Kristillinen rock

Vaihtoehtorockyhtye The Violet Burning, konsertissa 2007.

Kristillisen vaihtoehtorockin juuret ovat 1980-luvun alussa. Varhaisimmat kristillisen post-punkin ja uuden aallon äänitteet julkaisivat sellaiset yhtyeet kuin Daniel Amos, Andy McCarroll and Moral Support, Undercover, The 77s, Adam Again, Quickflight, The Choir, Lifesavers Underground, Michael Knott ja Vector. Sincerely Paul ja Dead Artist Syndrome taas edustivat goottirockia. Rozz Williams on nimittänyt Dead Artist Syndromen laulajaa Brian Healya "kristillisen goottirockin isäksi".[8]

1990-luvulla monet näistä yhtyeistä tekivät levytyssopimuksia riippumattomien levy-yhtiöiden kanssa, koska niiden musiikki tapasi olla sanoituksiltaan monimutkaisempaa ja usein kiistanalaisempaa kuin valtavirran kristillisessä populaarimusiikissa. Varhaisia riippumattomia, nykyisin toimintansa lopettaneita levymerkkejä olivat muiden muassa Blonde Vinyl, Frontline Records, Exit Records ja Refuge Records.[9]

Nykyisin alalla toimivat lähinnä levy-yhtiöt kuten Tooth & Nail Records, Gotee ja Floodgate Records. Nämä levymerkit ovat usein sellaisten valtavirran levy-yhtiöiden omistuksessa kuin Warner Music Group, EMI ja Capitol Records. Tämän takia artisteilla on mahdollisuus ylittää rajoja valtavirran piireihin. Tyyli sekoittuu joskus alternative metalin ja rapcoren vaikutteiden kanssa, kuten esimerkiksi P.O.D.:n ja Pillarin tapauksessa.

Tera konsertissa 2008.

1966 perustettu Pro Fide on tiettävästi Suomen varhaisimpia rockhenkisiä kristillisiä yhtyeitä. Lukuisia miehistönvaihdoksia vuosien varrella kokenut Pro Fide on vaikuttanut vuodesta 1966 aina 2010-luvun alkuun asti, ja jatkaa toimintaansa yhä edelleen, viidesläisen Suomen Raamattuopiston nuorisotyön osana. Yhtye on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut rockyhtye, ja sen tyylisuunnat ovat vaihdelleet folkrockista progressiivisen rockin ja hard rockin kautta main stream -rockiin. Yhtye oli tunnetuimmillaan 1970-80 -lukujen vaihteessa tehtyään Juha Kelan (Anssi Kelan isän) johdolla levyn Joh.3:16, joka sai rocklehti Soundissa kristilliselle levylle harvinaisen maininnan Kuukauden levy. Sen ohella rockvaikutteisiin "vanhan kaartin gospelyhtyeisiin" on sanottu kuuluvan kankaanpääläinen, 1981 perustettu The Road ja helsinkiläinen 1987 perustettu Exit. Ensilevynsä Huuhkain vuonna 1979 julkaissutta Tarvo Laaksoa on nimitetty "Suomen Larry Normaniksi".[4]

1980-luvun lopulla perustettu Terapia oli uranuurtaja raskaan rockin saralla.[10] 1990-luvun alussa Destroyer of Black Metal ja Deuteronomium olivat ensimmäisiä kristillistä metallimusiikkia esittäneitä suomalaisia yhtyeitä. 1990-luvun lopulla alternative metal -yhtyeet Jacks of All Trades ja Dust Eater Dogs saivat pientä valtavirran suosiota. Bass'n Helenia on pidetty yhtenä merkittävimmistä 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun gospel-yhtyeistä. 2000-luvulla Suomen virallisella listalla sijoituksia ovat saavuttaneet muiden muassa HB, The Rain ja Tera.

