Kristillinen lähetystyö

Lähetystyön historian ensimmäinen suuri lähetyskausi oli apostolisen kirkon aika, jolloin kirkko perustettiin pääasiassa Rooman valtakunnan piiriin. Evankeliumin julistaminen ja kristillinen kirkko lähti liikkeelle Jerusalemista noin vuonna 30. Raamatun mukaan helluntain jälkeen Jeesuksen opetuslapset alkoivat julistaa sanomaa ylösnousseesta Jeesuksesta. Evankeliumi levisi nopeasti Jerusalemin lähipiiriin ja kauemmaksi muun muassa kristittyjen vainojen seurauksena ja kauppiaiden välityksellä. Vuoteen 300 mennessä seurakuntia oli syntynyt kaikkialle Rooman valtakunnan alueelle, Afrikan itä- ja pohjoisosiin, Aasian länsi- ja keskiosiin sekä Intian niemimaalle.

Afrikan, Keski-Aasian ja Intian niemimaan kirkot joutuivat 600-luvun jälkeen erilleen lännen kristityistä islamin nousun seurauksena. Läntinen kirkko jakautui 1000-luvulla ortodoksiseen ja roomalaiskatoliseen kirkkoon, joiden tärkeimpinä keskuksina olivat Konstantinopoli eli Bysantti ja Rooma.

Roomalaiskatolisen kirkon lähetystyö suuntautui läntiseen Keski-Eurooppaan ja Pohjois-Eurooppaan, kun taas ortodoksisen kirkon lähetystyö suuntautui itäiseen Eurooppaan, erityisesti Balkanille ja Venäjälle.[4] Keskiajalla Keski-, Itä- ja Pohjois-Euroopan kansat tehtiin kristityiksi. Vuoteen 1300 mennessä kristinusko oli levinnyt koko Eurooppaan.

Tämän oleellisena jatkona on pidettävä katolisen kirkon, etupäässä jesuiittojen kautta suurten löytöretkien jälkeen vieraissa maanosissa harjoittamaa lähetystointa. Uuden ajan alussa 1500-luvulla eurooppalaiset tutustuivat uusiin maanosiin löytöretkien myötä. Löytöretkeilijöiden, sotilaiden ja kauppiaiden mukana löytöretkille lähti myös munkkeja ja pappeja. Katolisen lähetystyön tuloksena Keski- ja Etelä-Amerikka tulivat 1500-luvulla kristinuskon vaikutuspiiriin. Afrikan ja Aasian rannikon kauppapaikoille syntyi kristillisiä seurakuntia. Ortodoksisen kirkon lähetystyö suuntautui pääasiassa Siperiaan, Alaskaan ja Kiinaan.[5]

Protestanttiset papit ja lähetyssaarnaajat matkasivat 1600-luvulla Hollannin ja Iso-Britannian kauppalaivojen ja siirtolaisten mukana Afrikkaan, Pohjois-Amerikkaan ja osaan Aasian maista.

Protestanttisten eli evankelisten kirkkojen uskonpuhdistuksen jälkiaikana harjoittama lähetystoimi oli pikemmin valtionkirkon juurruttamista maiden pakanallisten alamaisten keskuuteen kuin varsinaista lähetystyötä.^lähde? Esimerkkinä tällaisesta oli Suomessa saamelaisten ja Itä-Intiassa siellä olevien Hollannin alamaisten käännyttäminen kristinuskoon.

Joskin muutamia huomattavia lähetyssaarnaajia oli tänäkin aikana, esimerkiksi intiaanien apostolina tunnettu John Eliot (n. 1604 – 21.4.1690)].

