Kreikkalainen mytologia

Suullisena perimätietona eläneet kreikkalaiset tarut ovat säilyneet antiikin kirjallisuudessa. Kreikkalaista mytologiaa on pystytty selvittämään useiden alkuperäislähteiden avulla. Näihin kuuluvat ennen kaikkea:

1. Arkaaisen ja klassisen kauden runous, joka on koottu pääosin kulttimenoista tai ylimystön pidoista, merkittävimpinä:
   • Homeroksen Ilias, Odysseia ja Homeeriset hymnit.
   • Hesiodoksen Jumalten synty (Theogonia).
   • Aiskhyloksen, Sofokleen, Euripideen ja Aristofaneen näytelmät.
   • Pindaroksen ja Bakkhylideen kuorohymnit.
2. Herodotoksen ja Diodoros Sisilialaisen kaltaisten historioitsijoiden ja Pausaniaan ja Strabonin kaltaisten, eri puolilla kreikkalaista maailmaa kulkeneiden ja tarinoita muistiin merkinneiden maantieteilijöiden, kirjoitukset.
3. Aikalaisten myyttientutkijoiden, jotka koostivat myyteistä proosatekstejä tarkoituksena sovittaa yhteen keskenään ristiriitaisia kertomuksia, työt.
4. Hellenistisen ja roomalaisen ajan runous. Vaikkakin tämän ajan runous on jo enemmän kirjallista kuin uskonnollista, se sisältää tärkeitä yksityiskohtia, jotka muuten olisivat kadonneet. Tähän sisältyvät muun muassa:
   • Hellenistiset runoilijat Apollonios Rhodoslainen ja Kallimakhos.
   • Roomalaiset runoilijat Hyginus, Ovidius, Statius, Valerius Flaccus ja Vergilius.
   • Myöhäisantiikin kreikkalaisrunoilijat Nonnos ja Quintus Smyrnaeus.
5. Apuleiuksen, Petroniuksen, Lollianuksen ja Heliodoroksen romaanit.

Katkelma Homeroksen Iliaan laulusta XIV. Papyrus Oxyrhynchus 551.

Kreikkalainen kirjallisuus sai alkunsa 700-luvulla eaa. eeppisestä runoudesta, jonka tunnetuimmat teokset ovat Homeroksen nimiin laitetut eepokset Ilias ja Odysseia.[1] Jumalmyyteillä oli eeppisessä runoudessa aina keskeinen sija, sillä ne toimivat eeposten ydinaineistona, mutta silti eepoksissa ei ollut kyse ensi sijassa myyttirunoudesta eikä uskonnollisesta runoudesta.[4][5] Homeroksesta itsestään ei tiedetä paljoakaan, ja tutkijat ovat erimielisiä tämän roolista eeposten synnyssä.[1] Homeroksen teoksista tuli joka tapauksessa ajan kuluessa merkittävimpiä kreikkalaisen taruston yhdenmukaistajia.[6]

Homeroksen teosten lisäksi tunnettiin suuri joukko muita teoksia, jotka muodostivat niin kutsutun eeppisen kykloksen. Se jakaantuu kahteen tarupiiriin. Näistä ensimmäinen, niin kutsuttu Troijan kyklos, keskittyy Troijan sotaan liittyviin tapahtumiin. Sen runkona ovat juuri Homeroksen eepokset; muut eepokset kertovat joko sotaa edeltäneistä tai seuranneista tapahtumista. Toinen, niin kutsuttu Theban kyklos, keskittyy Theban kaupunkiin liittyviin tapahtumiin. Nämä kaksi tarupiiriä muodostavat kreikkalaisten tarujen rungon, sillä suuri osa keskeisimmistä taruista liittyy jollain tavalla näiden kahden tarupiirin aiheisiin.[1]

Eeppinen runous kukoisti Vähässä-Aasiassa. Manner-Kreikassa tavataan eepoksen didaktinen haara, jota edustavat Hesiodoksen teokset. Jumalten synnyssä (Theogonia) Hesiodos pyrki selvittämään maailman ja jumalten synnyn, muodostamaan jumalista järjestelmän sekä selvittämään näiden keskinäiset suhteet. Samaan aiheeseen liittyi Naisten luettelo, joka luettelee ne naiset, joiden kanssa jumalat ovat saaneet jälkeläisiä, puolijumalia ja sankareita.[1]

Eeposten lisäksi toinen ryhmä runoja ovat homeeriset hymnit, jotka myös on laitettu Homeroksen nimiin. Ne syntyivät jälkihomeerisena aikana, jolloin runous siirtyi kuninkaallisista saleista uskonnollisiin juhliin ja suuremman yleisön eteen. Juhlien aluksi laulettiin hymnejä sille jumalalle, jolle juhla oli omistettu. Tämän jälkeen seurasi runonlaulajien laulamia eeppisten runojen esityksiä. Tämän vuoksi hymnit kertoivat kyseisen jumalan tai jumalattaren omasta historiasta. Hymnejä on säilynyt 34 kappaletta. Vanhin niistä on hymni Deloksen Apollonille.[1]

600-luvun eaa. alkupuolella syntyi lyyrinen runous. Myös siinä on havaittavissa paljon jumalaistaruista saatuja vaikutteita. Tämä pätee erityisesti kuorolyriikkaan, jossa jumalaistarustosta peräisin olevat kertomukset usein muodostavat runojen ytimen. Myös kuorolaulut kehittyivät uskonnollisten juhlien yhteydessä. Kuorolyriikan edelläkävijä oli Stesikhoros, joka hylkäsi eeppisen runouden runomitan ja otti käyttöön lyyriseen runomittaan sepitetyt jumalrunot. Hän myös muokkasi kertomuksia uusiksi rohkeasti. Merkittäviin Stesikhoroksen runoihin kuuluu myös mm. runoelma Ilionin eli Troijan hävityksestä, joka kertoi Aineiaan retkistä ja vaikutti näin merkittävästi myöhempään roomalaiseen runouteen. Kuuluisin kuorolyyrikoista oli Pindaros, joka sovitti jumalaistaruja sopimaan yhteen oman ja oman aikansa moraalikäsitysten kanssa. Hänet tunnetaan ennen kaikkea epinikion-runoistaan, jotka on omistettu kisoissa voittaneille. Niissä otetaan yleensä aihe jostakin joko voittajan tai kisojen kotipaikkaan liittyvästä jumaltarusta.[1]

Vielä lyriikkaakin suurempi merkitys jumalaistarujen kehitykselle on ollut kreikkalaisella tragedialla. Tragediakirjailijat muovasivat usein tarut siihen lopulliseen muotoon, jossa ne tultiin myöhemmin tuntemaan. Tragedioiden aiheet tulivat yleensä eeppisestä kykloksesta. Lisäksi niihin vaikuttivat myös lyyrinen runous, kansansadut sekä luonnollisesti tragediarunoilijoiden oma mielikuvitus.

Agamemnonin paluu Troijan sodasta. Kuvitusta Aiskhyloksen Oresteiaan.

Suurimmat tragediarunoilijat olivat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides. Jokainen näistä käsitteli myyttejä oman luonteensa ja maailmankatsomuksensa mukaisesti. Aiskhyloksen runoudessa näkyy hänen uskonsa siihen, että jumalat ovat oikeamielisiä ja puuttuvat ohjaavasti maailman tapahtumiin, mikä näkyy muun muassa kohtalon muodostamissa järkkymättömissä rangaistuksen ja kirouksen ketjuissa läpi sukupolvien. Myös Sofokleen tragediat ilmaisevat hänen uskonnollisuuttaan, mutta Aiskhylokseen verrattuna hän oli keveämpi ja käsitteli aiheita ilmaisten lähinnä luottamusta siihen, että kaikesta huolimatta jumalat lopulta ohjaavat maailmaan parempaa kohti. Sen sijaan Euripideen suhtautuminen jumaliin ja vanhoihin taruihin on lähes päinvastainen. Ajan kasvaneiden vaatimusten seurauksena hänen oli myös pakko hyödyntää uusia, vielä käsittelemättömiä aiheita ja vähemmän tunnettuja myyttejä. Lisäksi hän kuvasi vanhastaan tuttujen tarinoiden sankarit inhimillisinä kaikkine heikkouksineen ja toi nämä muutoinkin ”nykyaikaan”. Jumaliin Euripides suhtautui kriittisesti ja skeptisesti ja arvosteli näitä usein henkilöhahmojensa suulla.[1]

Tragedian ohella kehittyi kreikkalainen komedia. Se otti aiheensa yleensä yksityiselämästä, ja siksi sen vaikutus myyttien kehitykseen on ollut huomattavasti tragediaa vähäisempi. Kuitenkin myös siinä käsitellään joitakin jumaltaruihin liittyviä aiheita. Tunnetuin komediakirjailija Aristofanes esimerkiksi tekee näytelmissään Dionysoksesta ja Herakleesta koomisia hahmoja. Epikharmoksen komedioissa, jotka vaikuttivat suuresti Plautukseen, pilkattiin laajalti jumalaistaruston kertomuksia.[1]

Roomalainen runoilija Vergilius kuvattuna teoksensa käsikirjoituksessa. Vergilius Romanus, 400-luku.

