Kristillinen fundamentalismi

Fundamentalismi-sana (lat. Fundamentum) tarkoittaa perustusta. Sanaa käytettiin tarkoittamaan keskeisiä pelastushistoriallisia opinkappaleita. Sanaa käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1909, jolloin ilmestyi ensimmäinen kahdestatoista kirjasta, jotka oli tarkoitettu evankelisen kristinuskon puolustamiseen. Fundamentaaleista tuli konservatiivien tunnussana Northern Presbyterian Church-kirkkokunnan julkaisussa The Deliverance vuonna 1910, jolloin nimettiin viisi kohtaa "uskon ja evankelisen kristikunnan fundamentaaleiksi".[2]

Kristilliset fundamentalistit korostavat Raamatun lausumia kirjallisena totuutena, korostavat yksilön henkilökohtaista uskonratkaisua sekä asettavat Raamatun ainoaksi auktoriteetikseen. Sola scriptura-opin mukaisesti Jumala on ilmoittanut kaiken olennaisen, ihmisen pelastumisen kannalta tärkeän tiedon Raamatussa.[1]

Fundamentalismin käsitteen luoneet ja omaa toimintaansa kuvailleet määrittivät itsensä protestantismin historiallisen jatkumon edustajiksi, jotka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa "kävivät taistoon uskonsa perusoppien puolesta." Fundamentalistit korostavat, vahvistavat ja puolustavat uuden testamentin uskon perusteita ja vastustavat maallistumista ja rationalismia.[3]

Vuonna 1910 nimettiin The Deliverance-julkaisussa viisi kohtaa uskon ja evankelisen kristikunnan fundamentaaleiksi:[4][2]

1. Raamatun inspiraatio ja erehtymättömyys
2. Kristuksen jumaluus ja hänen neitseestä-syntymisensä
3. hänen tekemänsä ihmeet
4. hänen sijaiskuolemansa meidän syntiemme tähden ja hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa sekä
5. hänen paluunsa.

Kristillisen fundamentalismin juuret ovat 1880-luvulla Princetonin teologisessa seminaarissa. Siellä noihin aikoihin Archibald Alexander Hodge ja Benjamin B. Warfield puolustivat Raamatun arvovaltaa historiallis-tieteellistä arvostelua vastaan. Warfieldin seuraaja John Gresham Machen jatkoi Raamatun erehtymättömyyden puolustusta 1920-luvulla ja siirtyi Princetonista Westminster Theological Seminaryyn ajauduttuaan erimielisyyksiin Princetonin virkatoveriensa kanssa.[5]

Toinen fundamentalismin kehittymiseen vaikuttanut liike oli helluntailaisuuden nousu 1800-luvun lopussa. Kuuluisan Los Angelesin Azusa-kadun herätyksen myötä 1906 kielilläpuhuminen yleistyi helluntailaisuudessa. Fundamentalismin nousu liittyy erityisesti vuosien 1910–1915 nimellä Fundamentals (Perusteet, totuuden todistus) Los Angelesissa julkaistuihin halpoihin koko kansalle tarkoitettuihin kirjasiin, joita rahoittivat öljymiljonäärit Lyman ja Milton Stewart. Vasta 1919 fundamentalismi järjestyi liikkeeksi, ja 6 000 ihmistä kerääntyi ensimmäiseen World’s Christian Fundamentals Associationin konferenssiin Philadelphiaan. Seuraavana vuonna baptistifundamentalistit perustivat Northern Baptist Conventionin ja presbyteerit oman yhteisönsä.[5]

Fundamentalistiliike heikentyi vuoden 1925 jälkeen. Siitä huolimatta miljoonat uskovat edelleen Raamatun erehtymättömyyteen ja Kristuksen pian tapahtuvaan paluuseen. Toisen maailmansodan jälkeen muodostui evankelikalinen liike, joka elvytti ja yhdisti konservatiivista protestanttisuutta sekä säilytti joitain fundamentalismin käsityksiä laimennettuina.[5]

Fundamentalismi aloitti uuden nousun 1970-luvulla. Uudet fundamentalistit olivat pienien kirkkokuntiin kuulumattomien seurakuntien pastoreita, lähinnä helluntailaisia, itsenäisiä baptisteja tai etelän baptisteja. Heidän kannatuspohjanaan ovat olleet suurehkot lähiöiden kirkot tai televisiotoiminta, josta he saavat varoja kuulumatta kirkkokuntiin. Jerry Falwell ja Pat Robertson ovat olleet 1980-luvun saarnaajista kuuluisimpia. Fundamentalistit keräävät varoja ja järjestävät postituslistoja vaikuttaakseen suoraan Yhdysvaltain politiikkaan.[5]

Kristilliset fundamentalistit koostuivat alkuaikanaan modernistisen koulukunnan haastajista: opillisesta vastapoolista jotka pitivät oman aikansa teologista uudistumista raamatunvastaisena harhaoppina. Fundamentalismin periaatteisiin yhtyivät lähes kaikkien protestanttisten ja katolisten ryhmien teoloigset konservatiivit. Fundamentalismin nimikkeen omaksui kuitenkin vain osa konservatiivisesta kristikunnasta. Fundamentalismi puolusti tiettyjä protestanttisen oppin perusperiaatteita, mutta lukuisia eri tunnustuksille keskeisiä opinkappaleita jäi fundamentalismin käsitteen ulkopuolelle.[6]

Kristillisiksi fundamentalisteiksi tunnustautuivat erityisesti herätyskristilliset ja kalvinistiset ryhmät. Kirkkokunnittain tämä tarkoitti presbyteereja ja muita reformoituja, baptisteja, ja metodistien konservatiivista osaa. Moni fundamentalisti tunnusti myös premillenialistista dispensationalismia, jonka mukaan kirkko ja yhteiskunta kumpikin taantuisivat ja turmeltuisivat sitä enemmän, mitä lähemmäksi Kristuksen toinen tuleminen kävisi.[6]

• Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo?. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12653-5.
• Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-065-7.