Soolouraa tehneisiin kristityihin rockmuusikoihin kuuluvat Jaakko Löytty, Pekka Ruuska, Mikko Kuustonen, Heikki Hela, Jouko Mäki-lohiluoma, Juha Tapio, Jukka Leppilampi ja Outi Terho. Kyseiset muusikot ovat toimineet vuosien varrella vaihtelevien yhtyekokoonpanojen kanssa, mutta parhaiten heidät tunnetaan heidän omilla nimillään. Vanhimpaa gospelkaartia näistä edustavat Löytty ja Leppilampi, joiden ura kristillisen rockin parissa alkoi jo 1970-luvulla.

On olemassa lukuisia eri määritelmiä siitä, mikä on "kristillinen rockyhtye". Sellaiset kristilliset rockyhtyeet, jotka nimenomaan tuovat esille uskoaan ja uskonnollista kuvastoa sanoituksissaan, yhdistetään usein nykyajan kristillinen musiikki -alaan tai gospeliin ja ne soittavat pääasiassa kristillisissä piireissä. Esimerkkeinä toimivat Servant, Third Day ja Petra.

Toiset yhtyeet esittävät musiikkia, johon jäsenten usko vaikuttaa tai joka sisältää kristillistä kuvastoa, mutta näkevät suuren yleisön kohderyhmänään. Nämä yhtyeet saattavat välttää suoraa Jumalan ja Jeesuksen mainintaa tai kirjoittavat henkilökohtaisempia, arvoituksellisempia tai humoristisempia sanoituksia uskostaan suorien ylistyskappaleiden sijasta. CCM- tai gospelpiireissä tällaiset yhtyeet torjutaan joskus, ja yhtyeet saattavat torjua gospel-leiman. Monet kuitenkin hyväksytään kristillisiksi yhtyeiksi. Toiset yhtyeet saattavat tehdä kokeiluja kuluttavampien musiikkityylien kanssa, joita on aiemmin kartettu gospel-piireissä. 1990-luvulla perinteiset, puhdasoppiset uskovat ovat yleisemmin hyväksyneet kristillisen metallimusiikin, kristillisen industrialin ja kristillisen punkin. Monet tällaiset yhtyeet ovat pääasiassa kristillisillä levy-yhtiöillä kuten Tooth and Nail Records ja Facedown Records.

Monet rockyhtyeet kuten Creed, Evanescence, Blind Guardian ja Collective Soul eivät sano olevansa "kristillisiä yhtyeitä" mutta niissä on jäseniä, jotka harjoittavat avoimesti kristinuskoa tai toisinaan käsittelevät kristillistä ajattelua, kuvastoa, kaanonia tai muita vaikutteita musiikissaan. Jotkut näistä yhtyeistä kuten Creed toistivat hengellistä kuvastoa musiikissaan ja tulivat siksi valtavirran viestimissä nähdyiksi "kristillisinä yhtyeinä", vaikka ne eivät hyväksyneet sitä leimaa. Jotkut yhtyeet torjuvat tämän leiman, koska ne eivät halua nimenomaan soittaa pelkästään uskovalle yleisölle. Vaihtoehtoisesti ne on nähty edustavan enemmän toista musiikkityyliä kuten metallimusiikkia tai indie rockia ja tuntevat enemmän luovaa samanhenkisyyttä ja toveruutta näiden piirien jäsenten kanssa.[11]

Päämäärät ja motivaatiot tehdä kristillistä musiikkia vaihtelevat esittäjän ja yhtyeen mukaan. Useimmat musiikin muodot viestittävät jotain kuulijalleen. Musiikki on yleismaailmallinen vuoropuhelun muoto. Kristillinen musiikki useimmiten korostaa parannuksen tekemisen ja uskoon tulon merkitystä. Tähän on yhdistetty katuevankeliointia, paikallisia tapahtumia, kirkollista toimintaa ja monia muita herätyskristillisyyden muotoja. Esimerkiksi varhaiset kristilliset hard rock -yhtyeet Resurrection Band ja Jerusalem tapasivat konserttiensa päätteeksi kutsua ihmisiä uskoon.[12] 2000-luvulla kristilliset artistit kuten Matt Redman, Third Day, Kutless, Thousand Foot Krutch laulavat nimenomaan kristillisiä kappaleita, joiden sanoitukset ylistävät Jeesusta. Toiset yhtyeet kuten Underoath, Blessthefall ja Haste the Day hyödyntävät vertauskuvia ja kristillistä sanomaa vähemmän suoralla tavalla vedotakseen uskoviin ja ei-uskoviin kuulijoihin musiikillaan.