Eeppinen runous nousi uudelleen hellenistisellä kirjallisuuden niin kutsutulla aleksandrialaisella aikakaudella. Tärkeimpiin esimerkkeihin kuuluu Apollonioksen runoelma Argonautika, joka kuvasi laajasti aiemmin käsittelemätöntä argonauttien matkaa ja noudatti aikansa makua mytologian tuntemuksellaan ja maantieteen kuvauksillaan. Aratos esitti teoksessaan Fainomena aikansa tähtitieteen hyödyntäen myös mytologisia kuvauksia ja liitti jumalaistarut tähtikuvioihin. Rhianos esitti runoelmassaan Herakleia laajan kuvauksen Herakleen elämänvaiheista.[1]

Roomalaiset perivät kreikkalaiset tarut osaksi omaa mytologiaansa. Erityisesti Ovidius käytti monissa runoissaan kreikkalaisesta mytologiasta saatuja aiheita, tunnetuimpana laaja runoelmansa Muodonmuutoksia. Se esittää maailman historian sen luomisesta Julius Caesariin asti ja kuvaa suuren määrän myyttejä keskittyen erilaisiin muodonmuutoksiin. Monet antiikin tarut tunnetaan juuri Ovidiuksen esittämässä muodossa tai jopa pelkästään hänen kauttaan, ja teoksella on ollut suuri vaikutus renessanssiajan taiteeseen. Vergilius esitti eepoksessaan Aeneis Aineiaan tarinan yhdistettynä Rooman historiaan. Se jäljitteli pääosin kreikkalaisen mytologian kertomuksia ja eepoksen alkupuolella erityisesti Odysseiaa ja loppupuolella Iliasta.[1]

Kreikkalaisesta mytologiasta on säilynyt tietoja myös proosakirjallisuudessa. Varsinkin vanhempi historiankirjoitus aloitti usein myyttisistä aiheista, sillä niitä pidettiin todellisena historiana. Muun muassa hallitsijoiden sukukertomukset palautuvat usein mytologian sankareihin ja edelleen jumalaistaruihin. Vaikutus näkyy vielä Herodotoksella, mutta ei enää Thukydideellä, joka hylkäsi myytit historiallisen tiedon perustana.[1] Pausaniaan teos Kreikan kuvaus kuvaa paikkojen lisäksi lukuisia niihin liittyneitä myyttejä. Merkittäviä lähteitä ovat myös grammaatikot, jotka keskittyivät vanhojen runojen selittämiseen omilla huomautuksillaan. Alan merkittävimpiin teoksiin kuuluu niin kutsutun Pseudo-Apollodoroksen Bibliotheke.[1]

Kreikkalaisen mytologian kehitystä on voitu valottaa myös arkeologian avulla. Tässä merkittäviä ovat olleet ennen kaikkea pronssikautisen Kreikan ja Kreetan minolaisten ja mykeneläisten kulttuurien löytäminen 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Mykeneläinen kulttuuri löydettiin Heinrich Schliemannin työn ansiosta 1800-luvulla. Hän yhdisti suoraviivaiseen tyyliin monet löydöksistään suoraan kreikkalaiseen mytologiaan. Troijasta tekemänsä löydökset hän kytki suoraan kertomukseen Troijan sodasta, ja Mykenen puolestaan kertomuksiin kreikkalaisista, jotka sotaan lähtivät. Troijasta löydettyjä koruja hän kutsui ”Priamoksen aarteiksi” ja ”Helenan koruiksi”. Mykenestä löydettyä kultaista kuolinnaamiota hän nimitti ”Agamemnonin kuolinnaamioksi” ja sieltä löydettyjä jumalatarpatsaita Heran ja Afroditen esimuodoiksi. Todellisuudessa monet löydökset liittyivät oletettua Troijan sodan ajoitusta varhaisempiin aikoihin, eikä niitä luonnollisesti muutoinkaan voida kytkeä mytologian kuvauksiin yhtä suoraviivaisesti. Minolaisen kulttuurin löytänyt Arthur Evans ohjasi tutkimusta nykyaikaisempaan suuntaan ja tulkitsi löytöjä laajemmassa historiallisessa, kulttuurisessa ja maantieteellisessä kontekstissa.[2][7] Löydökset ovat joka tapauksessa selittäneet monia Homeroksen teosten piirteitä ja ne ovat tarjonneet todistusaineistoa monille mytologian yksityiskohdille.

Knossoksen labyrintti Knossoksesta löydetyissä rahoissa, n. 300–270 eaa. Numismaattinen museo, Ateena.

Vaikka mykeneläisestä kulttuurista on säilynyt myös niin kutsuttuja lineaari-B-kirjoituksia, jotka on pystytty suureksi osaksi tulkitsemaan, pronssikautisten myyttien ja rituaalien tuntemus perustuu silti lähinnä monumentaalisten rakennusten ja muiden löytöjen tulkintaan. Tämä johtuu siitä, että tunnetut tekstit ovat pääasiassa erilaisia tavaraluetteloita. Niissä esiintyy kuitenkin monia jumalten ja heerosten nimiä, joista osa on pystytty yhdistämään myös kreikkalaisessa mytologiassa esiintyviin nimiin (katso: mykeneläinen uskonto).[8]

Merkittäviä ovat olleet myös muun muassa keramiikkalöydöt erityisesti geometriselta kaudelta mutta myös klassiselta ja hellenistiseltä kaudelta. Saviastioiden koristelussa kuvataan useimmiten mytologisia tai muita uskonnollisia, kuten rituaaleihin ja kultteihin liittyviä, aiheita. Ne ovat merkittäviä kahdella tavalla: Ensinnäkin, osa niistä ajoittuu ajalle ennen myyttien saattamista kirjalliseen muotoon Homeroksen ja Hesiodoksen teoksissa, ja ne ovat näin varhaisinta todistusaineistoa myyteistä, joissakin tapauksissa jopa satoja vuosia varhaisemmalta ajalta. Toiseksi, koristelussa esiintyy myös myyttejä ja niiden yksityiskohtia, joita ei tunnetaan mistään kirjallisesta lähteestä. Näin myös myöhemmältä ajalta peräisin oleva kuvitus täydentää kirjallista todistusaineistoa. Keramiikka laajentaa tietämystä myyteistä myös siinä mielessä, että se kertoo usein tavallisen kansan parissa liikkuneista myyteistä, ei pelkästään kirjallisista myyteistä.[9][10][11]

Pääartikkelit: Olympolaiset jumalat ja luettelo antiikin Kreikan jumalista

Herodotos katsoi, että Homeros ja Hesiodos olivat luoneet kreikkalaisen näkemyksen jumalista, antaneet jumalille näiden nimet, asemat ja tehtävät ja kuvanneet näiden ulkomuodon. Tämä pätee sikäli, että vaikka Homeros ja Hesiodos eivät keksineet jumalia, vaan ottivat aiheensa aiemmasta suullisesta perimätiedosta ja vanhoista kulteista, nämä kuitenkin antoivat kreikkalaisille jumalten pantheonin, jumalten kokonaisuuden eli jumalmaailman. Sen seurauksena vanhemmat paikalliset jumaluudet jäivät vähitellen syrjään ja korvautuivat yleiskreikkalaisella näkemykselle jumalten kokonaisuudesta ja mytologian keskeisistä tapahtumista. Vanhat uskomukset jäivät kuitenkin elämään kertomusten sivujuonteina ja paikallisina jumalten ja tapahtumien variaatioina.[1]

Homeerisen jumalmaailman ydin olivat niin kutsutut olympolaiset jumalat: Zeus, Hera, Poseidon, Haades, Apollon, Artemis, Athene, Ares, Afrodite, Hefaistos, Hermes ja Hestia. Nämä asuttivat Olymposvuorta, lukuun ottamatta Haadesta, joka asutti manalaa, josta käytettiin myös hänen nimeään. Homeeristen jumalten rinnalla säilyi kuitenkin pieni joukko primitiivisiä, esihomerolaisia jumalia, joita ei koskaan otettu osaksi homeerista jumalmaailmaa, mutta jotka silti saavuttivat keskeisen sijan yleiskreikkalaisissa uskomuksissa ja kulteissa. Keskeisimpiä näistä jumalista olivat Demeter, Dionysos ja Asklepios.[1]

Rubens, Kronos nielee poikansa Poseidonin, 1636–1638.

Jumalten ensimmäisen sukupolven tarinoihin kuuluvat muun muassa syntymyytit sekä olympolaisten jumalten ja titaanien välinen sota. Näiden kertomusten tärkeänä lähteenä on Hesiodoksen Jumalten synty.