August Hermann Francke

Nicolaus Ludwig Zinzendorf

Varsinainen evankelinen lähetysharrastus heräsi vasta 1700-luvulla. Ensimmäisiä huomattavia aloitteita olivat vuonna 1705 syntynyt Tanskan Itä-Intiassa harjoitettu tanskalais-hallelainen lähetys, jonka henkinen johtaja oli A. H. Francke, ja herrnhutilaisen veljesseurakunnan lähetys, joka alkoi vuonna 1732 Zinzendorfin johtamana.[6]. Luterilaisen, kirkollisen maailmanlähetyksen alkuna pidetään 29. marraskuuta 1705, kun hallelais-pietistisesti suuntautuneet saksalaiset luterilaiset Bartolomaeus Ziegenbalg (1682-1719) ja Heinrich Plütschau (1677-1746) nousivat ensimmäisinä luterilaisina lähetystyöntekijöinä, ”kuninkaallisina tanskalaisina lähetystyöntekijöinä”, Sophie Hedewig -nimiseen laivaan ja suuntasivat kohti Itä-Intian rannikolla sijaitsevaa Tanskalle kuuluvaa Trankebar-koloniaa. He pääsivät perille vasta heinäkuussa 1706. Laajempi luterilainen lähetystoiminta alkoi 1700-luvulla pietististen herätysliikkeiden vaikutuksesta.

William Carey

Nykyaikainen lähetysaikakausi alkaa William Careyn alkuunpaneman Baptistien Lähetysseuran perustamisesta Englannissa vuonna 1792. Vuonna 1795 perustettiin Lontoon Lähetysseura, joka tarkoitettiin yhteiseksi kaikille evankelisen kristikunnan kirkkokunnille. Sen kehotuksesta perustettiin muita lähetysseuroja tai kannatettiin lontoolaista seuraa.

Englannissa syntyi pian eri kirkkokuntia varten omia lähetysseuroja, joista suurin oli episkopaalisen kirkon keskuudessa toimiva Church Missionary Society (perustettu 1799). Alkuperäinen yhteinen Lontoon seura jäi independenteille eli kongregationalisteille.

Johannes Evangelista Gossner (s. 14.9.1773 k. 20.3.1858)

Yhdysvaltojen vanhin lähetysseura American Board of Commissioners for Foreign Mission on sekin ollut kongregationalistien hallussa. Saksan lähetysseuroista ovat tärkeimmät olleet Berliinin Lähetysseura (perustettu 1824), Reiniläinen Lähetysseura (perustettu 1828), Leipzigin Evankelis-luterilainen Lähetysseura (perustettu 1836), Gossnerin Lähetysseura (perustettu 1836), Hermannsburgin Lähetysseura (perustettu 1849). Kolmea viimeksi mainittua Suomen Lähetysseura ensi vuosinaan kannatti.[7][8][9]

Tanskassa perustettiin lähetysseura vuonna 1821, Norjassa vuonna 1824. Ruotsin tärkeimmät lähetysseurat ovat Evangeliska Fosterlandsstiftelsen, Svenska Kyrkans Mission (perustettu 1874) ja vapaakirkollinen Svenska Missionsförbundet (perustettu 1878).

1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella protestanttinen lähetystyö laajeni voimakkaasti eri puolilla maailmaa. Samaan aikaan Euroopan valtioiden siirtomaiden omistus oli laajimmillaan. Vaikka lähetystyö joskus oli sidoksissa siirtomaavaltaan, lähetystyön ja siirtomaahallinnon suhteet olivat useimmiten jännitteiset. Eurooppalaisia perinteitä yritettiin istuttaa uusien kirkkojen elämään, mutta koulu- ja muulla toiminnallaan lähetysjärjestöt toisaalta loivat pohjaa myös siirtomaiden itsenäistymiselle. Lähetystyöntekijät perustivat kouluja, sairaaloita ja muita laitoksia. Maanviljelys tehostui, ja lähetystyö loi uudenlaista elämäntapaa ja kulttuuria.

Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten valtioiden siirtomaat Afrikassa ja Aasiassa itsenäistyivät vähitellen. Lähetystyön tuloksena luotu koululaitos ja terveydenhuolto siirtyivät usein uusille perustetuille valtioille ja paikalliset kirkot itsenäistyivät lähetysjärjestöjen valvonnasta.