Jotkut yhtyeet eivät välttämättä nimitä itseään kristillisiksi yhtyeiksi (vaikka kaikki jäsenet ovat kristittyjä), mutta niillä on hengellisiä sanoituksia ja ne sanovat, että jäsenten kristillinen usko vaikuttaa yhtyeiden musiikiin. Yhtyeet kuten Switchfoot ovat sanoneet, että ne yrittävät tehdä musiikkia sekä uskoville että ei-uskoville. Evanescence, jonka esikoisalbumia jaeltiin kristillisiin musiikkikauppoihin, on sittemmin sanoutunut irti suuntauksesta ja poistattanut levynsä kristillisistä kaupoista. U2, joka ei ole gospelyhtye, mutta on lievästi kristillismielinen yhtye, puolestaan kertoo muutamissa kappaleissaan esievankelioivalla tavalla uskonasioista.

Muutamat körttiläiset gospelmuusikot Suomessa, kuten Jaakko Löytty ja Jouko Mäki-lohiluoma, julistavat humanistista sanomaa, jossa on ohut kristillinen pintasilaus. He painottavat kristinuskon ei-hengellistä puolta, ja kertovat lauluissaan mm. arkipäivän elämän ongelmista, Afrikan nälkää näkevistä pakolaisista tai Suomen hädänalaisista ei-uskovista, esimerkiksi rappioalkoholisteista.

Kristillistä rockia tavallisesti parodioidaan populaarikulttuurissa, erityisesti television tilannekomediasarjoissa. Esimerkiksi South Park -sarjan jaksossa Christian Rock Hard Eric Cartman perustaa kristillisen rock -yhtyeen "Faith + 1", ei uskonnollisista syistä, vaan yksinkertaisesti tehdäkseen rahaa. Hän ottaa sekulaarikappaleiden sanoituksia ja vaihtaa tiettyjen sanojen tilalle sanan "Jesus", "jotta kaikki kristityt ostavat meidän roskaamme."

Kukkulan kuningas -sarjan jaksossa 151 Reborn to Be Wild Bobby Hill kiinnostuu kristillisestä rockista liityttyään nuorekkaaseen seurakuntaan. Vaikka Hank Hill hyväksyy Bobbyn kiinnostuksen uskoon, Hank ei hyväksy tapaa, jolla seurakunta kohtelee kristinuskoa muotivillityksenä. Kun Bobby haluaa mennä kristilliseen rocktapahtumaan, Hank kiivastuu ja sanoo jollekulle tapahtumassa: "Te ette tee kristinuskosta yhtään parempaa, te teette vain rockmusiikista huonompaa." Seinfeld -sarjan jaksossa 172 The Burning Elaine Benes saa selville, että hänen satunnaisen poikaystävänsä David Puddyn autoradion muistissa on vain kristillisiä rockasemia. George Costanza sanoo siihen: "Pidän kristillisestä rockista. Se on hyvin myönteistä. Se ei ole samanlaista kuin oikeat muusikot, jotka luulevat olevansa cool ja hip." Simpsonit-sarjan eräässä jaksossa Ned Flandersin naisystävä Rachel Jordon laulaa kristillisessä rockyhtyeessä nimeltä "Kovenant".

Bleed into One -dokumentissa erään alan ihmisen mukaan kristillisen rockin liikevaihto on Yhdysvalloissa neljä miljardia dollaria.