Kreikkalaisten mukaan ajan alussa oli Kaaos (Khaos), pohjaton, mieletön kuilu, josta syntyi Gaia, Äiti maa, joka leijuu kuilussa. Syntyi myös Eros, rakkaus. Kaaos synnytti myös Nyksin, yön, sekä Ereboksen, pimeyden. Gaia synnytti Uranoksen, taivaan ja sen jälkeen Pontoksen, meren. Uranos makasi Gaian päällä ja siitti sitä sateellaan.

Gaia ja Uranos saivat lapsia: kuusi titaania, joista vanhin oli Okeanos, maata kiertävä vyö, ja nuorin Kronos, sekä kolme kyklooppia, Brontes, Steropes ja Arges, jotka olivat omistautuneet ukkoselle ja salamalle (he valmistivat myöhemmin Zeuksen käyttämän salaman) ja kolme satakätistä hirviötä (hekatonkheires), Kottos, Briareos ja Gyges, jotka myöhemmin ratkaisivat jumalten ja titaanien sodan.

Uranos ei päästänyt lapsiaan Gaian kohdusta eli maan povesta. Gaia oli raivoissaan Uranoksen tyranniasta ja houkutteli poikansa kapinaan isäänsä vastaan. Nuorin, Kronos, suostui ja Gaia valmisti hänelle sirpin, jolla Kronos leikkasi irti Uranoksen sukuelimen ja heitti sen olkansa yli. Uranos irrottautui Gaiasta, mikä sai aikaan taivaan ja maan väliin tilan, jossa tulevat olennot saattoivat asustaa. Uranos kirosi lapsensa ja nimesi heidät titaaneiksi, jumalten ensimmäiseksi sukupolveksi.

Sukuelimestä tihkui veritippoja, joista muodostuivat erinyit, verisukulaisiin kohdistuvien rikosten valvomisesta vastaavat kostonjumalat. Tästä verestä syntyivät niin ikään gigantit, saarnipuiden nymfit sekä Kreetan kureetit eli korybantit. Sukuelimen siemennesteestä puolestaan syntyi Eroksen vaikutuksesta Afrodite, rakkauden jumalatar.

Sisarensa Rhean kanssa Kronos sai paljon lapsia: Hestian, Demeterin, Heran, Haadeen ja Poseidonin. Kronos nieli lapsensa heti syntymän jälkeen, koska hänelle oli kerrottu, että yksi hänen omista lapsistaan tulisi syöksemään hänet vallasta.

Kolmen valtakunnan jakautuminen: Zeus (taivas), Poseidon (meret ja valtameret) ja Haades (alamaailma).

Kronoksen ja Rhean nuorin poika Zeus vältti kuitenkin syödyksi tulemisen, koska Rhea piilotti hänet luolaan ja antoi tämän sijaan Kronoksen nieltäväksi kiven. Vartuttuaan aikuiseksi Zeus syötti isälleen oksettavaa ainetta ja pelasti näin sisaruksensa tämän vatsasta. Zeuksen ympärille Olympos-vuorelle kokoontui joukko nuoremman sukupolven jumalia, jotka taistelivat titaaneja vastaan kymmenen "pitkää vuotta", eli käytännössä tuhansia vuosia. Titaanien jälkeläisistä Prometheus siirtyi Zeuksen puolelle, mutta petti tämän myöhemmin. Zeus vapautti äitinsä kehotuksesta satakätiset ja kykloopit Tartaroksesta, ja viimeksi mainitut takoivat hänelle hänen tuhoisan salamansa. Lopullisessa taistelussa vuoret sortuivat ja maailma ajautui taas kaaoksen valtaan.

Voitokkaan sodan jälkeen titaanit vietiin maan alle ja näiden johtaja Atlas pakotettiin rangaistukseksi kannattelemaan taivasta. Kolme veljestä päättivät jakaa maailman: Zeus sai hallittavakseen taivaan, Poseidon meren ja Haades manalan. Gaia kuitenkin synnytti vielä yhden lapsen, tällä kertaa Tartaroksen kanssa, nimittäin kauhistuttavan Tyfonin. Zeuksen ja Tyfonin taistelu aiheutti samankaltaisen katastrofin kuin titaanien ja jumalten taistelu: vuoret sortuivat, ja meret ja maat muuttivat muotoaan. Lopulta Tyfon kuitenkin hävisi ja passitettiin Tartarokseen.

Seuraavaksi Zeuksen haastoivat gigantit, Uranoksen peniksen verestä syntyneet soturihahmot. Taistelu oli verinen ja olymposlaiset alakynnessä, kunnes Zeuksen ja kuolevaisen Alkmenen poika Herakles torjui gigantit. Gaia pyrki auttamaan gigantteja valmistamalla heille kuolemattomuuden tuottavan rohdon, mutta Zeus torjui tämänkin suunnitelman. Giganttien tappion jälkeen Zeuksen asema oli lopullisesti turvattu ja maailma eräänlaisessa järjestyksessä.

Tyfon oli katkeroitunut siitä, että jumalat olivat tappaneet muut titaanit, ja kostaakseen hyökkäsi Olympokselle. Ylijumala Zeus kohtasi miltei voittajansa taistelussa häntä vastaan. Zeus keräsi pitkään rohkeutta ennen hyökkäystään, ja lopulta kun hänen tyttärensä Athene syytti isäänsä pelkuriksi, Zeus hyökkäsi Tyfonia vastaan. Alkumenestys oli hyvä, ja Tyfon haavoittui salaman iskuista ja pakeni Kassiosvuorelle, jossa he ottivat uudestaan yhteen. Tyfon kietoi käärmelonkeronsa Zeuksen ympärille ja riisui tämän aseista. Aseeton Zeus ei kyennyt puolustautumaan, ja Tyfon murskasi hänen jänteensä ja jätti tämän lojumaan raajarikkona. Zeuksen poika Hermes kuuli isänsä valituksen ja paikkasi Zeuksen Pan-jumalan avustuksella Tyfonin sisarelta Delfyneltä ottamillaan jänteillä. Zeus parani ja oli valmis jatkamaan.

Zeus hyökkäsi uudelleen Tyfonin kimppuun, joka puolustautui viskomalla vuoria häntä kohti. Zeus palautti ne takaisin kohti Tyfonia, jota raivotarten taiat olivat heikentäneet. Pahasti haavoittunut Tyfon pakeni Sisiliaan, jossa Zeus kohotti Etnan ilmaan ja pudotti sen Tyfonin päälle. Tyfonin vihan kerrotaan aiheuttavan Etnan purkaukset.

Tyfonin piilotteleva puoliso Ekhidna pakeni tuholta. Hän suojautui luolaan suojellen Tyfonin jälkeläisiä, ja Zeus antoi jälkeläisten elää, jotta he voisivat tarjota haasteita tulevaisuuden sankareille. Ekhidnan ja Tyfonin jälkeläisiä olivat Kerberos, Orthos, Khimaira, Hydra, Sfinksi, harpyijat ja joidenkin tarujen mukaan myös Nemean leijona.

Athene syntyy suoraan Zeuksen päästä.

Jumalten toiseen sukupolveen kuuluvat Olympoksella asuneet Apollon, Artemis, Hefaistos, Hermes, Athene, Ares jne. Näihin liittyvien kertomusten vanhimpia lähteitä ovat niin kutsutut Homeeriset hymnit.^lähde?

Ylijumala Zeus oli myös maan, tuulen, pilvien, sateen ja ukkosen jumala. Zeuksella oli velipuoli, kentauri Kheiron, jonka äiti oli Okeanoksen tytär Filyra. Zeuksen puoliso oli tämän sisar Hera. Zeuksella oli lukuisia lapsia paitsi Heran myös lukuisten muiden kumppanien, kuten nymfien ja kuolevaisten naisten kanssa, jotka hän usein vietteli eläimen hahmossa.^lähde?

Hera, joka oli myös äitiyden suojelija, synnytti Zeukselle Eileithyian, synnyttäjien auttajan. Myös sodan jumala Ares syntyi Zeuksen ja Heran lapsena. Viisauden jumalattaren Metiksen kanssa Zeus sai Athenen, sodan ja viisauden jumalattaren. Myös useimmat muut pääjumalat olivat Zeuksen eri kumppanien jälkeläisiä, paitsi tulen ja sepäntaitojen jumala Hefaistos, joka syntyi mahdollisesti yksistään Herasta kostoksi Athenen syntymästä. Leto synnytti Zeukselle kaksoset; auringon ja musiikin jumalan Apollonin sekä metsästyksen jumalattaren Artemiin. Viinin jumala Dionysos oli Zeuksen ja Semelen poika. Kauneuden jumalatar Afrodite syntyi syntymäkertomuksen toisen version mukaan Zeuksen ja Dionen lapsena.^lähde?