2000-luvun alkuun mennessä kristinuskosta oli tullut maailmanlaajuinen uskonto. Noin kolmasosa maailman väestöstä on kristillisten kirkkojen tai yhteisöjen jäseniä. Kristinuskon väestöllinen painopiste on 2000-luvulla siirtynyt länsimaista eteläiselle pallonpuoliskolle[10]. Aasian ja Afrikan kirkot tekevät itse lähetystyötä lähettämällä työntekijöitä uusien kansojen ja kansanryhmien keskuuteen omilla lähialueillaan ja muissa maissa. Kristinuskolla ei ole enää yhtä alueellista keskusta vaan kaikkien maanosien kirkot lähettävät lähetystyöntekijöitä muihin maanosiin.[11]

Kristillisin iskulausein koristeltu auto.

Suomen kirkkolain mukaan lähetystyö kuuluu Evankelis-luterilaisen kirkon ja sen seurakuntien perustehtäviin.[12] Käytännössä kirkko harjoittaa lähetystyötä tukemalla kirkon virallisia lähetysjärjestöjä. Näitä ovat Suomen Lähetysseura, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Sanansaattajat, Kansanlähetys, Lähetysyhdistys Kylväjä ja Suomen Pipliaseura. Näiden lähetysjärjestöjen lähettämät lähetit ovat yhden tai useamman luterilaisen seurakunnan nimikkolähettejä, joiden puolesta rukoillaan jumalanpalveluksissa ja joille kerätään tukea erillisen nimikkosopimuksen nojalla. Lähetit vierailevat usein nimikkoseurakunnissaan ja pitävät niihin yhteyttä mm. kirjeitse, nykyään myös internetin kautta. Lisäksi kirkolla on hiippakunnallisia ja valtakunnallisia työntekijöitä, elimiä ja toimikuntia, jotka vastaavat lähetystyön kehittämisestä ja koordinoinnista[13].

Epävirallista lähetystyötä luterilaisen kirkon piirissä harjoittavat mm. lestadiolaiset.

Muita kristillisiä lähetysjärjestöjä Suomessa ovat mm. Avainmedia, IRR-TV, Raamatunkäännösinstituutti, Suomen Vapaakirkko, Patmos Lähetyssäätiö ja helluntailainen Fida International.

Nykyään Suomessa lähetystyön kohteista tärkeimmät ovat Kiina, Itä-Intia, Japani, Afrikka ja Venäjä sekä muut entisen Neuvostoliiton alueet.

Suomen lähetysneuvoston tilastojen mukaan sen jäsenyhteisöjen lähettämiä lähetystyöntekijöitä on viime vuosina ollut seuraavasti:

• 680 (2014)[14]
• 689 (2013)
• 700 (2012)
• 745 (2011)
• 742 (2010)

Vuonna 2014 lähetystyöntekijöitä lähetettiin eri maanosiin (suuruusjärjestyksessä, suluissa vuoden 2013 lukumäärät):[14]

• Aasia 313 (2013: 312)
• Afrikka 146 (2013: 160)
• Eurooppa 161 (2013: 155)
• Latinalainen Amerikka 23 (2013: 26)
• Oseania 22 (2013: 22)
• Pohjois-Amerikka 15 (2013: 14).

10/40-leveyspiirien välisellä alueella, jossa kristityt ovat vähemmistössä, toimi 332 (vuonna 2013: 341) lähetystyöntekijää.[15][14]

Lukumääräisesti eniten lähetystyöntekijöitä eli 229 (vuonna 2013: 238) lähetti helluntailainen Fida International. Seuraavaksi eniten lähetystyöntekijöitä lähettivät: Suomen Lähetysseura 145 (vuonna 2013: 154), Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys 68 (vuonna 2013: 72), Evankelis-luterilainen Lähetysyhdistys Kylväjä 46 (vuonna 2013: 41), Suomen Vapaakirkko 33 (vuonna 2013: 34) ja Missionuoret 32 (vuonna 2013: 29) lähettiä.[14]

Suomen monikulttuuristumisen myötä sisälähetystyön merkitys on korostumassa. Monikulttuurisesta työstä eivät yleensä vastaa lähetysjärjestöt, eikä siitä yleensä käytetä nimitystä lähetystyö, vaan puhutaan seurakuntien kansainvälisestä työstä[16], joka käsittää niin Suomen vähemmistökulttuurien piirissä harjoitettavan diakonian ja evankelioinnin kuin myös seurakuntien kansainvälisyyskasvatuksen[17].