Kristillistä rockia on nimitetty ristiriitaiseksi käsitteeksi, lähinnä sen vuoksi, että rockmusiikki yhdistetään tavallisesti aiheisiin, jotka ovat vastoin kristinuskon opetuksia. Sen vuoksi "monet fundamentalistiset uskonnolliset ryhmät paheksuvat rockmusiikkia yleisesti".[13] Tällaisten ryhmien näkökulmasta kristilliset artistit kuten Amy Grant, Petra, Steve Greene ja Twila Paris eivät ole sen vähemmän moitittavia kuin White Zombie ja Marilyn Manson. Richard Barnetin mukaan kristilliset rockyhtyeet "ovat myös joutuneet arvostelun kohteeksi siitä, että ne oletettavasti ajavat satanismin asiaa."[13]

Barnetin mukaan tietyt kristilliset rockyhtyeet ovat kiistanalaisia, koska niiden musiikki ei istu joihinkin määritelmiin siitä, millainen todellisen "kristillisen" laulun kuuluu olla. Esimerkiksi Barnet mainitsee Fundamental Evangelistic Association (F.E.A.)-järjestön määritelmän, jonka mukaan kristillisen kappaleen täytyy olla oikeaoppinen (F.E.A:n raamatuntulkinnan mukainen); se ei saa sisältää synkooppia ("Saako se kehon hytkymään rytmin tahdissa, vai hengen ylistämään Luojaa?"); ja sen on oltava poliittisesti korrekti ("Paljoa siitä, mitä nimitetään 'kristilliseksi' musiikiksi, voi luonnehtia karismaattiseksi... yleisluontoiseksi... yhteisölliseksi... utopistiseksi... idealistiseksi"). F.E.A.:lla ei kuitenkaan ole mitään yleisluontoista oikeutta kristillisen musiikin rajojen määrittelemiseksi, eikä se ole mikään merkittävä auktoriteetti kristillisen musiikin alalla. Eri seurakunnat ja eri kirkkokunnat noudattavat omia perinteitään riippumatta F.E.A.:sta. Jotkut järjestöt kuten Dial-The-Truth Ministries ovat sitä mieltä, että kristilliset rockyhtyeet eivät noudata 2. Korinttolaiskirjeen jakeiden 6:14 ohjeita, jotka neuvovat, ettei kristittyjen tule yhdistää hurskaita ja jumalattomia.[13] , toiset järjestöt taas ovat eri mieltä asiasta.

Kritiikin vastineena Barnet sanoo: "Tulisi ottaa huomioon, että kristillisellä rockilla on miljoonia tukijoita, jopa seurakuntien johdossa." Kristillisen musiikkialan Grammy-palkintoa vastaavaa Dove-palkintoa jakavan Gospel Music Associationin puheenjohtaja Frank Breeden on sitä mieltä, että "Ei todellakaan ole olemassa sellaista käsitettä kuin kristillinen B-duuri (B♭). Musiikki itsessään on moraalista riippumaton väline."[13]

Uusia yhtyeitä perustetaan jatkuvasti etenkin seurakuntien nuorten keskuudessa. Esikuvana toimivat yhtyeet, jotka ovat nykyään tunnettuja maailmanlaajuisestikin.

• Terapia, tamperelainen yhtye, joka lopetti 2005. Terapia oli raskaan rockin uranuurtajia Suomessa.
• Bass'n Helen, tamperelainen yhtye, joka on ollut tunnettu jo vuosikaudet.
• HB, melko uusi suomalainen yhtye, joka on noussut nopeasti Suomigospelin kärkeen.
• Newsboys, tällä hetkellä luultavasti maailman suosituin hengellinen yhtye Australiasta.
• The Rain, tamperelainen yhtye, joka esittää hengellistä heavy rockia.

• Thompson, John J.: Raised by Wolves: The Story of Christian Rock & Roll. Ottawa, Ontario, Kanada: ECW Press, 2000. ISBN 1550224212. (englanniksi)
• Powell, Mark Allan: Encyclopedia of Contemporary Christian Music. Peabody, Massachusttes: Henrdickson Publishers, 2002. ISBN 1-56563-679-1. (englanniksi)
• Hale, Mark: Headbangers. Ann Arbor, Michigan: Popular Culture, Ink., 1993. ISBN 1-56075-029-4. (englanniksi)