaista kristillisdemokratiaa pidetään kansainvälisen kristillisdemokraattisen liikkeen omana haarana, joka on syntynyt verraten myöhään, jolloin valtaosa väestöstä oli jo sitoutunut muihin puolueisiin. Pohjoismaiden puolueet syntyivät protestina arvorelativismille ja puolueiden kannatus on noussut seurakuntien aktiivien piiristä. Puolueet eivät ole edustaneet kirkon virallisia näkökulmia.[18]

Latinalaisen Amerikan kristillisdemokraattisia puolueita ovat mm. Meksikon Partido Acción Nacional, Chilen Falange Nacional ja Venezuelan Copei. 1950- ja 1960-luvuilla kristillisdemokraattisia puolueita perustettiin myös Peruun, Boliviaan, El Salvadoriin, Paraguayhin, Panamaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Uruguayhin, Costa Ricaan ja Kolumbiaan.[19]

Latinalaisen Amerikan kristillisdemokratian juuret ovat yliopistojen opiskelijajärjestöissä 1930-luvulla, joissa räikeät luokkaerot ja riisto johtivat monet kristilliset ajattelijat vapautuksen teologian kehittämiseen. 1950-luvulla kristillisdemokraatit ajoivat ohjelmissaan luokkaerojen kaventamista, koululaitoksen uudistamista, maareformeja ja sekatalousjärjestelmää. Monet puolueet kohtasivat 1990-luvulla vaikeuksia.[19]