Medialähetystyöksi kutsutaan radion, television, satelliittitelevision, sosiaalisen median ja internetin muiden palveluiden kautta tehtävää lähetystyötä. Sen avulla on mahdollista tavoittaa ihmisiä alueilla, joille lähetystyöntekijät eivät eri syistä pääse tai kohderyhmille jotka ovat lukutaidottomia. Kyseeseen tulevat usein maat joissa kristillinen lähetystyö on kiellettyä tai rajoitettua. Muita esimerkkejä ovat vankilat ja sairaalat. Medialähetystyön tekijät myös rohkaisevat eri tavoin vainottuja ja sorrettuja kristittyjä.

Radio- tai televisioasema saattaa olla tuhansien kilometrien päässä yleisöstä. Radio-ohjelmia voidaan lähettää keskipitkillä tai lyhytaalloilla ja televisio-ohjelmia satelliitin välityksellä. Lähi-idässä lähes jokaisella on mahdollisuus seurata sekä radio- että satelliittitelevisiolähetyksiä.

Medialähetystyö on kaksisuuntaista. Ohjelmissa annetaan kuuntelijoille tai katsojille yhteystiedot, jotta kuuntelijat ja katsojat voivat soittaa, kirjoittaa, lähettää sähköpostia tai tekstiviestin. Ohjelmien tekijät tai ns. jälkihoitotyöntekijät vastaavat yhteydenottoihin ja lähettävät pyydettäessä myös hengellistä kirjallisuutta, musiikkia, kasetin tai videon. Syventävää materiaalia on usein tarjolla myös kristillisten mediajärjestöjen internetsivuilla.[18]

David Livingstone

Afrikassa ensimmäisinä vuosisatoina jaa. kristinusko oli levinnyt kautta Pohjois-Afrikan, mutta islam tuhosi sen miltei kokonaan. Ainoastaan Etiopiassa se säilyi, ja heikkoja jäänteitä jäi Egyptiin (koptilaisuus).

Portugalilaiset alkoivat vuonna 1485 lähetystyön Angolassa ja Portugalin Itä-Afrikassa, mutta työ jäi kesken. Ensimmäinen protestanttinen lähetyssaarnaaja oli herrnhutilainen Georg Schmidt, joka työskenteli Etelä-Afrikassa vuosina 1737-1744. Työ alkoi uudelleen vuonna 1792. Livingstonen ym. tutkimusmatkat avasivat Sisä-Afrikan lähetystyölle.

Afrikassa siirtomaavallat hidastivat paikallisen papiston kouluttamista, koska ne pitivät sitä asemansa kannalta vaarallisena. Ennen ensimmäistä maailmansotaa lähetystyön tulokset jäivät suhteellisen vähäisiksi. Afrikassa käänne tapahtui vasta 1900-luvulla. Nykyään kristinuskosta on tullut Saharan eteläpuolisen Afrikan valtauskonto.[19]

Suomen Lähetysseuralla on vuodesta 1870 ollut lähetysalana erityisesti Ambomaa nykyisessä Namibiassa.[20][21][22]

Hudson Taylor

Lähetyssaarnaajia Kiinassa n. v. 1900

Kiinassa lähetystoimen aloittivat nestoriaanit 600-luvulla. Vielä 1300-luvulla oli nestoriaaneja Kiinassa, 1200-luvulla alkoi katolinen lähetystyö. Se keskeytyi jo samalla vuosisadalla, mutta alkoi jesuiittojen johtamana uudelleen noin vuonna 1580. Taitavasti mukautumalla kiinalaisten katsantokantaan he saivat paljon kannattajia, mutta vuodesta 1742 työ alkoi taantua elpyäkseen taas 1800-luvulla.