Yleisimmän näkemyksen mukaan Olympoksella asuivat Zeuksen ja Heran lisäksi vakituisesti Zeuksen veli Poseidon, lapsijoukosta keskeisimmät jumalat Ares, Hermes, Hefaistos, Afrodite, Athene, Apollon ja Artemis, sekä muista jumalista Apollonin poika, lääkintätaidon jumala Asklepios. Dionysos sekä Zeuksen, Heran ja Poseidonin sisarukset Demeter, Hestia ja Haades esiintyvät joukossa joissakin myyteissä. Hestia jätti Olympoksen elääkseen ihmisten parissa. Olympoksella asui myös alun perin kuolevaisia kuten Ganymedes, jumalten juomanlaskija, sekä Herakles, sankareista suurin, jotka Zeus kutsui jumalten joukkoon.^lähde?

Mytologia sisältää lukuisia kertomuksia jumalten välisistä suhteista ja kiistoista. Haades sieppasi Demeterin tyttären Persefonen vaimokseen manalaan. Demeterin surressa luonto kuihtui. Ratkaisuksi Persefoneelle annettiin lupa viettää osa vuodesta maan päällä. Tämä selittää vuodenaikojen vaihtelun.[13] Athene ja Poseidon kisasivat Ateenan kaupungin omistuksesta, ja Athene voitti kaupungin itselleen.[14]

John William Waterhouse, Pandora, 1896.

Ihmisten ja jumalten aika muodostaa sillan jumal- ja sankaritaruston välillä. Tyypillinen aikakauteen sijoittuva myytti on kertomus miesjumalan (useimmiten Zeus) raiskaamasta ihmisnaisesta, joka synnyttää sankarillisen jälkeläisen. Joissain tapauksissa jumalatar parittelee ihmismiehen kanssa, kuten Afroditen homeerisessa hymnissä, jossa jumalatar makaa Ankhiseen ja synnyttää Aineiaan. Taruihin sisältyy myös muunlaisia jumalten ja ihmisten välisiä kohtaamisia. Artemiin ja Aktaionin tarussa Aktaion näki metsästysretkellään metsästyksen jumalattaren alasti kylpemässä. Kostona jumalatar muutti Aktaionin hirveksi, jonka hänen omat koiransa sitten söivät.[15]

Toinen tyyppitapaus on jonkin tärkeän esineen luominen tai varastaminen. Prometheus (”tarkasti/ennalta harkitseva”) koetti pettää Zeusta uhrilihojen jaossa. Zeus kosti riistämällä tulen ihmisiltä. Prometheus varasti sen takaisin ja antoi ihmisille. Prometheus sai rangaistuksen, mutta myöhemmin hänestä tuli inhimillisen kulttuurin suojelija.[16] Tantalos puolestaan vei ambrosian ja nektarin Zeuksen pöydästä ja yritti petkuttaa jumalia syöttämällä näille poikansa Pelopsin.[17]

Kun ihmiset eivät tulen saatuaan enää välittäneet jumalista, jumalat loivat ihmisille rangaistuksena suuren onnettomuuden: Hefaistos muovasi maasta ja vedestä naisen kuvan, jolle muut jumalat antoivat naiselliset taidot. Naisen nimi oli Pandora (”kaikkilahjainen”). Tämä annettiin Prometheuksen veljelle Epimetheukselle (”jälkeenpäin harkitseva”). Prometheus oli varoittanut veljeään ottamasta jumalilta lahjaa, mutta Pandora toi myötäjäislahjana mukanaan lippaan. Naisen raotettua sen kantta, kaikki maailmassa oleva paha karkasi sieltä valloilleen. Vain toivo jäi jäljelle.[16]

Kun ihmisten syntisyys lisääntyi, Zeus päätti tuhota ihmiskunnan vedenpaisumuksessa. Vain Prometheuksen poika Deukalion ja Epimetheuksen ja Pandoran tytär Pyrrha olivat synnittömiä. Prometheuksen neuvosta Deukalion oli rakentanut pienen aluksen, jonka avulla he selviytyivät ainoina ihmisinä hengissä ja päätyivät Parnassosvuorelle. Zeus näki heidän synnittömyytensä ja antoi heidän elää. Delfoin oraakkelina toimineen Themis-jumalan neuvosta Deukalion ja Pyrrha tekivät uudet ihmiset nakkelemalla kiviä taakseen: toisista tuli miehiä ja toisista naisia. Zeus loi muut elävät olennot uudelleen.[18]

Eros ja Psykhe, William-Adolphe Bouguereau, 1889.

Myytteihin kuuluu myös suuri määrä erilaisia rakkauskertomuksia, joko ihmisen ja jumalan tai kahden ihmisen välillä, sekä kertomuksia erilaisista muodonmuutoksista. Aiheet kytkeytyvät useissa taruissa yhteen niin, että toisen tai kummankin osapuolen kuolema johtaa jonkinlaiseen muodonmuutokseen esimerkiksi kasviksi, eläimeksi tai joeksi. Kreikkalaisen mytologian tunnetuimpiin rakkauskertomuksiin kuuluvat tarut Orfeuksesta ja Eurydikestä, Eroksesta ja Psykhestä, Narkissoksesta ja Ekhosta sekä Apollon-jumalasta ja Dafnesta. Tällaisia kertomuksia on koottu erityisesti Ovidiuksen teokseen Muodonmuutoksia.^lähde?

Orfeus oli runonlaulaja, joka sai laulullaan ja lyyransoitollaan luonnonkin pysähtymään ja kuuntelemaan. Kun Orfeus vietti häitä Eurydike-nymfin kanssa, käärme puri morsianta ja tämä kuoli. Sureva Orfeus lähti manalaan hakemaan tätä takaisin. Hän sai laulullaan ja valituksellaan jumalat heltymään, ja niin hänen annettiin poikkeuksellisesti viedä morsiamensa takaisin elämään maan päälle, mutta yhdellä ehdolla: matkallaan takaisin ylös hän ei saisi vilkaista taakseen. Matkalla Orfeus kuitenkin unohti ehdon ja vilkaisi morsiantaan, vain nähdäkseen, kuinka tämä joutui vajoamaan takaisin manalaan, tällä kertaa lopullisesti.[19]

Psykhe oli kaunis neito, joka oraakkelinlauseen nojalla päätyi tuntemattoman miehen puolisoksi. Hän ei koskaan saanut nähdä tämän kasvoja, sillä mies vieraili hänen luonaan vain yön pimeydessä. Sisartensa yllyttämänä Psykhe kuitenkin sytytti eräänä yönä lampun, ja huomasi puolisonsa olevan kaunis ja suloinen Eros-jumala. Eros kuitenkin heräsi ja pakeni Psykheä. Tämän jälkeen Psykhe joutui kärsimään myös Afroditen vihasta. Lopulta Psykhke pääsi kuitenkin Olympokselle Eroksen puolisoksi.[20]

Narkissos oli kaunis nuori mies, johon kaikki rakastuivat, mutta joka itse vieroi rakkautta. Ekho-nymfi (”Kaiku”) rakastui häneen, ja aina Narkissoksen huutaessa metsässä vastasi samalla tavalla. Narkissos kuitenkin torjui neidon rakkauden. Afrodite suuttui tästä ja antoi Narkissoksen rakastua omaan kuvaansa kun näki sen heijastuvan lähteestä. Ikuisen kaihon väsyttämänä hän muuttui lopulta narsissiksi.[21] Apollonin rakastuttua Dafneen neito pääsi pakenemaan vain muuttumalla laakeripuuksi.[22] Kyklooppi Polyfemoksen, Akiin ja Galateian kolmiodraamassa Galateia muutti kykloopin surmaaman Akiin joeksi.[23] Prokne, Filomela ja Tereus muuttuivat puolestaan linnuiksi.[24]

Muodonmuutoskertomuksiin kuuluu myös muun muassa taru Filemonista ja Baukiista. He olivat iäkäs pariskunta, jotka Zeus halusi palkita heidän hurskautensa vuoksi. He pyysivät saada kuolla yhdessä aikansa täytyttyä. Kuollessaan he muuttuivat kahdeksi vanhaksi puuksi.[25]

Sankariajasta kertovat myytit kuvaavat useimmiten sankarillisten ihmisten, heerosten, seikkailuja. Jumalat ovat edelleen läsnä myyteissä ja vaikuttavat usein tapahtumien kulkuun, mutta jumalten ja ihmisten yhteistoiminta ei ole enää yhtä tasavertaista kuin vielä ihmisten ja jumalten yhteistä aikaa kuvaavissa myyteissä.^lähde?

Varhaisimpiin ja tunnetumpiin sankareihin kuului 12 urotyötä suorittanut Herakles.[26] Muut sankarien vanhimman sukupolven edustajat, kuten Perseus[27] ja Bellerofon,[28] jakoivat monia ominaisuuksia Herakleen kanssa. Heidän seikkailunsa olivat yksinäisiä, voimakkaasti mielikuvituksellisia ja sadunomaisia, sisältäen Medusan ja Khimairan kaltaisia surrealistisia hirviöitä. Sankareiden varhainen sukupolvi ei ollut runoilijoiden keskuudessa yhtä suosittu kuin myöhemmät ja se tunnetaan lähinnä myyttienkirjaajien töistä ja proosakirjoittajien sivuhuomautuksista. He olivat kuitenkin suosittuja kuvataiteissa.^lähde?

Charles Napier Kennedy, Perseus ja Andromeda, 1890.

Herakles oli suurin kreikkalaisista sankareista. Hänen isänsä oli Zeus ja äitinsä Alkmene. Hera vihasi häntä tämän vuoksi ja lähetti kaksi käärmettä surmaamaan vastasyntyneen ja tämän veljen Ifikleen. Herakles kuitenkin surmasi käärmeet. Kukistettuaan Orkhomenoksen hän sai puolisokseen Megaran. Surmattuaan omat lapsensa Heran lähettämässä hulluudenpuuskassa hän joutui rangaistukseksi palvelemaan Eurystheusta 12 vuotta ja suorittamaan kaikki tämän antamat tehtävät. Nämä tunnetaan Herakleen urotöinä. Tunnetuimpiin urotöihin kuuluvat muun muassa Nemean leijonan ja Lernan Hydran surmaaminen, Augeiaan tallien siivoaminen, Kreetan härän pyydystäminen sekä Haadeen vahtikoiran Kerberoksen ryöstäminen. Tämän jälkeen Herakles sai vapautensa.[26]

Myöhemmin Herakles suoritti lukuisia muita urotöitä. Ifitoksen surmattuaan hän joutui orjaksi kuningatar Omfalelle ja joutui suorittamaan naisten töitä naisten vaatteisiin pukeutuneena. Alkestiin kuoltua hän vaati tämän takaisin kuolemalta. Myöhemmin hän kokosi sotajoukon ja soti Troijaa ja sen kuningasta Laomedonia vastaan. Deianeiran hän voitti puolisokseen taistelussa Akhelooksen kanssa. Kuoltuaan hänestä tuli jumala ja hänet otettiin Olympokselle.[26]

Perseus oli Zeuksen ja Danaen poika. Danae ja lapsi suljettiin arkkuun, joka heitettiin mereen ja ajelehti Serifokselle. Saaren kuningas Polydektes rakastui Danaeen ja antoi Perseuksen tehtäväksi Medusan surmaamisen, jotta pääsisi pojasta eroon. Perseus kuitenkin onnistui ja laittoi Medusan pään säkkiin, sillä hirviö kivetti kaikki, jotka katsoivat tätä silmiin. Myöhemmin Perseus pelasti Andromedan merihirviöltä. Tämän jälkeen hän kivetti Andromedan kilpakosijat sekä Polydekteen Medusan pään avulla.[27]

Bellerofon joutui puolestaan taistelemaan Khimaira-hirviötä vastaan, koska myös hänet yritettiin saada tällä tavoin hengiltä. Apunaan hänellä oli Pegasos-hevonen.[28] Aikakauteen sijoittuu myös muun muassa kertomus Meleagroksesta, Atalantesta ja Kalydonin metsäkarjun ajosta.[29]

Seuraavan sukupolven sankareihin kuuluivat etupäässä kultaista taljaa tavoitelleet argonautit.[30] Tähän sukupolveen kuuluvat myös Theseus, joka muun muassa löi Minotauroksen Kreetalla,[31] sekä Kreetalta paenneet Daidalos ja Ikaros.[32]

John William Waterhouse, Iason ja Medeia, 1909.

Argonautit olivat Iasonin johtama sankarijoukko, joka matkusti Argo-laivalla Kolkhiiseen noutamaan siivekkään oinaan kultaisen taljan, jota uneton lohikäärme vartioi. Iasonin lisäksi argonautteihin kuuluivat muun muassa Herakles, Asklepios, Kastor, Polydeukes, Theseus, Laokoon, Nestor sekä Akhilleuksen isä Peleus. Kultaisen oinaan oli Friksos aiemmin vienyt Kolkhiiseen Orkhomenoksesta, ja sen talja oli pyhitetty Areelle. Matkalla argonautit kohtasivat monia seikkailuita. Kolkhiissa kuninkaan tytär Medeia rakastui Iasoniin ja auttoi tätä taikavoimillaan. Niin Iason sai taljan ja purjehti pois Medeia ja tämän pieni Absyrtos-veli mukanaan. Kuninkaan ajaessa heitä takaa Medeia surmasi pikkuveljensä ja pilkkoi tämän ruumiin mereen. Näin takaa-ajajat jäivät osia keräämään ja argonautit pääsivät pakoon. Myöhemmin Iason kuitenkin hylkäsi Medeian.[30]

Theseus oli Ateenan kuninkaan Aigeuksen tai Poseidonin poika, josta tuli myöhemmin itsekin Ateenan kuningas. Hän teki urotöitä Herakleen tavoin ja surmasi muun muassa Siniksen, Skironin ja Prokrusteen. Theseuksen tunnetuin seikkailu on käynti Kreetalla, missä hän surmasi labyrintissä eläneen häränpäisen Minotauros-hirviön. Minotauros oli syntynyt kuningas Minoksen puolison Pasifaen ja härän kielletyn rakkauden seurauksena. Sekasikiön piilottamiseksi Minos oli rakennuttanut labyrintin. Theseus selviytyi labyrintistä Minoksen tyttären Ariadnen avustuksella ja sai surmattua hirviön. Hän otti Ariadnen mukaansa, mutta hylkäsi tämän Naksokselle, mistä viinin jumala Dionysos otti hänet puolisokseen. Theseuksen palatessa kotiin Aigeus teki itsemurhan purjeiden värissä tapahtuneen sekaannuksen vuoksi.[31]

Myöhemmin Theseus auttoi Heraklesta Hippolyten vyön viemisessä, jolloin rakastui Antiopeen, minkä seurauksena syntyi poika Hippolytos. Vaimoksi hän otti kuitenkin Faidran, joka myöhemmin rakastui Hippolytokseen. Pojan torjuttua rakkauden Faidra teki itsemurhan ja petti Theseuksen surmauttamaan Hippolytoksen. Myöhemmin Theseus ryösti Helenan ja joutui Peirithooksen kanssa Haadeeseen, mistä Herakles pelasti hänet.[31]

Daidalos oli taitava arkkitehti, joka oli suunnitellut Minokselle Knossoksen labyrintin. Hänet oli kuitenkin vangittu sinne poikansa Ikaroksen kanssa, jotta labyrintin salaisuus säilyisi. He pakenivat sieltä lentämällä Daidaloksen valmistamilla siivillä. Ikaros lensi kuitenkin liian lähelle aurinkoa, jolloin siivet sulivat ja hän putosi mereen.[32]

Tantaloksen pidot jumalille. Hugues Taraval, 1767.

Argonauttien ja Troijan sodan välissä oli raskaita, usein lähisukulaisiin kohdistuneita rikoksia tehnyt sankarisukupolvi, johon kuuluivat muiden muassa Tantalos, Pelops, Atreus ja Thyestes sekä Oidipus lapsineen. Tähän sukupolveen liittyvät kertomukset tarjosivat paljon aineistoa kreikkalaisille tragedioille.

Lyydian kuningas Tantalos oli jumalten suosiossa, mistä hän tuli ylimieliseksi. Paitsi että hän varasti jumalilta nektaria ja ambrosiaa, hän myös koetteli näitä teurastamalla oman poikansa Pelopsin näille ruoaksi. Pidoissa muut jumalat huomasivat petoksen, mutta Demeter söi ajatuksissaan palan pojan lavasta. Jumalat herättivät Pelopsin takaisin henkiin ja korvasivat puuttuneen palan norsunluulla. Tantalos joutui rangaistukseksi manalaan kokemaan suunnattomia tuskia.[17]

Pelops lähti Kreikkaan, missä Peloponnesos sai hänestä nimensä. Hän kohtasi kuningas Oinomaoksen, joka yritti estää tytärtään Hippodameiaa menemästä naimisiin saatuaan ennustuksen, jonka mukaan hänen oma vävynsä surmaisi hänet. Hippodameian kosijat hän hoiteli pois päiviltä kilpa-ajoissa. Hippodameia rakastui Pelopsiin ja järjesti Oinomaoksen ajajan Myrtiloksen pettämään isänsä. Oinomaos sai surmansa kilpa-ajoissa. Myöhemmin Pelops surmasi Myrtiloksen, joka kirosi koko Pelopsin sukukunnan. Pelopsin pojat Atreus ja Thyestes surmasivat kolmannen veljen Khrysippoksen ja päätyivät tämän jälkeen riitoihin keskenään. Valmistamallaan aterialla Atreus syötti Thyesteelle tämän pojat. Thyestes kirosi jälleen koko suvun.[17]

Atreuksen pojat olivat Agamemnon ja Menelaos. Agamemnon oli Mykenen kuningas ja nai Tyndareuksen tyttären Klytaimnestran, Menelaoksesta puolestaan tuli Spartan kuningas ja hän nai Tyndareuksen toisen tyttären, kauneudestaan kuulun Helenan. Myöhemmin Troijan sodassa Agamemnon ja Menelaos toimivat kreikkalaisten sotapäälliköinä.[17]

Oidipus ja sfinksi. Kuvitusta punakuviotekniikalla valmistetussa kyliksissä, noin 470 eaa.