Protestanttien lähetystyö Kiinassa alkoi vuonna 1807 Kantonissa ja tuli vuonna 1842 luvalliseksi viidessä silloin avatussa vapaasatamassa leviten vähitellen yli valtakunnan.

Suomen Lähetysseura on toiminut Kiinassa vuodesta 1902.[23][24] Suomen Vapaakirkon lähetystyöntekijä Agnes Meyer aloitti 1891 toiminnan Kiinan Sisämaanlähetyksen työkentällä Jangtshoussa.[25]

Japanissa katolinen lähetystyö alkoi jesuiitta Francis Xavierin johdolla vuonna 1549. Virallinen lähetystyön historia on alkanut juuri Xavierin tulon jälkeen. Kirkkohistoriasta voi silti lukea, että Xavierilla oli mukanaan muuan Joao Rodriguez, nuori, tuolloin 16-vuotias munkki, joka oppi japanin kielen nopeasti ja toimi mm. tulkkina. Hän tutustui Japanin hoviin ja kulki vapaasti korkea-arvoisten sen aikaisen hallitsijoiden kanssa. Hän kirjoitti kolmiosoisen Japanin kristillistä historiaa käsittelevän teoksen da igreja do Japoa. Siitä on jäljellä vain kolmas kirja, joka kertoo Xavierin tulon jälkeisistä asioista, kaksi ensimmäistä kirjaa kuvaa aikaa ennen Xavierin tuloa Japaniin.

Vuonna 1637 alkanut vaino lopetti lähetystyön jokseenkin kokonaan. Vasta maan auettua ulkomaalaisille vuonna 1859 saattoi protestanttinen lähetystyö alkaa. Se oli pääasiassa englantilaisten ja amerikkalaisten lähetysseurojen hallussa.

Suomalaisten lähetystyö alkoi pian uskonnonvapautumisen 1873 jälkeen. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys lähetti Esteri Kurvisen ja Alfred Wellrosin Japaniin vuonna 1900.[26][27] Suomalainen luterilainen lähetystyö asettui jonkin ajan kuluttua Japanin alppiseuduille Suwa-järven ympärille. Seurakuntia syntyi ja Iidan kaupungissa oleva seurakunta ja lastentarha ovat nykyisinkin toiminnassa. Luterilainen lähetystyö levisi Tokioon ja Hokkaidon saarelle. Syntyneistä seurakunnista muodostui itsenäinen ”Evankelis-luterilainen kirkko” vuonna 1913. Se liittyi amerikkalaisen lähetystyön tuloksena syntyneeseen ”Japanin evankelis-luterilaiseen kirkkoon” vuonna 1953. Nykyisin suomalainen lähetystyö Japanissa jatkuu itsenäisen Japanin evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä.[28]

Islaminuskoisten keskuudessa on lähetystyötä yritetty kauan, mutta kesti 1900-luvulle, ennen kuin kääntyminen ilman henkipatoksi joutumista tuli mahdolliseksi joillakin alueilla. Lähetystyöllä on ollut menestystä Egyptissä ja Kiinassa, sekä erityisesti Itä-Intiassa.[29][30]

Nykyäänkin kristittyjä vainotaan ankarasti monissa muslimimaissa,[31] mutta esim. Iranissa kristittyjen määrä kasvaa voimakkaasti vainoista huolimatta.[32]

Lähetystyö juutalaisten parissa on ollut vaikeaa, sillä juutalaiset kokevat usein katkeruutta kristinuskoa kohtaan vuosisatojen vainojen vuoksi.^lähde? Aiemmin kastetut juutalaiset joutuivat usein myös poissuljetuksi muiden juutalaisten keskuudesta.

Neuvostoliiton ollessa olemassa lähetystyö maahan piti tehdä salaa. Suomalaisetkin osallistuivat Raamattujen salakuljettamiseen rajan yli. Nykyään lähetystyö on vapaampaa, vaikka paikalliset viranomaiset ja Venäjän ortodoksinen kirkko ovatkin yrittäneet hankaloittaa sen toteuttamista.[33]