Zeuksen ryöstettyä Europen, Agenor lähetti kolme poikaansa tätä etsimään. Pojista Kadmos päätyi Keski-Kreikkaan ja perusti sinne Theban kaupungin. Hän surmasi lohikäärmeen, jonka hampaat kylvämällä syntyivät thebalaisten kantaisät. Kadmos sai taivaasta puolisokseen Afroditen ja Areen tyttären Harmonian.[33]

Myöhemmin Theban kuninkaana oli Laios ja tämän kuningattarena Iokaste. Laios saa Delfoin oraakkelilta ennustuksen, että hän tulisi saamaan surmansa oman poikansa kädestä. Kun Laios ja Iokaste saivat pojan, tämä annettiin orjalle jätettäväksi vuoristoon. Orja kuitenkin sääli poikaa, joka päätyi lopulta Korintin kuninkaan hoviin ja sai nimen Oidipus. Aikuisena Oidipus sai oraakkelilta ennustuksen, että tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Kauhistuneena hän jätti Korintin, koska piti sen kuningasparia vanhempinaan. Matkalla hän riitautui maantiellä erään miehen kanssa ja surmasi tämän. Lopulta hän päätyi Thebaan, missä kuninkaan toimi oli vapaana kuninkaan kuoltua. Hän pääsi kuninkaaksi ja nai leskikuningattaren. Myöhemmin hänelle selvisi, että hänen maantiellä surmaamansa mies oli ollut Theban kuningas ja hänen todellinen isänsä, jolloin hän oli siis nainut äitinsä. Oidipus sokaisi itsensä ja kuoli lopulta Kolonoksessa lähellä Ateenaa.[34]

Oidipuksen pojat Polyneikes ja Eteokles osoittivat isäänsä kohtaan ylenkatsetta. Oidipus kirosi poikansa ja ennusti näiden tulevan elämään ainaisessa riidassa. Eteokles päätyi hallitsemaan Thebaa, kun taas Polyneikes siirtyi Argokseen. Lopulta Argoksesta lähdettiin seitsemän heeroksen johtamalle sotaretkelle Thebaan. Tämä taru tunnetaan seitsemän retkenä Thebaa vastaan. Sekä Polyneikes että Eteokles kaatuivat taistelussa. Kuningas Kreon kielsi kuoleman uhalla ketään hautaamasta kotikaupunkiaan vastaan sotinutta Polyneikestä. Veljesten sisar Antigone joutui näin ristiriitaan jumalallisen lain (sukulaiset on haudattava) ja kuninkaan käskyn välillä. Lopulta hän hautasi veljensä, minkä seurauksena Kreon määräsi hänet kuolemaan. Antigone hirtti itsensä, ja myös hänen kihlattunsa Haimon, Kreonin oma poika, teki itsemurhan. Myös Kreonin vaimo Eurydike surmasi itsensä.[35] Myöhemmin epigonit eli seitsemän Thebaa vastaan nousseen pojat tuhosivat Theban onnistuneessa sotaretkessä.

Pääartikkeli: Troijan sota

Enrique Simonet, Pariksen tuomio (El Juicio de Paris), 1904.

Troijan sota oli kreikkalaisten mielestä kulminaatiopiste myyttien ja todellisen historian välissä. Sotaan liittyvä tarusto jakautuu viiteen vaiheeseen, joista ensimmäinen käsittelee sotaan johtaneita tapahtumia; toinen sodan kulkua, mukaan lukien Homeroksen Iliaan tapahtumat; kolmas sodan loppua ja Troijan tuhoa; neljäs sankareiden kotiinpaluuta sodasta, mukaan lukien Odysseian ja Aeneiksen tapahtumat; ja viides Troijan sukupolven jälkeläisten vaiheita. Iliaan ja Odysseian lisäksi nämä tapahtumat olivat aiheena erityisesti muissa niin kutsutun eeppisen kykloksen eepoksissa sekä kreikkalaisessa tragediassa.

Sota oli seurausta niin kutsutusta Pariksen tuomiosta. Troijalainen Paris sai Heralta, Athenelta ja Afroditelta tehtäväksi toimia tuomarina sen suhteen, kuka näistä jumalattarista oli kaikkein kaunein. Paris valitsi Afroditen. Palkkioksi Afrodite lupasi tälle puolisoksi maailman kauneimman naisen. Tämä sattui olemaan Spartan Helena, joka oli jo naimisissa Menelaoksen kanssa. Afroditen avustuksella Paris matkusti Spartaan ja vei palatessaan Helenan mukanaan. Kostoksi Menelaos ja hänen veljensä Agamemnon kokosivat suuren sotajoukon, joka lähti kostamaan Troijalle ja hakemaan Helenan takaisin. Koska tuulet eivät olleet suotuisia purjehdukselle, Agamemnonin piti ensin uhrata tyttärensä Ifigeneia.[36]

Troijan tuho kuvattuna attikalaisessa kyliksissä noin vuodelta 490 eaa.

Sota kesti kymmenen vuotta. Kreikkalaiset piirittivät Troijaa pitkään. Sodan keskeiset Iliaan ja Aeneiksen kuvaamat tapahtumat sijoittuvat sodan loppupuolelle. Näihin kuuluvat kreikkalaisten etevimmän sotilaan Akhilleuksen ja joukkojen ylipäällikön Agamemnonin välinen riita sekä Akhilleuksen toverin Patrokloksen ja Troijan prinssi Hektorin kuolemat taistelussa. Myös jumalat osallistuvat taisteluun. Troijalaisten puolella olivat tietysti Afrodite sekä muun muassa Apollon ja Ares, kreikkalaisten puolella puolestaan kauneuskilpailussa loukatut Hera ja Athene sekä muun muassa Poseidon. Lopulta Troija vallattiin neuvokkaan Odysseuksen keksintönä rakennetun Troijan puuhevosen avulla. Valtauksen aikana Akhilleus kuoli kantapäähän osuneesta nuolesta. Troija tuhottiin, miehet surmattiin ja monet troijalaiset naiset vietiin orjina Kreikkaan.[36]

Kymmenen vuotta kestäneen sotaretken jälkeen sotasankarit palasivat koteihinsa. Odysseus joutui harhailemaan Välimerellä kymmenen vuotta, ennen kuin hänen onnistui palata takaisin kotiinsa Ithakalle, jossa hänen uskollinen puolisonsa Penelope odotti häntä kilpakosijoiden piirittämänä. Harharetkillään Odysseus koki monenlaisia seikkailuita ja kohtasi muun muassa lootofageja, kyklooppeja, laistrygoneja ja seireenejä, purjehti Skyllan ja Kharybdiksen välistä, viipyi pitkään Kirken ja Kalypson luona sekä vieraili Nausikaan tavattuaan Alkinooksen hovissa. Poseidon teki kaikkensa estääkseen Odysseusta pääsemästä kotiin, kun taas Athene auttoi häntä. Kotiin palattuaan Odysseus surmasi Penelopen kosijat.[37] Myös Troijasta paennut Aineias koki samankaltaisia harharetkiä, ennen kuin päätyi Italiaan ja liittyi osaksi Rooman myyttistä historiaa.[38]

Synkin kohtalo oli Agamemnonilla, joka joutui vuorostaan kärsimään Pelopsin suvun kirouksesta. Hänen sodassa ollessaan hänen vaimonsa Klytaimnestra petti häntä Thyesteen pojan Aigisthoksen kanssa. Kun Agamemnon palasi Mykeneen, Klytaimnestra surmasi hänet. Agamemonin poika Orestes joutui kostamaan isänsä surman surmaamalla oman äitinsä.[39]

Kreikan sana mythos viittasi arkaaiselta ajalta aina 400-luvulle eaa. saakka auktoritatiiviseen puheeseen, keskusteluun ja kertomuksiin. Sillä oli vielä tuolloin suunnilleen sama merkitys kuin sanalla logos, joka tarkoitti vielä tuolloin selontekoa, keskustelua ja puhetta yleensä (ennemmin kuin ”järkeä”, mikä merkitys sanaan nykyään liitetään).[41] Esimerkiksi Homeros käytti mythosta yksinkertaisesti puheen merkityksessä, eikä se viitannut puhutun epätotuuteen; henkilön oli mahdollista mythesthai (puhua) totta.[42]

Myöhemmin kehittyi sanojen logos ja mythos vastakkainasettelu, jossa ensin mainittu viittasi yleisemmin puheeseen ja jälkimmäinen erilaisiin kertomuksiin ja taruihin. Jälkimmäisen merkityksen peri latinan kielen ilmaus fabula.[42] Herodotos käytti Historiateoksessaan sanaa mythos kuvaamaan selityksiä, jotka eivät perustuneet mihinkään havaintoihin tai todisteisiin (esimerkiksi lukuisiin tuon ajan teorioihin Niilin tulvimisen syystä), sekä erilaisia mielestään päättömiä kertomuksia (kuten kertomus siitä, miten Busiris halusi uhrata Herakleen). Empedokles käytti sanaa omista runomuotoisista maailmanselityksistään. Thukydides viittasi ”myyttisenä” (mythōdes) kaikkeen, mikä kiersi suusta suuhun, oli kyse sitten yleisistä käsityksistä tai mielikuvituksellisista jutuista.[41]

Jean-Baptiste-Camille Corot, Orfeus tuo Eurydiken manalasta (yksityiskohta), 1861.

Varsinainen mytologia sanan nykyisessä merkityksessä, toisin sanoen perinteisen jumalia ja heeroksia koskevan taruston kokonaisuus, syntyi 500-luvulta eaa. lähtien, kun niin kutsutut logografit alkoivat kirjoittaa kertomuksia, jumaliin palautuvia sukuluetteloita ja muuta myyttistä aineistoa ylös. Tällaisiin kuuluvat muun muassa Akusilaos, Ferekydes Leroslainen (myös Ateenalainen), Hellanikos ja Herodoros.[41][43]

Antiikin Kreikassa myytit olivat osa jokapäiväistä elämää. Nykyisin myytti käsitetään yleensä yleisesti tunnettuna ajatuksena, joka on kuitenkin epätosi. Kreikkalaiset käsittivät myytit ennemmin yleisesti tunnettuina kertomuksina, jotka ilmaisivat jotain syvempää totuutta, jota ei kyetty esittämään muulla tavalla, kuten tieteellisesti. Myyttejä käytettiin esimerkiksi selittämään maailman syntyä, erilaisia luonnonilmiöitä sekä maailmassa esiintyvän pahan alkuperää. Esimerkiksi myytti Persefonen sieppauksesta selitti vuodenaikojen kiertoa. Myytit selittivät myös psykologiaa siten, että eri jumalat heijastelijat ihmisluonteita, ja erilaiset halut ja luonteenpiirteet olivat eri jumalten hallinnassa. Esimerkiksi Helena selitti lähteneensä Troijaan, koska Afrodite valtasi hänet. Myytit selittivät myös historiallisia tapahtumia, kuten sitä, miksi Troija kukistui erilaisten inhimillisten ja jumalallisten toimien seurauksena.[44] Myytit selittivät myös muun muassa kulttuurieroja sekä kansojen ystävyyksien ja vihollisuuksien alkuperää. Varsinkin ylhäiset sukujuuret haluttiin juontaa jumaliin ja kytkeä näin osaksi mytologiaa.

Antiikin aikana monia myyttejä pidettiin kasvattavina kertomuksina, ja niiden opettaminen oli keskeinen osa kreikkalaista sivistystä (paideia). Kertomuksia kuunneltiin, luettiin ja opeteltiin ulkoa. Niiden kautta opetettiin muun muassa hyveitä. Erilaiset viisaat ja filosofit esittivät erilaisia näkemyksiä aiheesta ja siitä, millaista runoutta tuli opettaa. Ongelma oli keskeinen muun muassa Solonille, Theognikselle, Sokrateelle ja sofisteille.[41] Lisäksi myyteillä oli myös viihdyttävä tehtävä kansantarujen tyyliin. Myöhemmin ne toimivat kreikkalaisen kirjallisuuden vakioaineistona.[42]

Samalla kun kreikkalainen mytologia 500-luvulla eaa. vakiintui, monet varhaiset filosofit, kuten Ksenofanes, sekä historioitsijat, kuten Hekataios, alkoivat ottaa etäisyyttä mytologiaan tai hylkäsivät sen kokonaan. Näin sekä filosofia että historiankirjoitus alkoivat vähitellen erkaantua myyteistä.[41][43]

Kreikkalainen mytologia ja kreikkalainen filosofia asetetaan usein vastakkaisiksi lähestymistavoiksi maailman selittämiseen. Kreikkalaisen filosofian alkuvaiheissa niin kutsutun esisokraattisen filosofian aikana ero ei ollut vielä ilmeinen. Monet varhaiset filosofit, kuten Ferekydes (Heptamykhos), Empedokles (Luonnosta) ja Parmenides (Luonnosta), esittivät filosofiansa myyttimuodossa tai hyvin myyttien kaltaisella kielellä, osa heistä jopa eeppisen runouden käyttämässä heksametrimuodossa. Toisaalta esimerkiksi Hesiodoksen Jumalten synnyn mytologiset kuvaukset vastasivat tavallaan samaan ongelmaan kuin ensimmäisten esisokraatikkojen pohdiskelut. Aristoteles kuitenkin katsoi filosofian saaneen alkunsa juuri siitä, että mytologiset maailmanselitykset hylättiin ja alettiin etsiä asioiden luonnollisia syitä: teologisten selitysten sijaan etsittiin luonnollisia selityksiä, joiden oli tarkoitus vakuuttaa muutkin kuin vain niiden esittäjä.[45]

Ksenofanes hylkäsi myytit, koska piti niitä hävyttöminä ja väärennettyinä kertomuksina, joissa jumalat ja heerokset laitettiin tekemään kaikkea sellaista, mitä ihmiset yleensä pitävät häpeällisinä, mukaan lukien kaikenlaiset varkaudet, aviorikokset ja muut petokset. Hän halusi kieltää sellaisten esittämisen pidoissa ja runokilpailuissa. Ksenofanes arvosteli myös käsitystä siitä, että jumalat ovat syntyneet, sekä tapaa kuvata jumalat ihmisen hahmoisina.[43][41]

Theagenes, joka oli varhainen Homeros-kriitikko, tulkitsi myyttejä ensimmäisten joukossa allegorioina eli vertauskuvina. Hän näki esimerkiksi eri jumalat luonnon elementteinä ja voimina; Poseidon oli vesi, Hera ilma, Artemis kuu jne. Empedokles jatkoi Theageneen vertauskuvallista tulkintaa yhdistämällä klassiset alkuaineet eri jumaliin. Anaksagoraan kerrotaan tulkinneen myytit moraalisina allegorioina. Metrodoros Lampsakoslainen puolestaan tulkitsi Troijan sodan henkilöt vertauskuvallisesti: Agamemnon oli eetteri, Akhilleus aurinko, Helena maa, Paris ilma jne.[43]

Platonin mukaan myyttejä tuli arvioida niiden kasvatuksellisen arvon perusteella. Siksi hän arvosteli aikansa mytologiaa ja suullista perinnettä (mythologia ja arkhaiologia) monella tavoin. Hänestä oli olemassa hyviä ja huonoja myyttejä, ja suuri osa myyteistä oli jälkimmäisiä: ne koostuivat huhuista, oraakkelinlausumista, loppumattomista ja muuttuvista sukupuista, kaupunkien perustamiskertomuksista sekä kaikenlaisista taruista ja sanonnoista. Myytit pyrkivät miellyttämään alinta sielunosaa, joka oli altis kaikenlaisille intohimoille, ja ne olivat kontrolloimattomina haitallisia ja suorastaan vaarallisia. Valtion kuvaamassa ihannevaltiossa myytit oli sensuroitu ajamalla runoilijat pois kaupungista. Tilalle oli tarkoitus tuottaa uusi ”mytologia”, joka oli ”hyödyllinen ja kaunis vale”. Sen tarkoituksena oli yhteiskunnan koossapitäminen jaettujen kertomusten ja mielipiteiden kautta, ja ihmisten kannustaminen toimimaan oikeudenmukaisesti.[41] Platon esitti itse monet ajatuksensa myyttien muodossa ja käytti niitä näin ideaoppinsa havainnollistamiseen; eräitä esimerkkejä ovat Valtion Er-myytti ja Timaioksen ja Kritiaan Atlantis-myytti. Osan myyteistään Platon loi itse puhtaasti filosofiansa välineiksi.[46][47]

Osalla myyteistä on mahdollisesti jonkinlainen historiallinen pohja ja niitä voidaan pitää suullisessa muodossa kerrottuna historiana ennen historiankirjoitusta. Toisaalta monilla myyteillä ei ole lainkaan yhteyttä historiallisiin tapahtumiin.[3] Historisistisissa tulkinnoissa on kuitenkin oltava varovainen, ja niissä tapahtuu usein virheitä ja ylilyöntejä silloin kun myyttien oletetaan puhuvan suoremmin kuin mitä ne tekevät.[48]

Troijan sotaa esittävää koristelua Aurelia Botania Demetrian sarkofagissa (100-luku jaa.). Antalyan arkeologinen museo.

Kreikkalainen mytologia kertoo suurelta osin mykeneläisestä ajasta eli Kreikan pronssikaudesta. Kertomukset sankariajan henkilöistä ja tapahtumista perustuvat todennäköisesti ainakin osittain mykeneläisen kulttuurin aikaisiin sekä sen tuhoutumisen jälkeisten niin kutsuttujen pimeiden vuosisatojen todellisiin tapahtumiin. Keskeisessä roolissa kertomuksissa ovat usein merkittävät kaupungit. Jonkun kaupungin roolilla mytologiassa vaikuttaa olevan suora yhteys siihen, kuinka merkittävä keskus se on ollut mykeneläisellä ajalla. Samoin monet keskeiset tarupiirit vaikuttavat palautuvan mykeneläiselle ajalle, niin että niitä on kerrottu katkeamatta läpi niin kutsuttujen pimeiden vuosisatojen. Myyteissä esiintyy usein kuninkaita, mikä voi kertoa mykeneläisestä kuningasajasta; toisaalta kuninkaat voivat yksinkertaisesti olla sopivia henkilöhahmoja silloin, kun tarvitaan vahvoja, itsenäisiä toimijoita.[49]

Osa myyteistä on mahdollisesti syntynyt todellisten tapahtumien pohjalta niin, että yksityiskohtiin on tullut yhä tarunomaisempaa aineistoa, kun tapahtumia on kerrottu suusta suuhun ja tapahtumien todellinen ajankohta historiassa on vähitellen hämärtynyt tai unohtunut kokonaan. Eräs esimerkki on kertomus Troijan sodasta. Useat tutkijat ovat sitä mieltä, että sodalla on ainakin jonkinlainen historiallinen pohja, vaikkakaan sota ei varmuudella ole ollut sellainen kuin se kertomuksissa esiintyy. Se saattaa kertoa todellisesta sodasta tai sodista, yleisestä konfliktista alueiden välillä tai lähinnä kreikkalaisten siirtokuntien perustamisesta Troijan alueelle. Monta pienempää sotaretkeä on saattanut muuttua myytissä yhdeksi suureksi sodaksi, ja vastaavasti kertomukset useista eri henkilöistä ovat saattaneet lopulta tulla osaksi kertomusta jostakin yhdestä suuresta sankarista. Kertomus Troijan sodasta vaikuttaakin toimineen eräänlaisena ”magneettina”, joka on vetänyt itseensä useita paikallisia taistelu- ja sankarikuvauksia eri puolilta kreikkalaista maailmaa.[50][51]

Kultainen niin kutsuttu Agamemnonin kuolinnaamio Mykenestä, 1500-luku eaa. Kansallinen arkeologinen museo, Ateena.

Vastaavasti esimerkiksi myytit seitsemän ja epigonien sotaretkistä Thebaa vastaan saattaa liittyä Theban ja Argoksen välisiin sotiin noin 1300–1200 eaa., joissa Theba mahdollisesti ensin säästyi ja sitten tuhoutui. Kertomuksissa on kuitenkin niin paljon myyttisiä ja mahdollisesti lainattuja aineksia, etteivät ne yhdisty historiaan muuten kuin sitä kautta, että Theba todella tuhoutui noihin aikoihin.[52][53]

Monet myytit vaikuttavat kertovan kreikkalaisten heimojen liikkeistä ja siitä, mikä seutu on asutettu mistäkin paikasta käsin. Nämä saattavat kertoa historiallisista tapahtumista jossakin muodossa.[49] Esimerkiksi Europe-neidon tarussa Zeus ryösti tämän Foinikiasta, minkä jälkeen Europen veljet lähtivät etsimään tätä. Veljistä Kadmos harhaili muun muassa Thasoksella sekä useilla eteläisemmillä Egeanmeren saarilla. Tämä kertoo mahdollisesti siitä, millä saarilla on ollut yhteyksiä Foinikiaan, kuten Foinikian siirtokuntia; kreikkalaiset historioitsijat mainitsevat foinikialaisina kauppa-asemina muun muassa juuri Thasoksen sekä Theran ja Rhodoksen.[54]

Mykeneläisen ajan tapahtumien lisäksi myyteissä vaikuttaa säilyneen muistumia myös Kreikan varhaisemmista, heikosti tunnetuista esihelleenisistä yhteisöistä, kuten minolaisista ja pelasgeista. Erityisesti kertomus Theseuksesta, Minotauroksesta ja labyrintistä vaikuttaa perustuvan etäiseen muistoon Knossoksen palatsista sekä minolaisesta kulttuurista jonkinlaisine härkäkultteineen.[2] Kuningas Minoksen nimi lienee ollut alun perin kreetalainen hallitsijan arvonimi (vrt. faarao), ei henkilönnimi. Kertomuksen on esitetty kuvaavan esimerkiksi Manner-Kreikan mykeneläisten kreikkalaisten jonkinlaista vapautumista minolaisten alaisuudesta noin 1200-luvulla eaa.[54]

Joidenkin tutkijoiden mielestä myös Hesiodoksen Jumalten synnyssä esiintyvät jumalten kolme pääsukua (Uranos, Gaia yms., titaanit ja Olymposvuoren jumalat) peilaavat kolmen ryhmän, minolaisten, mykeneläisten ja helleenien välistä muinaista taistelua. Tämän aikakauden historiasta on kuitenkin niin niukasti tietoa, ettei asiaa voida tarkemmin selvittää.

Kreikkalaisen historiankirjoituksen varhaisvaiheissa myytti ja historia kietoutuivat usein yhteen niin, että historiankirjoitus alkoi myyteistä ja eteni sitten historialliseen aikaan. Herodotos kertoi myyttejä historiankirjoituksensa osana, vaikka erottikin ne tunnetuista tapahtumista. Jopa Thukydides vaikuttaa pitäneen ainakin Deukalionia, Helleniä ja Troijan sotaa historiallisina.[55] Euhemeros näki kaikki myytit alkuperältään historiallisina jopa siinä määrin, että katsoi Zeuksen ja muiden jumalten olleen alun perin kuninkaita, jotka myöhemmin muuntuivat kertomuksissa jumaliksi. Tätä kutsutaan euhemerismiksi.[56]

Jo antiikin aikana muun muassa Herodotos arveli kreikkalaisten lainanneen jumaltarustonsa egyptiläisiltä. Varhaiskristilliset kirjoittajat näkivät hellenistisen pakanallisuuden Raamatun kertomusten degeneraationa. 1800–1900-luvuilta lähtien arkeologit ja kielitieteilijät ovat pyrkineet selvittämään kreikkalaisen mytologian juuria tieteellisesti.

Kielitieteilijät ovat osoittaneet, että tietyt jumalat ovat periytyneet indoeurooppalaiselta alkuyhteisöltä, kuten kreikan kielikin. Esimerkiksi Zeus on sanana sukua muun muassa latinan Juppiterille, sanskritin Dyaeusille ja germaanien Tyrille (näiden pohjalta on kehitetty konstruktio kantaindoeurooppalaisten ylijumalasta, Dyeus). Toisissa tapauksissa jumalhahmon aseman ja funktion samankaltaisuudet viittaavat yhteiseen alkuperään, vaikka kielellistä sukulaisuutta ei ole lähdeaineiston niukkuudesta johtuen osoitettu. Näin on muun muassa kreikkalaisen mytologian Moirien ja skandinaavisen mytologian Nornien tapauksessa (molemmat ovat myyteissä kohtalottaria).

Monilla kreikkalaisilla myyteillä oli yhteyksiä Lähi-idän vanhojen kulttuurien myytteihin.[3] Myös arkeologia on osoittanut tiivistä kulttuurilainaa Lähi-idän ja Vähän-Aasian kulttuureilta. Kertomuksella Deukalionin tulvasta on yhteyksiä samaan vanhaan Lähi-idästä peräisin olevaan vedenpaisumuskertomukseen, joka esiintyy myös Gilgameš-eepoksessa ja Raamatussa. Iapetoksen nimi vaikuttaa vastaavan Nooan pojan Jafetin nimeä.[57] Kybele on selvä esimerkki anatolialaisesta lainasta, kun taas Afroditen ikonografia on saanut paljon vaikutteita seemiläiskulttuurien Ištarilta ja Astartelta.

Eräät jungilaiset teoreetikot ovat kannattaneet ajatusta, jonka mukaan myyttien alkuperä on ihmismielen universaaleissa arkkityypeissä.